Tekijä: Mikko-Olavi Seppälä

Oli perjantaiaamu, kun meille oli määrä kertoa hotellihuonejaot kiertuetta varten ja infoa bussikyydityksistä.

On itsestään selvää, että kaikkien reissusuunnitelmien kohokohta on se, kun saa tietää kenen kanssa on samassa huoneessa. Niin se on ollut lapsesta asti ja niin se tulee aina olemaan. Sen sijaan saimme kuulla, että kaikki esityksemme perutaan. Yhtä ainoaa esitystä ei tule. Koronaviruksen leviäminen ei antanut armoa 2020-luvun työväenteatterille.

Harmituksen lisäksi meille syntyi myös ongelmia kurssista saatujen opintopisteiden kanssa, joka johtui kurssin esityskiertueen peruuntumisesta. Opettajamme päätyivät ratkaisuun, että halutessamme voimme kirjoittaa jonkinmoisen esseen kurssistamme, ja täyttää sillä puuttuvat työtunnit ja saada kaikki pisteet.

Nyt jo yli kuukausi tämän ikävän ja yllättävän peruuntumisen jälkeen olen yhä surumielinen siitä, että ensi-illasta ja kiertueesta luovuttiin. Haikeuteni kasvoi, kun aloin lukea kurssikavereitteni kirjoituksia blogista. Mielestäni mielenkiintoisen huomion kurssistamme tekee työryhmä-kollega Inke Koskinen. Hän tuo kirjoituksessaan esille huomion siitä, kuinka vahvasti työväenteattereiden historia nojaa harrastamiseen ja amatööreihin. Inke kertoo tämän kolahtaneen häneen, koska omaa itse vahvan harrastajataustan Turun Nuoresta Teatterista. Lainaan nyt pätkän Inken tekstiä, jossa hän kuvaa elämäänsä Turun Nuoressa Teatterissa. ”Rakkaimmat ja lämpimimmät muistot harrastus-ajalta ovat kulisseista tai lämpiöstä – ei juurikaan näyttämöltä. Huolehdimme itse tarpeistostamme, pidimme vaatteista hyvää huolta, siivosimme itse siivousryhmissä teatterin tiloja jne. Suurin kunnia oli päästä siivousryhmän johtajaksi. Teatteri oli minulle se paikka, missä opin ymmärtämään muitakin kuin vain itseni kaltaisia, sillä tulimme kaikki hyvin erilaisista perheistä ja lähtökohdista. Olimme myös ihan eri ikäisiä, parhaimmillaan ikähaarukka taisi olla 12-vuotiaasta 30-vuotiaaseen. Kaikkia kunnioitettiin ja kohdeltiin yhtä lailla, ja lämpiössä keskustelimme kaikki yhdessä meitä liikuttavista asioista.” (Koskinen 2020). Inken kuvaukset entisen harrastajayhteisönsä elämästä aiheuttavat minussa hymyä ja sydämensykäyksiä. Ajattelen näiden 2000-luvulta olevien kokemuksien jakavan jotain olennaista siitä yhteisöllisyydestä, jonka kuvittelen työväenteatteri-toiminnan sen syntyaikoina omanneen. Teatteri on ikään kuin valjastettu ihmisten käyttötarkoituksiin kokoontua ja viettää aikaa yhdessä.

Lisäksi Koskinen heittää kirjoituksessaan ilmoille ajatuksen, että harrastaminen karistaa pois vakavuuden tavoitteellisuudesta. Jälleen kuvittelen mahdollisen linkin työväenteattereiden alkuaikojen toimintaan. Näen mielessäni ihmiset työväentalolla tekemässä kunnianhimoisesti esityksiään ja pähkäilevän mahdollisten lavastuselementtien asettamisen kanssa. Kuitenkin tämä mielikuvitukseni tuottama työväki ei ota itseään ja teatterikappalettaan huonolla tavalla liian vakavasti. Kyse on heistä, väestä. Itse koen työn ja harrastuksen erottuvan toisistaan juuri sillä onko siihen kohdistuva tavoitteellisuus vakavaa ja välttämätöntä vai leikinomaista ja vastuusta vapaata. Toki ajattelen näiden sekoittuvan ja työnkin voivan olla harrastuksen kaltaista, ja toisin päin. Erona kuitenkin on, että harrastuksesta ei riipu esimerkiksi talouteni tai urani mahdollinen ’kehitys’.

Pohtiessani mikä nykyään on työväenteatteria ja mikä on työväenteatterin määritelmä nykyään, päädyin kysymään itseltäni seuraavia kysymyksiä. Voisiko tällainen vapaa, leikkimielinen ja ryhmän ehdoilla toimiva tavoitteellisuus olla yksi työväenteatterin määrittävistä piirteistä? Voisiko työväenteatteri tarkoittaa nykyään enemmän työskentelyn harrastuksenomaista kulttuuria ja yhteisöllisyyttä? Määritän nyt hetkellisesti työväenteatterin koostuvan tällaisista työskentelykulttuuriin liittyvistä asioista. Tähän määritelmään nojaten kysyn, olimmeko kurssin puitteissa koskaan työväenteatteri? Onnistuimmeko tekemään 2020-luvun työväenteatteria? Toisin sanoen, olimmeko me tällainen vakavasta tavoitteellisuudesta vapaa ja yhteen hiileen puhaltava yhteisö missään kohtaa matkaamme? Pohdin nyt matkaamme suhteessa näihin mahdollisiin työväenteatterin ominaisuuksiin; yhteisöllisyyteen ja harrastuksenomaisuuteen.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Teatterikorkeakoululla Helsingissä. Päiväohjelmaamme kuului aamupäivän luento-osuus, ruokatunti ja iltapäivän näyttämöllisempi työpajaosuus. Iltapäivisin koitimme käytännössä toteuttaa ja tutkia jotain asiaa, joka oli noussut esiin aamupäivän luennolta. Esimerkiksi yhtenä päivänä Mikko-Olavi Seppälä puhui meille säälin herättämisestä katsojassa. Iltapäivällä pyrimme toteuttamaan kohtauksia, jossa herättäisimme säälin tunteita katsojassa. Vastaavasti toimimme agitoinnin kohdalla. Oma kokemukseni on, että ensimmäisten viikkojen aikana tietyt yliopisto-opiskelijaroolimme olivat vielä läsnä. En tarkoita suhteessa toisiimme. (Ryhmämme koostui eri yliopistojen ja koulutusohjelmien opiskelijoista, ja siksi koen tärkeäksi ilmaista tämän. Tunsin, että olimme keskenämme melko samalla linjalla ja irrotettuja opinto-ohjelmiemme tarjoamista rooleista. Näyttelijät eivät olleet ainoita, jotka näyttelivät jne.) Koin, että yliopisto-opiskelijaroolimme olivat hyvin läsnä suhteessa muuhun maailmaan. Etenkin suhteessa siihen kuvitteelliseen yleisöön, jolle meidän oli tarkoitus kiertueella esiintyä. Olin itse todella tietoinen toimintaympäristöstämme Teatterikorkeakoulusta, vaikeista luennoista ja yhteiskunnallisista keskusteluista. Päässäni surisi ajatuksia, miten luentojen sisältöä ja omia ajatuksiamme tulisi ujuttaa tulevan esityksemme sisältöön. Pohdin omaa ja yhteisömme suhdetta maailmaan. Pohdin suhdettamme ’keskivertokatsojiin’, jotka tulisivat seuraamaan esityksiämme työväentaloilla. ’Keskivertokatsojan’ ominaisuudet olin tietenkin itse keksinyt. Useimmiten ’keskivertokatsoja’ oli sellainen, joka muutenkin on kylällä järjestettävässä toiminnassa mukana. Ei mikään teatterifani, mutta ehkäpä kesäteatterifani. Etenkin mietin miten tämä ’keskivertokatsoja’ näkee maailman ja miten maailma on häntä kohdellut. Mietin mitä pitäisi tehdä ja miten ja millä asialla lähestyisin tätä ’keskivertokatsojaa’. Mitä ’keskivertokatsojan’ etuja mahdollisesti pyrkisin ajamaan tai mitä mahdollisesti pyrkisin hänelle opettamaan. Mietin myös, onko minun edes tarpeellista pyrkiä opettamaan. Millaisessa suhteessa oma Taideyliopisto-opiskelijan asemani on häneen ja miltä pyrkimys opettaa mahdollisesti näyttäytyy ja miltä se ’keskivertokatsojasta’ tuntuu. Kahdelta ensimmäiseltä viikolta muistan hetken, joka mielestäni tiivisti hyvin sen ristiriitaisuuden, joiden kanssa itsekin kuljin koulun käytävillä. Makasimme koko kurssi yhden Teatterikorkeakoulun viidennen kerroksen opetusluokan lattialla. Luokkaa kutsutaan aurinkoluokaksi, koska aurinkoisina päivinä se runsaiden ikkunoidensa ja korkean sijaintinsa ansiosta täyttyy kauniisti auringon valosta. Olimme pohdinnan ja yltäkylläisen luentomateriaalin sekä ristiriitaisten ajatusten uuvuttamia. Opettajien johdolla päätimme kokeilla tällaista rentouttavampaa olemisen tapaa ajatuksiemme vapauttamiselle. Menimme makailemaan lattialle. Siellä makaillessamme yksi kurssilaisista alkoi yhtäkkiä heittää ilmoille ajatuksia kuten ”mitä ihmettä me täällä Teatterikorkeakoulun norsunluutornissa päät pilvissä tällaisia ’työläisten asioita’ pohdimme”. Tämä mielenpurkaus kuvasi mielestäni hyvin sitä, millaisena itse noina viikkoina näin ryhmämme suhteen pyrkimykseen tehdä työväenteatteria. Olimme yliopistolaisia, jotka henki hieverissä pyrkivät prosessoimaan luentojen materiaalia ja saamaan päänsä pysymään tavanomaisissa mittasuhteissa paisuttavasta materiaalista ja ylikuormituksesta huolimatta. Lisäksi pyrimme tekemään teatteria työväentalon ’keskivertokatsojalle’, ja miettimään mihin tämän tärkeän puheenvuoromme käyttäisimme. Halusimme ajaa tärkeäksi kokemiamme asioita ja koimme painetta esityksen poliittisesta sisällöstä. Puhun nyt toki vain omasta näkökulmastani.

Kolmannella viikolla siirryimme tiiviimpään työskentelyyn Nätylle Tampereelle (Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma). Olen itse Tampereen läheltä kotoisin ja tyttöystäväni asuu Tampereella ja opiskelee Nätyllä. Minulle kyseessä ei siis ollut niin vahvaa matkailun tuntua. Koin kuitenkin heti ensimmäisestä Tampereella yhdessä vietetystä päivästä lähtien paljon suurempaa yhteisöllisyyttä ja tiettyä leirikoulufiilistä kuin Helsingissä viettämillämme viikoilla. Se saattoi koostua ihan vain paikan vaihdoksesta. Kaikille Näty ei ollut tuttu, mutta ryhmä oli jo tuttu. Tämä ilmeni niinkin yksinkertaisista asioista, kuin siinä että Nätyn opiskelijoiden piti saattaa meidät vierailijat hakemaan kahvia kanttiinista. Muuten olisimme luultavasti eksyneet. Saimme myös uudet ja hienot kulkulätkät. Niistä eritoten tuli leirikoulutunnelma. Aamupäivien luennot olivat päättyneet, joka sinänsä oli harmi. Toisaalta pääsimme rauhaan jatkuvan uuden informaation prosessoinnista. Olimme myös ympäristössä, jossa itse koin saavamme kurssina olla enemmän keskenämme kuin Teatterikorkeakoulussa. Siellä kun törmää jatkuvasti kaiken maailman tuttuihin ja ihmisiin, joille olet velkaa edes pienen käytävähölötyksen. Päivät alkoivat myös loppua. Meillä oli enää vain vajaa viikko aikaa tehdä esitys. Jakso Nätyllä oli ajan puutteen takia jokseenkin jatkuvasti paineinen, jonka koin yhdistävän väkeä. Kokoonnuimme työryhmissä joka päivä ideoimaan, kokeilemaan ja näyttämään aikaansaannoksiamme. Koin, että vapauduimme tietystä vakavasti otettavien teatterintekijöiden ikeestä. Koska aikataulu oli tiukka, eikä ollut aikaa pantata yhtään ’huonoa’ ideaa. Teatterityön tekeminen alkoi muistuttaa enemmän sitä, millaisena itse kuvittelen harrastajateatterin ja alkuaikojen työväenteatterin olleen – peruukki päähän ja lavalle! Koin työryhmämme työskentelyn muuttuvan konkreettisemmaksi kun pääsimme enemmän näyttämötyöskentelyn pariin. Torstaina aloimme hiki hatussa ja hyvällä tapaa pakottaen tuottamaan materiaalia ja sanoja räppiin, joka käsitteli itsensä uhraamista työlle. Pian olimme jo Nätyn pukuvarastossa etsimässä räppärivaatteita, vaikka koko idea oli aluksi tuntunut naurettavalta ja kliseiseltä. Myös äitini osallistui urakkaan kaivamalla varastosta vanhat rullaluistimeni esiin ja kiikuttamalla ne kiireellä koululle. Halusimme ne nimittäin välttämättä heti testattavaksi harjoituksiin. Muistan ajatelleeni, että tätä se työväenteatterin tekeminen varmaan on; räppiriimien ja koreografioiden keksimistä ensi-iltaviikolla, äidin rekrytoimisesta puvustustiimiin ja ylpeyttä uudesta avainkortista. Koin olevamme hyvällä matkalla kohti tiivistä väkeä.

Sitten tuli se perjantai. Hotellihuonejakoa ei tapahtunut, vaan kaikki peruttiin. Koen kuitenkin tämän hetken ja sitä seuraavien tapahtumien vieneen meitä mahdollisesti vielä lähemmäksi työväenteatteria. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli perjantain hotellihuone- ja matkainfon jälkeen määrä olla jonkinlainen yhteinen työryhmien materiaalien katselu. Ajatuksena oli, että jokainen ryhmä näyttäisi mitä ovat saaneet aikaiseksi. Nyt kuitenkin istuimme tyhjin miettein kuultuamme matkainfotilaisuudessa, että työryhmien materiaaleilla ei luultavasti olisi mitään käyttöä. Käännekohdaksi koin, kun päätimme kuitenkin näyttää toisillemme mitä olimme tehneet. Aluksi ihmiset vaikuttivat hieman vastahakoisilta työskentelyn aloittamista kohtaan. Tuntui, että pointti jaksamisesta oli haihtunut.

Alkoi viimeisen päivän järjettömältä ja turhalta mutta ennen kaikkea vastuusta vapaalta tuntuva harjoittelu. Ryhmät laahustivat vielä kerran omiin oloihinsa harjoittelemaan. Menimme jonkinlaiseen nätyläisten ajanviettotilaan sohville. Koska mitään esitystä ei tule, päätimme vaihtaa yhden kohtauksen täysin uuteen – ihan vain, koska voimme. Innostuimme!

Perjantaina iltapäivällä kokoonnuimme katsomaan kahden ensimmäisen ryhmän esitykset ja lauantaina oli meidän ryhmämme vuoro näyttää oma pieni esityksemme. Ennen sitä ryhmämme kokoontui aamulla vielä harjoittelemaan. Esityksiä oli ihanan katsoa ja salissa oli ihana viettää aikaa. Ryhmien esitykset koostuivat irrallisista kohtauksista, lähes sketseistä. Välissä ehkä roudattiin ja esiintyvä ryhmä vaihtoi esiintymisasujaan. Samalla yleisö jutteli vapautuneesti keskenään tai jopa esiintyvän ryhmän jäsenten kanssa. Näyttämöllä, jossa osa väestä esiintyi, nähtiin kabareeta, improvisoituja monologeja, muutamassa päivässä väkerrettyjä musiikkikappaleita, lukudraamaa, kovaa fyysistä näyttelijäntyötä sekä Jan Vapaavuori. Oli hauskaa ja koskettavaa. Myös opettajat olivat yhtäkkiä lavalla paikkaamassa joitain paikalta puuttuneita! Vuoron perään ryhmät esiintyivät ja väki nautti. Silloin koin meistä tulleen täysin vakavasta tavoitteellisuudesta vapaa yhteisö. Olimme toki tavoitteellisia, mutta se oli hauskaa. Olimme väki, joka vain päätti kokoontua perjantaina ja lauantaina autioihin Tampereen yliopiston tiloihin esittämään toisillemme teatteripätkiä. Yksi yhtenevä teema oli vahvasti läsnä jokaisessa kohtauksessa, työ. Jo alkukurssilta asti muhineet ajatukset, joista olin kokenut aluksi pienoista painetta päänupeissamme olivat muhineet kolme viikkoa ja kulkeutuneet näyttämölle. Voisin sanoa, että olimme väenteatteri, joka esitti toisilleen työteatteria. Kun kaikki ryhmät olivat esiintyneet, tilasimme pitsat ja joimme kuohuvaa. Teatterimme oli valjastettu yhteisömme tarkoitukseen.

Jos työväenteatteri koostuu harrastuksenomaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, voisin sanoa olleemme työväenteatteri. Lisäksi teimme teatteria työstä. Jopa aiheet olivat työväenteatteriin sopivat. Mutta siltikään en tiedä oliko meistä loppujen lopuksi työväenteatteriksi. Vaatiiko työväenteatterin tekeminen sen, että sitä tekee yhteiskuntaluokka nimeltä työväki. Entä jos koimme olevamme työväkeä? Vaatiiko työväenteatterin olemassaolo sittenkin yhteiskunnan, jossa mahdollisesti olemassa olevat yhteiskuntaluokat hyväksytään ja nimityksiä käytetään avoimesti? Sitä täytimmekö 2020-luvun työväenteatterin paikkaa vai emme on ollut mielenkiintoista pohtia. Valitettavasti en kuitenkaan koe löytäneeni vastausta siihen. Kuitenkin olen löytänyt monia mahdollisia vastauksia, jonka koen olevan merkittävää edistystä. Ehkä loimme mahdollista työväenteatteria, ehkä emme. Koin, että olimme väki ja meillä oli teatteri. Lisäksi, koska ensi-iltaa näillä näkymin ei ole kokonaan peruttu, vaan pelkästään siirretty hamaan tulevaisuuteen, minussa elää kokemus siitä, että yhteisömme on vielä elinvoimainen. Väenteatterimme on siis vieläkin olemassa.

Olen tullut pohdinnoissani lopputulemaan, että työväenteatteriin pyrittäessä ainakin yhteisöllisyys on välttämätön elementti. Yhteisöllisyys luo merkityksen ja turvan tuntua. Yhteisöllisyys voi halutessaan mahdollistaa teatterin valjastamisen johonkin yhteiseen päämäärään. Työväen asioiden ajamiseen. Yhteisössä on valtavasti voimaa. Olen myös kurssin myötä päätynyt mielipiteeseen, että tänä päivänä olisi paljon asioita, jotka voisi sanoa tämän hetken työväen asioiksi, ja joita tulisi teatterissa käsitellä. Olisi paljon asioita, joista pitäisi tehdä työteatteria. Oikeastaan oma suhteeni työhön muuttui merkittävästi kurssin aikana. Ensiksikin suhteeni taiteen tekemiseen työnä muuttui. Sen ajatteleminen on pitkään saanut minut vain tylsistymään, vaikken haluaisi sitä myöntää. ”Olen päässyt tekemään prokkiksia, näyttelemään ja esiintymään koulussa ja myös sen ulkopuolella ja saanut siitä myös rahaa – ei ongelmaa!”, on ollut ajatusmallini pitkään. Kun luennoilla puhuttiin ylipäänsä työstä, aluksi huomasin ärtyväni siitä puhumisesta. Janne Saarakkalan Miten minusta tuli työ -luento sai katkeruushormonit koholle. Hän puhui valtavista työmääristään, hänelle niistä maksettavista korvauksista, kuinka taiteilijan työ ei välttämättä tapahdu työajan puitteissa. Huomasin turhautuvani ja ajattelevani, että jos tarpeeksi haluaisin varman työelämän ja hyväpalkkaisen työn, vaihtaisin heti koulua. Varjelin ajatusta, ettei taiteilijan työ ole mitenkään laskettavissa työksi, josta voisi maksaa tuntikorvausta. En halunnut, että joku kertoisi kuinka paljon mahdollisesti tulisin tekemään ilmaista työtä. Minua ärsytti, kun joku sitten kertoi kuinka tavallaan epäreilua työ voi joskus olla, siinäkin tapauksessa, että on niin onnekas, että on päässyt tekemään taidealan töitä. Tulin vihaiseksi, kun rupesin miettimään taiteen tekemisestä maksettuja palkkoja verrattuna ihmisten työpanokseen. Minuun pelmahti katkeruus, kun mietin mikä kaikki määrittää sen, että mistä työstä maksetaan ja miten. Omalla kohdallani tulin vihaiseksi elokuvan ja varsinkin television työkenttiä kohtaan. En ollenkaan siksi, etten pitäisi elokuvista ja tv-sarjoista tai etten pitäisi kameranäyttelemisestä, vaan siksi että minua rupesi ärsyttämään kuinka niistä maksettava korvaus kulkee käsi kädessä kaiken turhan kaupallisen hölynpölyn kanssa. Hyväksyin, että se mikä vie elämästäni todella paljon aikaa ja jolle annan paljon, on nimeltänsä työtä, vaikka se olisikin teatterityötä. Esimerkiksi työhyvinvoinnista tai työkorvauksista puhuttaessa ne koskevat myös minua. Minun tulee siis myös ajatella miten minä sitä työtä teen ja millainen vaikutus sillä on minuun. Olisi uhriutumista ja yksinkertaisesti valehtelemista sanoa, etten olisi tehnyt valtavat määrät työtä huonolla tai olemattomalla palkalla. En tarkoita valittaa sitä. Tarkoitan, että oman mahdollisen tulevaisuuden kuvani samaistuminen Jannen luentoon auttoi minua uudelta kantilta ymmärtämään taiteilijuutta työnä. Se sai aikaan minussa paljon tunteita, mutta näiden jälkeen ajatus taiteen tekemisestä työnä asettui pikkuhiljaa harrastuksen ja ’kutsumuksen’ viereen. Nyt se on siellä jossain aivojeni syövereissä tai sisuksissani, ja ehkä ne oppivat elämään siellä keskenään. Kuitenkin suurimman mullistavan heilautuksen ajatteluuni teki kysymykset siitä mikä on haitallista työtä, ja millaisia poliittisia perusteluja voisi olla työstä kieltäytymiselle. Olen omalla kohdallani ajatellut vastustavani haitallista työtä, etten esimerkiksi välttämättä ottaisi vastaan kaikkia mahdollisesti siunaantuvia työtarjouksia, vaikka talouteni olisikin vaakalaudalla. Se on ollut toki helppo sanoa opintotuen ja opintolainan tukemana. Ja tähän tulevaisuudessa vaikuttaa varmasti se, olenko vastuussa vain itsestäni vai myös joistain muista ihmisistä. Silloin joudun punnitsemaan haitallisen työn vastaanottamista. Mutta ainakin ajattelen sitä nyt paljon enemmän, tai pikemminkin minulla on uusia sanoja ja uutta kieltä ajatella.

Yhdeksi ja ensimmäiseksi päähäni pälkähtäneeksi vaihtoehdoksi työväenteatterin määritelmäksi voisin ajatella poliittisen sanoman, että teatteri valjastetaan sanoman välineeksi. Jos teatteriryhmä tekee poliittista teatteria ja pyrkii sillä ajamaan määrittelemänsä työväen tai vähempiosaisen asioita, voisin kuvitella sen olevan työväenteatteria. Tämä asettaa kuitenkin työväenteatterille poliittisuuden vaateen. Siten teatteri, joka ei ole poliittista ei voisi olla työväenteatteria.

Näihin hajanaisiin mietteisiin jään 2020-luvun työväenteatterin etsinnän parissa. En siis tiedä. Ehkä sitä ei tarvitse määritellä. Tai ehkä nimeä on vain mahdoton aukottomasti käyttää. Yhdyn kuitenkin Seppälän sanoihin, että työväenteatterin käsitteessä on potentiaalia. Se voi aktivoitua, saada ajankohtaisia uusia merkityksiä ja antaa identiteetin aineksia. 2020-luvun työväenteatterin löytäminen on kutsuva haaste. Nimesi tai ymmärsi teatteritaiteensa työväenteatteriksi tai ei, ajattelen työväenteatterin tekemisen olevan välttämätöntä.

Pyry Kähkönen, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Näyttelijäntaiteen koulutusohjelma

Kurssin aikana yllätyin siitä, kuinka vahvasti työväenteatterin historia nojaa harrastajiin ja amatööreihin. Ennen Nätyä harrastin itse näyttelemistä 10 vuotta ammattijohtoisessa lapsi- ja nuorisoteatterissa, joten harrastaminen kolahti vahvasti sydämeeni.

Kurssin myötä olenkin alkanut tutkailla omaa harrastajataustaani toisenlaisesta näkökulmasta. Kun aloitin opinnot Nätyllä, koin, että minun oli luovuttava harrastajan identiteetistäni kokonaan, jotta pystyisin alkaa rakentaa ammatillista itsetuntoa näyttelijänä. Kurssilla pysähtyessäni muistelemaan omia harrastusvuosiani tajusin, että samalla kun luovuin ”amatööriydestä” tulin unohtaneeksi kaiken sen, mikä minua teatterissa alun perin viehätti: yhdessä tekeminen, yhdessä kasvaminen, yhdessä kokeminen. Opintojen kannalta on ollut välttämätöntä keskittyä tutkailemaan omaa ruumiillista ajattelua, mutta oli ilahduttavaa huomata, kuinka minussa on nyt tilaa myös harrastajaidentiteetin vaalimiseen. Muistin taas, kuinka ihanaa ja voimauttavaa on tehdä yhdessä.

”Porukkahenkeä piti tärkeimpänä myös 1980-luvulla haastateltu Oulun Työväen Näyttämön näyttelijä: Se syntyy siitä, kun ihmiset eivät kerää itselleen pisteitä, eivät tee itseään korvaamattomiksi, puhaltavat yhteen hiileen, kasvattavat toinen toistaan. Tällaista yhteishenkeä harvoin löytyy esimerkiksi työpaikoilta. Ihmisten välille on syntynyt lämpöä ja heistä tulee ystäviä keskenään.” (Seppälä 2020, 386-387)

Näty on oma ihana yhteisönsä, ja koen, että sen pienuuden sekä opintojen intiimiyden vuoksi yhteishengelle ja yhteen hiileen puhaltamiselle on paljon tilaa. Se ei silti ole lähelläkään sitä yhteishenkeä, mitä itse harrastusvuosina koin, ja syynä siihen lienee juuri harrastaminen. Oma kokemukseni on, että harrastaminen karistaa pois vakavuuden tavoitteellisuudesta. Turun Nuoressa Teatterissa meitä kaikkia nuoria yhdisti hauskanpito. Muistan, kun joskus kaverini kysyivät minulta, että saanko edes palkkaa teatteriharrastuksestani, kun olen aina joko esityksessä tai uuden produktion harjoituksissa. Kysymys oli minusta absurdi ja huvittava. Jälkikäteen mietittynä, olihan se outoa, että minulta kyseltiin moista – ei jääkiekkoa harrastavilta kyselty, paljonko he saavat kaudesta. Väittäisin, että näyttämölle uskaltaminen vaatii uskoa, ja uskon puutteessa voi tuntuakin käsittämättömältä, että joku ilmaiseksi astuisi näyttämölle ja asettaisi itsensä haavoittuvaiseksi muiden katseille. Turun Nuoressa Teatterissa minä uskoin paljolti itseeni, sillä muut uskoivat paljolti minuun. Luulen, että itseensä uskominen synnytti palon astua näyttämölle aina uudelleen ja uudelleen.

”Teatteri ’tarjoaa jännitystä ja onnistumista, kasvattaa itsetuntemusta ja itsetuntoa, opettaa vastuun kantamiseen ja jakamiseen ja luottamiseen’, kuvaili Eräjärven Työväen Näyttämön puheenjohtaja vuonna 2010. ’Teatterin harjoituksissa voi turvallisesti olla oma itsensä, itkeä, nauraa ja mokailla. Jokaisen onnistumisesta iloitaan yhdessä.’” (Seppälä 2020, 386)

Rakkaimmat ja lämpimimmät muistot harrastus-ajalta ovat kulisseista tai lämpiöstä – ei juurikaan näyttämöltä. Huolehdimme itse tarpeistostamme, pidimme vaatteista hyvää huolta, siivosimme itse siivousryhmissä teatterin tiloja jne. Suurin kunnia oli päästä siivousryhmän johtajaksi. Teatteri oli minulle se paikka, missä opin ymmärtämään muitakin kuin vain itseni kaltaisia, sillä tulimme kaikki hyvin erilaisista perheistä ja lähtökohdista. Olimme myös ihan eri ikäisiä, parhaimmillaan ikähaarukka taisi olla 12-vuotiaasta 30-vuotiaaseen. Kaikkia kunnioitettiin ja kohdeltiin yhtä lailla, ja lämpiössä keskustelimme kaikki yhdessä meitä liikuttavista asioista. Se tuntui hyvältä. Sain vapaasti olla lapsi ja leikkimielinen, mutta silti osallistua vakaviin ja vaikeisiinkin keskusteluihin.

Olen paljon pohtinut Nätyllä näyttelijäntekniikkaa suhteessa harrastusvuosiini. Opintojen alussa minulle oli todella vaikeaa kuvailla näyttelemisen tapahtumaa. Minusta tuntui mahdottomalta kertoa, miten näyttelen. Työväenteatterin historiaan tutustuessani kiinnitin huomiota siihen, kuinka amatöörinäyttelijöitä pidettiin arvossa juuri tekniikan puuttumisen takia:

”Harrastaja- ja ammattinäyttelijöitä on aina vertailtu työväenteattereiden yhteydessä. Yhä uudestaan on todettu, että heittäytyvät harrastajat ja ”luonnontyypit” saattavat ylittää ammattilaisten suoritukset. ”Harrastajanäyttelijä tavoittaa voimakkaalla eläytymisellään katsojan usein paremmin kuin ammattinäyttelijä kylmällä tekniikallaan”, vakuutti Kymintehtaan työväenyhdistyksen näyttämöveteraani 1970-luvulla.” (Seppälä 2020, 385)

Kun palaan siihen muistikuvaan, mikä minulla on itsestäni näyttämöllä nuorena, samaistun edellä mainittuun voimakkaan eläytymisen tuntemukseen. Näyttelijän tekniikkani keskittyi tuolloin lähinnä suurieleiseen ja voimakkaaseen eläytymiseen, joka ilmeni ylitsepursuavana energiana. Huomiotavan arvoista on se, että 10 vuotta esiinnyin samalla näyttämöllä samojen ihmisten kanssa. Minulle raja kulissien ja näyttämön välillä oli hyvin pieni, joskus jopa olematon. Tietysti tuttuus ja turvallisuus vaikuttivat perustavanlaatuisesti tapaani näytellä. Muistan monia esityksiä, joissa keskityin paljon enemmän kavereiden kanssa oleiluun näyttämöllä kuin itse esiintymiseen. Voisin kuvitella, että tämä myös välittyi ruumiistani antaen minusta rennon ja huolettoman esiintyjän kuvan. Kuten aikoinaan työväelle teatterit nousivat pystyyn talkoovoimin, samoin Turun Nuori Teatteri pysyi pystyssä suurimmalta osin talkoovoimin. Jokaisen kädenjälki näkyi, ja tokihan se tuottaa tietynlaista ”luonnontyyppi” –estetiikkaa myös näyttämölle.

Kurssin myötä olen pohtinut, mitä työväenteatteri voisi tässä ajassa tarkoittaa. Seppälä esittää, että työväenteatteri toimii ihmisten keskellä, sinne on matala kynnys tulla, siellä viihdytään, kehitytään ja siellä myötätunto on heikko-osaisten puolella. Mikäli näihin määritteisiin nojaa, väittäisin, että nykyajan työväenteattereita ovat harrastajateatterit. Siellä olen itse viihtynyt, kehittynyt, kohdannut hyvin erilaisia ihmisiä ja oppinut ymmärtämään heistä jokaista.

Inke Koskinen, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma

Lainaukset ovat Mikko-Olavi Seppälän kirjasta ”Parempi ihminen, parempi maailma – suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina” (Vastapaino, 2020).

Teksti käsittelee työskentelyä kurssilla, joka keskeytyi juuri ennen huipentumaansa, työväennäyttämö-kiertuetta, koronavirus-kriisin rajoittaessa kaikenlaisten yleisötapahtumien ja lopulta myös tavanomaisen lähiopetuksen järjestämistä kouluissa, myös yliopistoissa.

Seuraava tekstinpätkä käsittelee 2020-luvun työväenteatteri -kurssilla työskentelyä suhteessa teatteritieteilijä Mikko-Olavi Seppälän suomalaisen työväenteatterin historiaa käsitteleviin luentomateriaaleihin.

Ensi alkuun tuntuu hankalalta luoda yhtäläisyyksiä vuoden 2020 alussa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tapahtuvan kurssityöskentelyn ja vaikkapa 1900-luvun alun työläisten harrastus- ja sivistystoiminnan välille. Toisaalta, juuri työväenteatteri-perustaisen, varsin laajan suomalaisen harrastajateatterikentän kautta olen itsekin päätynyt korkeakouluttautumaan teatterintekijäksi. Teatteriharrastamisessa oli minulle kysymys pitkälti samoista asioista kuin teatterintekemisessä ylipäätään: yhteistyöstä, sitoutumisesta ja halusta tavoittaa jotakin merkityksellistä, oli se sitten yhdessä tekeminen ja hauskanpito tai esityksen sisällölliset seikat, tai kumpaakin. Teatteria harrastaessa muistan erityisesti hauskuuden ja arjesta irrottautumisen korostuneen: teatteriharjoitukset iltaisin poikkesivat olennaisesti päiväni muusta kulusta ja olemisen tavoista. Teatteritreeneissä koin voivani ilmaista vapautuneesti kaikenlaisia asioita, niitäkin, mitä on tapana jättää ilmaisematta arkiolosuhteissa, kuten työssä ja opinnoissa. Samansuuntainen havainto on löydettävissä myös Seppälän kirjakatkelmasta, koskien työväenteatterin varhaisia vaiheita 1900-luvun alussa:

”Teatteri on tunteita: tunteiden ilmaisua ja käsittelyä.– —  Juro kansa piilotteli tunteita arkioloissa, mutta teatterissa ne ryöpsähtivät valloilleen. Omissa teattereissaan työväki saattoi harjoitella irti kömpelyydestä ja heittäytyä tunteenpurkauksiin ilman häpeänpelkoa tai alemmuudentuntoa.”

Koen siis voivani samaistua työväenteatteriin ja sen historiaan erityisesti harrastajateatteritaustani kautta, mutta yhä pohdin, mikä merkitys työväenteatterilla on alan korkeakoulutuksessa ja olosuhteissa, joissa työväenteatteri-käsitteen äärellä olevista suuri osa tekee teatteria päätoimisesti, jolloin kyseinen taidemuoto ei enää tarjoa erityistä arjesta irtautumista? Toisaalta luentomateriaalienkin pohjalta on nähtävä, että järjestäytyneen työväen historiassa teatteri on edustanut paljon muutakin kuin arjen vastapainoa ja hassuttelua. Työväenteatteri on poliittista teatteria, kulloisenkin ajan yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostavaa ja niihin vaikuttamaan pyrkivää teatteria. Kuitenkin: jos työväenteatteri on 150-vuotisen historiansa aikana toiminut enemmän tai vähemmän vaikeasti määriteltävän työväen virkistymisen, sivistymisen, yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan ja jopa traumojen purkamisen välineenä, niin mihin me teatterikorkeakoululaiset, Nätyn, teatteritieteen ja Teatterikorkeakoulun avoimen yliopiston opiskelijat oikein pyrimme vuonna 2020?

Olemmeko me työväkeä? Kuinka määritellä työväki vuonna 2020? Onko käsite edes ajankohtainen enää, vai tulisiko välttää kaikenlaista kategorisointia? Tai sitten: jos on työväkeä, ketkä eivät ole sitä?

Työskentelimme kurssin aikana kolmeen ryhmään jakautuneena joidenkin Seppälänkin mainitsemien, työväenteatterin historian eri vaiheille tunnusomaisten näytelmätekstien kanssa. Kunkin näytelmätekstin ja siitä irrotetun kohtauksen kanssa työskentelyyn liittyi jokin tehtävänanto, jonka kautta pyrittiin havainnollistamaan käytännössä käsiteltävien tekstien teatterihistoriallisia esittämisen ja vaikuttamisen tapoja. Näitä tekstejä olivat Bertolt Brechtin Äiti, Peter Weissin Tutkimus ja Minna Canthin Kovan onnen lapsia.

Minna Canthin Kovan onnen lapsia esitettiin työväen näyttämöillä Seppälän mukaan jo 1890-luvulla. Kyseisen naturalistisen työläiskuvauksen tarkoitus oli herättää katsojassa myötätuntoa työläisiä kohtaan, joiden elämän kurjuus esitettiin yhteiskunnallisten olojen seurauksena. Niin ikään tekstin kohtausten kanssa kurssilla työskennellessämme pyrkimyksemme oli herättää katsojassa sääliä.

Bertolt Brechtin Äiti (1932) on Brechtin dramatisointi Maksim Gorkin romaanista vuodelta 1907. Gorkin romaani on kertomus kapinaliikkeestä. Brecht jatkoi Gorkin tarinaa syksyn 1917 bolsevikkivallankumoukseen. Sittemmin Äitiä on esitetty myös Suomessa, vuonna 1949 ja 1970-luvulla Äidistä tuli Seppälän mukaan ”uusvasemmiston hittiesitys”.

Äiti-näytelmän kohtausten kanssa työskennellessä tehtävänantona oli agitoida yleisöä.

Peter Weissin Tutkimus edusti työväenteatterin kansallisia traumoja purkamaan pyrkivää näytelmätekstiä. Kyseinen teksti pohjautuu toisen maailmansodan jälkeisiin oikeudenkäynteihin, joissa tuomittiin natseja. Tutkimus-näytelmästä irrotetun kohtauksen kanssa työskentelimme kuvitellen, että yleisössä olisi sekä natseja että heidän uhrejaan. Kohtauksen jälkeen tuli olla järjestettynä jonkinlainen tilanne, jossa kohtauksen jännite purettaisiin.

Kolmen edellämainitun tekstin kanssa työskennellessä, kohtauksia ohjatessani, olin väistämättä sen asian äärellä, että tekstit sijoittuvat toiseen aikaan ja toisenlaiseen maailmaan. Olisi ollut mahdotonta, tai sanottakoon, epäkiinnostavaa, ohjata ainoastaan jonkinlaisia muotokokeiluja, kiinnittämättä huomiota siihen, mihin oikeastaan olisin yleisöä agitoimassa, yllyttämässä, millaiseen toimintaan, kenen puolesta, ketä vastaan? Tai ketä mielestäni yleisön tulisi sääliä tai sitten vielä: kuinka purkaa natsien ja heidän uhriensa välinen jännite; anteeksiantamattoman hirveistä teoista syntynyt juopa? Mahdoton tehtävä.

Luulen kaikkien meidän olleen tekstien ja tehtävänantojen myötä omien moraalikäsitystemme ja monenlaisten eettisten kysymysten äärellä. Vaikuttamaan pyrkivä teatteri on juuri siitä haasteellista, että tekijälle tulisi olla kirkkaana mielessään paitsi omat pyrkimyksensä myös syyt sille, miksi muiden ihmisten tulisi alkaa nähdä samoin. Toki tämän tyyppiset kysymykset ovat läsnä teatteria tehdessä kaiken aikaa, ja liittyvät myös vanhojen klassikkotekstien uudelleentulkintaan; tulisiko vanhoja tekstejä esittää puhtaasti klassikkoleimansa vuoksi tai historiallisena kuriositeettina vai tulisiko myös pystyä uudelleentulkinnan myötä osoittamaan tekstin kytkös tähän aikaan? Olen teatteriopintojeni aikana oppinut ajattelemaan, että teatterin ominaislaatuun sisältyy läheinen, vuorovaikutteinen suhde ympäröivään maailmaan, aikaan ja yhteiskuntaan. Koska teatteriesitykset käytännössä katoavat esittämisensä jälkeen, ne ovat luonteeltaan omaan aikaansa, esityshetkeensä sidottuina, hetkellisinä kuvia ja tekoja. Teatterin potentiaali poliittisen vaikuttamisen välineenä, huolimatta siitä, miten se kulloinkin toteutuu, on läsnä myös tänä päivänä. Ehkä juuri ajatus, että teatteriesityksen tulisi aiheidensa tai keinojensa puolesta olla oman aikansa heijastin tai äänitorvi kantaa itsessään kaikuja siitä, miten esimerkiksi juuri Canthin näytelmätekstit ovat herättäneet yhteiskunnallista keskustelua ja edesauttaneet tasa-arvoisemman yhteiskunnan lakien laatimisessa.

Mitä tulee aiemmin esittämiini kysymyksiin koskien työväki-käsitteen määritelmää ja ajankohtaisuutta 2020-luvulla, voin myöntää ettei minulla ole niihin vastauksia. Käyty kurssi antoi kuitenkin paljonkin ajateltavaa asian tiimoilta, siirtyessämme käsittelemään ”uutta työtä” Janne Saarakkalan johdolla. ”Uusi työ” voidaan ajatella olosuhteena, jossa työ on levittäytynyt kaikille elämän osa-alueille, vie entistä enemmän aikaa ja vaatii tekijältään myös persoonan ja yksityiselämän likoon laittamista. Taiteilijana työ on juuri mainitun kaltaista ”uutta työtä”, ollut jo kauan mutta ”uusi työ” valtaa alaa myös muilta aloilta. Minulla on lisää kysymyksiä, jotka liittyvät myös tämän päivän poliittiseen teatteriin: ”Keille ja mistä aiheista teatteria tulisi tehdä?”, tai jopa ”Tavoittaako tänä päivänä ammattimaisesti tehtävä suomalainen teatteri sen maailman ja sosiaaliluokan, sen käsityksen työstä, toimeentulosta ja yhteiskunnasta, jota koen itse edustavani, tai josta olen kotoisin?”

En ole mieltänyt itseäni poliittisen teatterin tekijänä. Olen kokenut vaikeaksi hahmottaa tässä ajassa sellaisia yhteisiä asioita, joita olisin valmis ajamaan taiteen keinoin. Tekisi mieleni väittää, että 1930-luvulla tai 1970-luvulla maailma oli helpommin hahmotettavissa, silloin kun on työstetty sosialismin nousua tai 70-luvulla oltu joko neuvosto- tai länsimyönteisiä. Tosin totuudenmukaisempaa luultavastikin on, että maailmantilanteet hahmottuvat ”selkeinä” jokseenkin jälkijättöisesti ja etenkin jälkipolville. Ehkä sama koskee myös tätä aikaa, jota parhaillaan elämme; kun likimain koko Eurooppa on yhtäkkiä lukkojen takana peläten näkymätöntä mutta hyvin todellista yhteiskuntien toimivuutta koettelevaa uhkaa.

Aikamme poliittisessa teatterissa tai työväenteatterissa ei olekaan kysymys vain ihmisten keskinäisistä valtasuhteista. Tämänkin mullistuksen, jota nyt koemme, sai aikaan luultavasti lepakoista liikkeelle lähtenyt, wuhanilaisella villieläintorilla ihmiseen tarttunut virus; joukko olioita, jotka eivät noudata ihmisten maailman sopimuksia. Viruksen kanssa on vaikeaa neuvotella. Sen sijaan se on maailmakiertueellaan tuonut esiin, kuinka hauras nykyinen talousjärjestelmämme on, ja kuinka hauraaksi se tekee monen työn ja toimeentulon, joka perustuu nykyisenkaltaiselle järjestelmälle. Ja ilmastonmuutoskin vielä.

Ella Kähärä, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Intensiivisestä yhteismatkasta, konkreettisen teatterityön kasvavasta hybriksestä sekä kokonaisvaltaisen työkulttuurianalyysin myötä täydelliseen eristäytyneisyyteen.

Näin voidaan kuvailla kurssimme matkaa viikolla 11, jolloin COVID-19 –viruksen mukana tuomat poikkeusolot pakottivat kauaskantoiset, kohti maaliskuun 16. päivän ensi-iltaa ja sitä seuraavaan kiertueeseen tähtäävät suunnitelmat taipumaan alati muuttuvan nykyhetken tarpeisiin. Spoiler alert: mitään ensi-iltaa ja kiertuetta ei suunniteltujen aikataulun puitteissa koskaan tapahtunutkaan. Sen sijaan kouluviikkomme päättyi yllättäen jo sunnuntaina varsin absurdeihin ja haikeisiin tunnelmiin, jättäen työryhmämme roikkumaan ns. katharsista edeltäviin jännitteisiin: eräänlaiseen tyhjyyden tunteeseen, joka purkautui vailla tyydyttävää loppua. Olimme tilanteessa, jossa ensisijainen kurssitavoitteemme oli sanalla sanoen peruttu, kuopattu ja kadotettu vailla konkreettisempaa vaihtoehtoa sen tilalle.

Siinä mielessä tuo vajaat viisi päivää kestävä tapahtumarikas viikkomme, joka tuntui ennemmin neljältä kuukaudelta kuin päivältä, opetti teatterista ja työnteosta jotain aivan muuta kuin mitä kukaan meistä osasi odottaa. Olen kiitollinen, että saan raportoida siitä viikosta ja varoitan jo etukäteen, että tulossa on yritelmä erilaisten emootioiden ja surrealististen tapahtumajaksojen kuvauksesta. En yritä kirjoittaessani olla johdonmukainen tai looginen, sillä noista neljästä päivästä tuntui toisinaan uupuvan ”järki” ja ”logiikka” täysin, mihin osaltaan vaikutti se seikka, että koimme koronaviruksen syyt ja seuraukset Tampereen yliopiston teatterimontussa, suljetussa laatikossa ja vain ja ainoastaan toistemme seurassa. Maailman taipuessa ja muuttuessa me vain harjoittelimme fiktiivisiä teatterikohtauksiamme, ja pohdimme lounastauolla, että miten nuo ulkopuolisen maailman hölinät ja hurinat vaikuttavat meidän toimintaamme. Ja muiden hamstratessa säilykkeitä ja vessapapereita me istuimme Telakalla oluttuopin ääressä ja pohdimme, onko seuraavana päivänä koulua laisinkaan.

Ennalta määrätty viikon suunnitelma meni seuraavalla tavalla. Keskiviikkona 11.3. helsinkiläisten opiskelijoiden saavuttua Tampereelle alettaisiin pienryhmissä työstämään edellisenä viikkona aloitettuja kohtauksia siten, että perjantaina näytettäisiin versiot muille ryhmille. Samaan aikaan koulupäivän ulkopuolella ohjaajat ja dramaturgit yhdessä kurssinvetäjien kanssa suunnittelisivat erikseen työstetyistä kohtauksista yhtä kokonaisuutta, joka muodostaisi 16.3. ensi-iltansa saavansa esityksen. Työstettävät kohtaukset pohjautuivat joko olemassa olevaan materiaaliin tai sitten ne olivat täysin originaaleja aihioita. Saman viikon lauantaina ja sunnuntaina ryhdyttäisiin yhteistuumin valmistelemaan ohjaajien, dramaturgien sekä opettajien esitysehdotelmaa siten, että sunnuntaina olisi esityksen kenraaliveto ja maanantaina ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä, jossa on yhteensä 390 katsomopaikkaa. Esitys olisi osa TNL:n 100-vuotisseminaaria, joka kulkee nimellä ”Missä on sivistyksen paikka”, ja olisi kyseisen tapahtuman päätös ja huipentuma.

Muistutan vielä tässä kohtaa, että tosiaan mitään esitystä ja seminaaria ei koskaan tapahtunutkaan. Palataan siis takaisin siihen, mitä lopulta sitten oikeasti tapahtui…

Alati lisääntyvät koronavirustartunnat loivat mielenkiintoista ja ennennäkemätöntä painetta, jonka eräänlaiseksi kulminaatiopisteeksi laskisin maaliskuun 12. päivän torstaita. Siihen asti takavasemmalta kuuluvat kuiskutukset Suomen hyökyvästä koronapandemiasta oli sivutekijä, jonka ei pitäisi vaikuttaa meidän toimintaamme millään tavalla, mutta toisin kävi. Puheet Suomessa voimistuvasta epidemiasta ja mahdollisista arkea rajoittavista toimista alkoivat värittää teatterimontun tunnelmia tuon torstain työpäivän aikana. Minuuttien välein kännyköissä piippailevat nettiuutiset sekä opettajien soivat puhelimet toivat askel kerrallaan todellisuuden lähemmäksi meidän toimintaamme. Ainoa, mitä saatoimme siinä hetkessä tehdä, oli vain jatkaa harjoituksia siihen asti, kunnes sen jatkuvan informaatiotulvan keskeltä pursuisi jotakin konkreettista ulos.

”Kun otetaan vähemmän fyysistä läheisyyttä, otetaan myöskin henkistä läheisyyttä”, sanoi presidentti Sauli Niinistö torstain 12.3. A-Talkissa. Koulupäivä oli jo ohi, ja minä yhdessä erään kurssikaverini kanssa istuimme hänen asunnollaan katsomassa televisiota odottaen Säätytalolta palaavan pääministeri Sanna Marinin A-Talkin haastattelijalle tuomia uutisia.

Sitten perjantaina oli muutos tajunnassamme jo tapahtunut. Käytiin keskustelua, voidaanko kiertuetta ylipäätään pitää. Pohdittiin, mikä tämän esityksen asema olisi näinä poikkeuksellisina aikoina. Pohdittiin omia motiivejamme sekä esityksen tarkoitusta. Riittääkö sille katsojia? Päätimme, että toistaiseksi harjoittelemme esityksen esityskuntoon maanantaita varten, edeten tunti kerrallaan siihen asti, kunnes jotain uutta määrätään. Ja sitten me harjoittelimme. Tavalliseen tapaan. Myöhemmin päivällä hallitus kielsi yli 500 henkilön tapahtumat, mitä seurasi ensin jokaisen kiertuepaikan peruminen ja lopulta myös ensi-iltamme peruuntuminen TTT:n keskeyttäessä koko kevätohjelmistonsa. Ja yks, kaks – esityksemme oli jäissä.

Lauantaina kokoonnuttuamme Nätylle kurssimme osallistujamäärä oli huomattavasti pienentynyt, kun osa esiintyjistä joutui peruuttamaan osallisuutensa täysin ymmärrettävistä ja järkevistä syistä. Useiden emootioiden ja työryhmämme välisten puintien myötä päätimme lauantaina kokoonnuttuamme kuvata valmistelemamme kohtausversiot nauhalle säilöntää varten ja jättää esitys pakastimeen siihen asti, kunnes sen tekemiseen seuraava rako mahdollisesti löytyisi. Mutta, joka tapauksessa, yhteistyömme vuoden 2020 osalta päättyisi sinä viikonloppuna, sillä esitys tultaisiin lämmittämään todennäköisesti vasta seuraavan vuoden puolella. Haikeasti alkanut päivä kehkeytyi yllättäen lopulta varsin hellyttäväksi ilakoinniksi, kun me saimme tulosvastuuttomasti vuorotellen esittää toisillemme valmistelemamme kohtaukset sekä näytellä poissaolevien näyttelijöiden roolit.

Videoitavaa materiaalia riitti sunnuntaille asti, jonka jälkeen klo 14 aikaan poksauteltiin kuoharipulloja, näennäisesti kuin ikään enskarin kunniaksi – jota ei tapahtunut. Ilon ja pettymyksen sekaisin tuntein heitimme produktiolle ennenaikaiset heipat, luovutimme tiistaihin asti varatut hotellihuoneet ja poistuimme maanantaina yksitellen autiosta teatterimontusta autioon maailmaan.

Tuntui, että Tampereelta lähdettyäni en jättänyt juuri mitään taakseni. Ikään kuin elämä olisi pistetty paussille ja odottamaan seuraava hetkeä, joka olisi teatterillemme otollinen. Sitä odotellessamme jätämme nämä kirjoitukset ja raportoinnit hetkeksi, ja palatkaamme, kun aika on sopiva.

Siihen asti, kotikaranteenista terveisiä, toivoo

Eero Leichner, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Työn käsite on ollut murroksessa koko minun nuoruuteni. Perinteinen työkulttuuri on kuin tuhkautuneen feeniksin ruumis, jonka uudelleensyntymisestä ei ole mitään takeita.

Työstä on tullut henkilökohtainen itsensä tuotteistamisen muoto: tälle tartunnalle ei näyttäisi olevan loppua, sillä teknologian radikalisoituminen ja sen nopea kehitys ei anna armoa sitä hyödyntävän apinan drastisesti hitaammalle kehitykselle. Paluu siihen, että työ olisi vain yksi osa elämää tai elinkeinon väline tuntuu monesta jopa vastenmieliseltä. Minusta ei. Vanhan työn romantisoiminen ei ole yksiselitteisin tapa katsoa uuden vuosikymmenen suuntaan, vaan on vanhassa työssä jotakin pittoreskia. Minusta työn tulisi palauttaa ihmiselämältä varastamansa ominaisuudet, kuten elämän, identiteetin ja mielekkyyden. Kuka tänä päivänä kokee elävänsä intohimoista elämää ilman työtään ─ senkin työ on kavaltanut, ja se tehtiin yhteisellä hiljaisella sopimuksella. Näin syntyi nykyinen työelämä.

Päässäni pyörii mahdoton ajatus, jonka sanominen ääneen kuulostaa typerältä. Vaikka työelämä vaati meiltä identifioitumista enemmän kuin koskaan, olemme tuuliajolla siitä huolimatta. Elämme ideologioiden polarisoitumisen aikaa, mutta meitä riivataan: mikään ei tunnu auttavan eheyttämään aivokemiaamme tai toimimaan itsevarmuuden peruskivenä. Ihminen määritellään suotta työnsä kautta, sen ei pitäisi mennä niin. Olemme eksyksissä. Ideologiat ovat vaarallisia, mutta tarpeellisia yhteisöille selvitä, ja siksi hyvin perustavanlaatuinen ihmisluonnon ilmentämisen muoto. Tällaisen ideologian, jota uuden työväenteatterin olisi edustettava, olisi oltava ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja eheyttävä, herättävä. Olkoon ideologian väri mikä tahansa, mieluusti punainen eheyttävän rakkauden ja yhteiskunnallisen marxilaisuuden nimeen, tulisi sen toimia tarkoin havainnoin vähäosaisuuden puolesta.

Työväelle on ollut aina selvää, että vallankumouksella voidaan parantaa oloja. Kompromisseista ja sovitteluista ovatkin syntyneet monet tämän päivän turvaverkot työelämässä ja sen ulkopuolella ─ mitä se sitten tarkoittaakaan aikana, jolloin pelkkä oleminen voidaan pitää työnä, ja netota järkälemäisiä rahasummia. Mistä löytyy yhdistävä ja koherentti ideologia, joka voisi toimia vallankumouksen airuina, ja mikä olisi 2020-luvun työväenteatterin ydin? Vai tarvitseeko työväki mitään tällaista? Täytyykö teatterin toimia työväen äänitorvena? Onko kaikki vallankumoukset jo tehty? TARVITSEE, TÄYTYY JA EI KOSKAAN.

Työväenteatterin tulee olla kudelma tasa-arvon, ilmastoaktivismin, inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden teatteria. Sen täytyy resonoida koko sosiaalisen yhteiskunnan lävitse, murtaa eliittiä ja valtaapitävien epäoikeudenmukaista talouspolitiikkaa, ja tarjota vaihtoehtoja: olla kokeilemisen alusta uusille työn, elämisen ja kestävän elämän keinoille ja muodoille, uusille arvoille ja normeille. Työväenteatterin ei tarvitse kuvata enää maailmaa sellaisenaan, vaan nyt on suunnattava siihen mullistavampaan muotoon; siihen, josta feeniksit syntyvät. Teatterin on avauduttava: taiteellisen ja tieteellisen on yhdistyttävä. Tähän kudelmaan tämä kurssi on ollut täydellinen yhteistyö. Työväenteatterin on kukoistettava akateemisesta runoudesta ja taiteellisesta ambitiosta: se koskettaa ja aktivoi, eheyttää ja agitoi. Työväenteatterin on oltava äänenä kaikille niille, jotka jäävät ”hyvinvointiyhteiskunnan” rattaiden väliin, heidän äänenään, mutta heidän ehdoillaan edustaen ja mahdollistaen utopiaa, unelmaa ja eheyttä. Muutoksen tulee ulottua aina konkretiaan, eikä toimia vain paperilla pölyisen eduskuntavaltuuston pöytäkirjan abstraktina huomiona ”täytyy pyrkiä parempaan”.

Samoilin anopin koiran kanssa Imatralla metsälammen maastossa. Mielessäni pyörivät ajatukset fordistisen työn ylläpitämisestä ja tarpeesta luopua siitä täysin. Askeleen taaksepäin ottamisella on suuria symbolisia merkityksiä, mutta ei silloin, jos on menty liian pitkälle. Siitä esimerkkinä on kilpailemisen kulttuuri, jossa olen turhautunut monesti, on saanut liian absurdeja muotoja, ja kompastuminen omaan riittämättömyyteen on yhtä varmaa kuin lämpötilan globaali noususuhdanne. Tällaisia ylilyöntejä ovat kaikki kulutuksen saatanalliset messut, kuten Black Friday. Näissä liturgioissa korkeimman muodon on saanut ihmisen ikuinen ahneus, jota kapitalismi saarnastuolistaan masinoi. Voisiko ihminen tehdä työtä irti ahneudestaan? Voisi, mutta työn on edelleen unohdettava sen turhan laaja-alaiset ominaisuutensa ja muistutettava meitä siitä, että sen ulkopuolella on ihminen osana luontoa ja yhteisöä. Ahneuden voisi valjastaa säilyttämiseen ja koheesioon. Ihanne on lainattu Marxilta: kun päivän työ on tehty voimme istua rauhassa ja luontoon, filosofoida.

Metsälammella, sulaneen ja taas jäätyneen lumen peittämiä ja orastavan keväänvihreitä mättäitä kahlatessani mietin mennyttä kahta viikkoa uudessa akateemistaiteellisessa yhteisössäni. Näinä viikkoina meitä on sivistetty työväenteatterin ja itse työväen historialla: niiden konkreettisilla ja tyylillisillä keinoilla. Saimme myös fragmenttisen, silti ehdottomasti mielenkiintoisien puheenvuorojen kokoelman siitä, miten työ ilmenee tänä päivänä. Fragmenttinen siksi, koska elämme postfordistista työn aikaa iäti globalisoituvassa maailmassa. Sivistäminen on tärkeää siksi, jotta seuraavankin sadan vuoden päässä ─ ruhtinaalliset te ─ tulevaisuuden taiteentekijät ja akateemiset runoilijat katsotte meidän valintojamme, meidän ideologioitamme suhteessa meidän aikakautemme epäkohtiin ja haasteisiin. Ja kun etäännytte meistä ajankuilun yli, toivoisin, että te tulevat katsotte meitä osaksi inhoten; vaikka ahneus meissä on tuhonnut ympäristömme ja olemme kajonneet toiseen ihmiseen syljettävästi, näkisitte sen päättäväisyyden, yhteen liittymisen tahdon- ja toivonvoiman, jolla siirrettiin materia, lämpötila ja epätasa-arvo. Tämä on vielä utopiaa, mutta sen on oltava tulevan tarkoitus: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Työväenteatteri on alusta, josta kasvaa universaali inhimillisyys, josta uusi työ, uusi ihminen ja työläinen, ja uusi maailma voivat nousta tuhkan pois ravistamilleen siiville ─ lentää, lentää ja koskettaa unelmia.

Jalmari Savolainen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Teemana kurssin toisella viikolla oli uusi työ ja tulevaisuuden näkymät työelämässä.

Uudella työllä tarkoitetaan työtä, jossa ei ole säännöllisyyttä työajan, palkan ja paikan suhteen. Tästä seuraa työ, jossa oletetaan työntekijän olevan jatkuvasti työnantajan tavoitettavissa työhön liittyen ja samalla myös työn ja vapaa-ajan välinen raja on häilyvä. Vaatimukset, odotukset ja kova kilpailu kuormittavat työntekijää. Työ on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon ja uusi työ tuo uudenlaisia haasteita erityisesti työn ja vapaa-ajan erotteluun.

Viikon teeman avauksena Janne Saarakkala piti luennon työn kehittymisestä vanhasta työstä uuteen työhön ja uuden työ eri puolista ja tavoista, sekä kertoi omista työkulttuuria ja sen muutoksia käsittelevistä esityksistään. Myös Minna Hokkasella oli puheenvuoro liittyen työhön kiinnitettynä näyttelijänä isossa laitoksessa. Iltapäivällä pääsimme pienryhmissä keskustelemaan aiheesta vapaamuotoisesti. Oli kiinnostavaa kaikessa rauhassa pohtia työtilannetta, sen tulevaisuuden näkymiä ja omia toiveita tulevasta työelämästä.

Uuden työn teema jatkui läpi viikon ja uutta työtä käsiteltiin erilaisista näkökulmista. Muita puhujia aamupäivän luennoilla olivat Eetu Viren (yhteiskuntatieteiden tohtori, tutkija ja kääntäjä Työstäkieltäytyjäliitosta), Tero Toivanen (tutkija, BIOS-tutkimusyksikkö), Jari Ehrnrooth (kirjailija, kulttuuritutkija), Päivi Uljas (historioitsija, ay-toimihenkilö ja kansalaisaktivisti). Eetu Viren tuli Työstäkieltäytyjäliitosta, jonka mukaan työstä kieltäytyminen on elämän ottamista omiin käsiin. Työstä kieltäytyminen myös vapauttaa aikaa mielekkäämpään toimintaan ja se on yhdistyksen mukaan myös ympäristöteko kieltäytyä palkkatyöstä.

Toisenlaisesta näkökulmasta työn tulevaisuuteen puhui Tero Toivanen, jonka aiheena oli työ ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella. Toivanen mainitsi työn suurina muuttajina tulevaisuuteen muun muassa automatisaation, teknologian kehityksen, prekarisaation, globalisaation, sekä työn ja elämän epävarmemmaksi muuttuminen. Hän puhui myös työn merkityksen muutoksesta ja isot kysymykset kuten työajan lyhentäminen, perustulo tai (palkka)työn mielekkyys palaavat. Toivasen mukaan työn tarve ei tule kuitenkaan vähenemään teknologian kehityksen myötä, vaan jälleenrakennus synnyttä uutta työtä ja vaatii uutta osaamista.

Jari Ehrnrooth lähestyi työtä erilaisesta, jopa hieman provosoivasta näkökulmasta: Hänen mukaansa työlle pitää antaa kaikkensa ja kaikki on yksilön vastuulla. Yksilön vapaus on Ehnroothin mielestä korkeampi kuin kollektiivisen standardin mukaan eläminen. Ehrnrooth on kirjoittanut teoksen 10 vaatimusta vapaalle ihmiselle, jota hän tällä luennolla myös käytti pohjana ja siteerasi. Vaatimuksina oli muun muassa: Pidä huoli, että kaikki lahjasi tulevat käyttöön ja annat parhaasi ennen kuin kuolet, sekä älä koskaan alistu. Päivi Uljas taas käsitteli luennollaan työn muutosta 1950-luvulta tähän päivään, aiheena oli uuden työn vaikutukset vanhan työn rakenteissa. Uljas käsitteli työn muuttumista historian saatossa, ay-liikkeen vaiheita sekä myös uutta työtä tänä päivänä ja ammattiliittoja. Myös yrittämisen ja palkkatyön eroja sivuttiin luennolla, Uljas näytti laskurilla esimerkiksi kevytyrittäjyyden laskutusta verrattuna palkkatyöhön.

Iltapäivät käytettiin pienryhmissä kohtausten kehittelyyn, joiden aiheena oli tietysti uusi työ. Alussa lähdettiin liikkeelle ryhmän ajatuksista työelämästä tänä päivänä ja tulevaisuudessa ja niistä ajatuksista tehtiin kohtaus. Näitä kohtauksia kehitettiin eteenpäin viikon aikana ja hiottiin ehjemmiksi kokonaisuuksiksi. Lopussa yleensä esitimme ehdotukset kohtauksista muulle ryhmälle, ja kommenttien perusteella työskentelyä jatkettiin seuraavana päivänä. Kohtauksissa toistuivat teemat uuden työelämän haasteista. Esiin nousi ajatuksia esimerkiksi kutsumustyön haasteista, ilmaisesta työnteosta palkkatyön toivossa, yhden ihmisen kohtuuttomasta työmäärästä pienillä resursseilla ja stressistä ja epäreiluista työnhauista.  Kohtauksissa käsiteltiin työelämää muun muassa seuraavien pohdintojen kautta: Minkälaiseen työelämään olemme valmistumassa? Mitä olemme valmiita tekemään työn eteen ja mitä uhraamaan? Mikä on oma asemamme työmarkkinoilla?

Kohtauksissa ja ryhmän keskusteluissa esiin nousi huoli työllistymisestä ja samalla lukuisista päällekkäisistä projekteista, kun kaikkeen ei ehdi antaa itsestään niin paljon kuin haluaisi, huolestuttavia näkymiä pätkätöistä, lyhyistä projekteista, epävarmuudesta, palkkakuopasta. Mutta samalla kuitenkin jäi toiveikas olo siitä, että tulevaisuus tuo varmasti paljon hyvää mukanaan ja mahdollisuuden toteuttaa itseään laaja-alaisesti. Uuden työn ja samalla teknologian kehittymisen myötä työn mielekkyys kasvaa, kun saadaan automatisoitua monia rutiinitöitä, ja se tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia taiteen alan osaajien potentiaalin entistä monipuolisempaan hyödyntämiseen.

Susanna Reitamo, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Teatterikorkeakoululla järjestettävän kurssin toisella viikolla olemme osallistuneet luentoihin, joiden aiheena on ollut työ, sen tekeminen ja merkitys. Olemme myös tehneet kohtausten muodossa ehdotuksia siitä, minkälaista 2020-luvun työväenteatteri voisi olla.

Esittelen tässä lyhyessä kirjoituksessani viikon aikana esiin tulleita ajatuksia. Lisäksi pohdin sekä työn ja työväenteatterin käsitteitä että niiden mahdollista merkitystä ja ilmenemistä tällä vuosikymmenellä.

Aloitan avaamalla ajatuksiani työn käsitteestä, joka on työväenteatterikurssin keskeinen aihe. Alkuviikosta minulle jäi mieleen yksinkertainen harjoitus. Piti näyttää kädellä, kuinka suuri prosentuaalinen osuus itsestä oli työtä sillä hetkellä. Lattian tasolla prosentti on nolla ja pään tasolla 100. Asetin käden polvien kohdalle, koska ajattelin sillä hetkellä olevani työtön opiskelija. Kun suurella osalla muista opiskelijoista käsi oli kasvojen tasolla, häkellyin. Vaikka näen paljon vaivaa opintojeni eteen, stressaannun hyviä suorituksia tavoitellessani ja urheilen viitenä iltana viikossa, en laskenut näitä asioita työn tekemiseksi. Tajusin ajattelevani, että työ tarkoitti minulle työsuhdetta, johon usein liittyy työsopimus ja palkka. Muille työ saattoi merkitä myös ”kaikkea mikä stressaa”, ”parisuhdetta”, ”opiskelua” ja arjen kiireitä yhteenlaskettuna.

Wikipedia määrittelee, että työ on ”jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjännitteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa”. Jos kirjoittaa yliopistoartikkelin laiskasti, pakon edessä ja välittämättä lopputuloksesta, se ei siis välttämättä ole Wikipedian mielestä työtä. Toisaalta jos ottaa aurinkoa rannalla koko päivän tavoitteena ruskettua, se voisi tavallaan sopia kyseiseen työn määritelmään. Wikipediassa työn erilaisia muotoja on lueteltu useita ja palkkatyön muotoja yli kymmenen. Fysiikassa työ on suure, jonka laskemisessa otetaan huomioon voima ja matka. Työn tunnus on W ja yksikkö joule (J). Jos henkilö kannattelee salilla painoa paikoillaan, fyysikko voisi sanoa, ettei työtä tapahdu fysikaalisessa mielessä, vaikka voiman aktiivinen tuottaminen vaatiikin energiaa. Työhön on myös suhtauduttu eri tavalla eri aikoina. Käsitteen määrittely ei siis tunnu aivan yksinkertaiselta. Silti sen tekeminen on kuulunut vuosisatojen ajan ihmisten elämään ja yhteiskuntaan.

Kurssin ytimessä olevan työväenteatterin ajatteleminen saa minut yhtä hiljaiseksi kuin ennen kurssin alkua. Minusta tuntuu, että tarkastelemalla sitä tarkastelen samalla koko Suomen teatterihistoriaa ja mitä enemmän opin, sitä vähemmän uskon tietäväni. Työväenteatteri-termiin on liitetty perinteisesti työväenliike ja työväentalojen teatteritoiminta. Lisäksi siihen kiteytyvät esimerkiksi politiikka, kansanvalistus, harrastajien ja ammattilaisten yhteistyö ja työväennäytelmät, joissa käsiteltiin työläisten oloja. Työväenteatteri on myös aina ottanut kantaa ajankohtaisiin aiheisiin, vaikka ohjelmistot eivät suuressa linjassa ole eronneet paljoa muiden teattereiden ohjelmistoista.

Miten työväenteatteri sitten näkyy nykyään? Suomen teattereiden kehitys on ollut vahvasti kiinni työväenliikkeen ylläpitämissä teattereissa. Kiinnostava kysymys on, kuinka teatterit itse kokevat työväenteatterin merkityksen toiminnalleen ja miten se on havaittavissa. Tampereen Työväen Teatteri kantaa edelleen nimessään työväenteatteri-sanaa. Johtaja Otso Kautto on kuvaillut talon suuntaviivoja sanoilla yhteiskunnallinen teatteritaide ja kansanteatteri. Hän on myös todennut, että he pyrkivät ohjelmiston avulla päivittämään ehdotuksia siitä, mitä työväenteatteri voisi olla.

Kun käy tutkimassa netissä syksyn ohjelmistoa, tarjonta on huimaava. Tampereen Työväen Teatterissa voi nähdä rock-musikaalin, Jumalan terapiassa, kapitalismia ja taloutta käsittelevän teoksen, visuaalisen teatterin manifestin ja ”vaikeita kysymyksiä kaihtamattoman” draaman. Joukkoon mahtuu myös teos esitystaideryhmä Oblivialta, joka yhdistelee tekemisessään nykytanssia, teatteria ja performanssitaidetta. Tarjonnassa voi nähdä viihdyttämään pyrkiviä näytelmiä ja toisaalta vakavia aiheita ja esittämisen tapoja, jotka saattavat jopa järkyttää katsojia. Tästä esimerkkinä voisi olla Jeppe Niilonpoika ja sen ristiriitainen vastaanotto. Ohjelmiston moninaisuus yhdistyy minulle mielenkiintoisesti työväenteatterin historiassa nähtäviin linjoihin. Kiinnostavaa työväenteatterissa on sen sisältämät vastakohdat. Toimintaan voi liittyä vahvasti poliittisuus tai helppotajuinen kansanteatteri, jonka pyrkimys on virkistää. Esityksissä voidaan tuoda esiin vastakkainasetteluja ja toisaalta niissä on tärkeää yhdessäolo.

Olennaista ei aina ole kuitenkaan sisältö, vaan tekeminen itsessään. Otso Kautto on sanonut myös Työväen Teatterin olevan paikka, joka arvostaa työtä. Kurssilla ja ryhmien työstämissä kohtauksissa työtä on käsitelty tiiviisti. Olemme pohtineet muun muassa sitä, että onko työ nykyään erottamattomasti osa identiteettiä ja voiko sen tekeminen olla haitallista. Minulle esimerkiksi halpavaateteollisuus näyttäytyy täysin turhana ja haitallisena. Olemme osallistuneet luentoihin, joissa on esitelty ajatuksia työstä kieltäytymisestä ja työstä, joka rakentaisi ekologisempaa yhteiskuntaa. Työ on nähty kilpailuna, itsensä myymisenä ja kannanottona siihen, minkä kokee tärkeäksi. Ryhmien kohtausten perusteella 2020-luvun työväenteatteri käsitteleekin juuri työn tekemistä ja sen eri puolia. Toisaalta jo taiteen tekeminen on kannanottoa tekemisen tapoihin, tyyliin ja suuntauksiin.

Työväenteatteri muodostuu tekijöidensä kautta. Koen, että siihen aina liittyneet asiat, kuten ohjelmiston samankaltaisuus muiden teattereiden tarjonnan kanssa, kantaaottavuus, viihdyttävyys, poliittisuus ja yhdessäolo tulevat kulkemaan sen mukana edelleen. Harrastajat ja ammattilaiset yhdistäkööt edelleen voimansa ja tehköön omannäköistään teatteria. Utopiassani pääsylippujen hinnat olisivat myös alhaalla ilman, että taiteilijoilta menisi palkka. Ajattelen, että teatteri tällä vuosikymmenelläkin keskustelee ajan kanssa – vaikuttuu siitä ja vaikuttaa siihen itse. Työväenteatterin olemukseen liittyy teatterin pysyvä merkitys: se tuo ihmisiä yhteen ja vaikuttaa meihin mitä hienoimmilla ja moninaisimmilla tavoilla.

Ilona Jalkanen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Hyppään kehiin keskiviikkona Työstäkieltäytyjäliiton Eetu Virenin aamuluennolle. Lounaan jälkeen kuulen ryhmältäni, että he ovat tehneet edellisenä päivänä ”huorapaneelin”, jossa kukin ”huora” esittelee ja myy omia palveluitaan, mikä muodostaa oleellisimman toiminnon elikkä ”huoraamisen”.

Huomaan pian, että myytävät tuotteet ovat suurimmaksi osaksi henkistä laatua eli näillä markkinoilla liikutaan abstraktien myyntiartikkelien maailmassa: tärkeää on vain olla myyvä ja kehystää tuote hyvin. Huorashow kääntyy karnevalistiseen kabaree-muotoon – mutta yksipä huora ei enää huoraa, mikä sekoittaa kuvion täydellisesti.

On mukavaa työskennellä tässä huorapaneelista lähteneessä demossa. On helpottavaa ja vapauttavaa tehdä esitystä siitä, mikä vaivaa meitä esiintyjiä aivan todellisuudessakin. Kun on oltava ajankohtainen, ainutkertainen ja online. Lukiessani Saarakkalan materiaaleja, tajuan että olen tietyssä mielessä jo osittain kieltäytynyt tämän päivän taiteilijalta odotetuista tehtävistä kuten terhakoista some-kampanjoista ja ylipäänsä aktiivisesta some-elämästä.

Minä itse voin somessa jokseenkin huonosti. Facebook on mielestäni kuin tietynlainen tori, jolla pitää olla yhteydessä kaikkiin siellä liikkuviin, huudella ja tarjota kurpitsoitaan, jotka ovat tietenkin täysin ainutlaatuisia. Seinällä ja keskusteluissa näytetään jotain tiettyä, selän takana puhutaan toista. Toki sosiaalinen media myös todella yhdistää ihmisiä ja saa heidät kommunikoimaan välimatkoista huolimatta. Toisinaan on mukava saada siellä informaatiota kihlautumisista ja vauvauutisista. En kuitenkaan aina jaksa muistaa tätä puolta. Tavallaan on hienoa, että digitaaliset ulottuvuudet ja niiden helppokäyttöisyys mahdollistavat sen, että kukin voi luoda itsestään tuotteen ja brändin. Toisaalta harmittaa, miten paljon tuo kehystäminen syö kaikkea muuta. Ja se yksityisyys, joka lensi jonnekin… En tiedä minne kaipaan: aikaan, jota ei enää ole vai aikaan, jota ei vielä ole? Voinko kuitenkaan kieltäytyä tältä huoraamiselta, jos meinaan pyöriä samoissa kehissä kuin kollegani? Kysyn tätä itseltäni usein, toisinaan joka päivä.

Opiskeleminen ja sen tuoma yhteisö luovat turvaa freelancer-ahdistukselta. Tällä työväenteatterikurssilla olen erityisen turvassa. Ohjaaja-dramaturgimme Liila Jokelin pitää huolta siitä, että pääsen näyttelemään – en joudu mitenkään kilpailemaan siitä mahdollisuudesta. Koen myös suurta turvallisuuden ja eheyden tunnetta aamuluennoilla. On niin etuoikeutettua istua lämmitetyssä teatterikorkeakoulun salissa, jonka eteen joku kävelee ja tarjoaa asiantuntijuuttaan. Tämä työ on aikaraamitettua ja tapahtuu ennalta määrätyissä ryhmissä; moni asia on ratkaistu ja monesta joku on jo vastuussa ja häneltä voi tarvittaessa kysyä apua. Tällaisesta työstä minä pidän, tässä on ihanaa olla.

Viemme huorapaneeli-demoa eteenpäin, samoin kuin muut ryhmät omiaan. Erään ryhmän demossa käytetään liikettä ilmaisemaan uuden työn ominaisuuksia. Iloitsen sen energiasta, joka ravistelee aurinkoisen harjoitustilan hiukkasia. Saan muistutuksen, että tätäkin voi uusi työ olla. Hämmentynyttä ja absurdia – ruumiillisuudessaan vieläpä jotenkin kamalan vilpitöntä ja rehellistä.

Kun katselen Saarakkalan luentomateriaalien kuvia, joissa esiintyjät ovat museoituina esillä, mietin väkisinkin, että onko työn ja työläisen historia toden totta ollut näin nopeatahtinen. Tuntuu hurjalta. Agraariyhteisöt saivat puida viljaansa niin kovin kauan verrattuna tähän kehitykseen. Mietin vanhempiani ja isovanhempiani. Tajuan olevani tulppa ja ovi uuteen aikaan suvussamme – ja aivan uudenlaiseen työhön. Sukulaisilleni, jotka ovat orientoituneet maanviljelykseen tai yritysmaailmaan, en ole vuosiin yrittänyt selittää mitä minun työni on. Tai sanotaanko, että ainakaan en ole odottanut ymmärrystä. Liikkeellisen demon äärellä tunnen kuitenkin valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen juuri siinä: todistamassa ja elämässä taidetta.

Ja nyt minustakin on tullut työtä. Raahaan itseäni joka päivä kohti tilanteita ja tilaisuuksia. Kehykset pomppivat ja raahautuvat puoliväkivaltaisesti mukana ja sojottavat välillä hassusti – sisältö haluaa toisinaan luikerrella pois, kun valo osuu siihen ja kehykset painostavat pysymään sisällä. Tähän törmään myös ryhmätyössämme. Yritän olla kamalan läsnä ja ehkä myös aktiivinen. Silti tuntuu, että aistit täyttyvät jo pelkästä seuraamisesta ja mukana pysymisestä. Tehdessämme melodraamaa kaukolämmöstä Shakespearen henkeen tämä asetus jotenkin onneksi sulaa. Muistan, että teatterin tekeminen voi olla myös hauskaa. Kehykset ehkä unohtuvat narikkaan siinä, kun hikoilen ja nauran maitoperunoiden ja yleisen työehtosopimuksen äärellä. Niin – unohtamatta tietenkään kaukolämpöä, jolle pitäisi löytää vaihtoehto. Me itse asiassa aivan todella etsimme sille vaihtoehtoa. Tuollaisen taakan alla meinaa tulla avuttomuus, mutta se ei hautaa allensa: me heitämme tehtävän myös yleisölle. Näemme ikkunoista hiilikasat Hanasaaren rantamilla ja mietimme ovatko ne sitten poissa, tässä fossiilivapaassa utopiassa. Lumi hiilikasojen päällä tekee kuvasta vielä surrealistisemman.

Kun viikko päättyy, osa työväestämme lähtee kaljalle – minä otan metron länteen ja kipaisen kodin kautta yöjunaan. Menen leikkimään viimeistä kertaa porotilan tytärtä vanhempieni ja siskoni perheen luo. Ilmasto on sielläkin sekaisin, mutta lunta riittää. Latoessani hangolla heinää ladosta poroelolle tuntuu hassulta, että tämä lapsuudessa opittu työ asuu samassa ruhossa Kovan onnen lasten Matleenan repliikkien ja Kaukolämpö-melodraamamme kanssa. Muistelen myös Päivi Uljaksen luentoa ja puoliproletaarista Suomea. Oma 4-vuotias tyttäreni kulkee pelottomasti porojen seassa – mietin muistaako hän tuota hetkeä tai oloa myöhemmin elämässään. Niin ja lieköhän silloin vielä kaukolämpöä?

Anna-Maija Oka, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma

Lapsena ajattelin, että minusta ei tule ikinä ylioppilasta. Olin vakuuttunut että olen liian tyhmä valmistuakseni lukiosta.

Halusin mennä amikseen, sillä olin varma että minut on luotu tekemään asioita sen sijaan että ajattelisin yhtään mitään, sillä mielestäni en osannut ajatella. Olin parempi opettelemaan erilaisia konkreettisia taitoja. Perheeni kuitenkin kannusti toisiin ratkaisuihin ja valmistuin lukiosta 3,5 vuodessa. Jos olisin lapsena kuullut, että tulen opiskelemaan jonakin päivänä kirjoittamista taideyliopistossa, olisin nauranut väitteelle epäuskoisena. Tämän esseen kirjoittaminen tuntuu edelleen hankalalta, sillä jossain syvällä sisimmässäni pidän yhä itseäni liian tyhmänä kirjoittaakseni, ajatellakseni tai sanoakseni yhtään mitään. Noin 24-vuotiaana opin, että tutkimusten mukaan tämä älykkyyteen liittyvä huono itsetuntoni on todennäköisesti liitännäinen luokkataustaani. Perheeni ja sukuni on vasemmalta ja juontaa juurensa pitkälle ns. tekemisen meininkiin sekä ilmeisesti maantierosvouteen. Mutta se on tarina erikseen.

Niinsanottu työväenkysymys on ollut esillä 1870-luvulta lähtien. Työväenkysymyksellä viitataan teollistumisen myötä muodostuneen työväestön syntymiseen, kaupungistumiseen ja näiden mukanaan tuomiin sosiaalisiin epäkohtiin. Työväenliike on ollut kokonaisvaltaisesti koko yhteiskuntaa lävistävä ilmiö: sen vaikutus on näkynyt politiikassa, taloudessa ja taiteessa. Työväellä on ollut tarve käsitellä itselleen ajankohtaisia asioita. Tuota tarvetta tyydyttämään on syntynyt työväenteatteri.

Olemme opiskelleet työväenteatteria eli sen historiaa, praktiikoita ja ominaisuuksia nyt kahden viikon verran Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla. Aamupäivisin olemme kuunnelleet eri vierailijoiden luentoja ja iltapäivisin olemme työskennelleet näyttämöllisen toiminnan parissa. Iltapäivien työskentelyn päämääränä on ollut konkretisoida, mitä työväenteatteri voisi tarkoittaa vuonna 2020. Millaista näyttämöllistä sisältöä ja muotoa työväenteatteri tarkoittaa meille juuri nyt? 

Kurssille osallistuvat Helsingin Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Nätyn opiskelijoiden lisäksi joukko avoimen yliopiston ja teatteritieteen opiskelijoita.
Olemme 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla syntyneitä nuoria aikuisia. Viime vuosisadan vaihteen tehdastyöläisyydestä ja 1960/70-luvun Agit Propista on tultu nykyhetkeen pitkä matka. Yhteiskunnallisten mullistusten myötä työ, siihen liittyvät kysymykset ja varsinkin työväenliike on kokenut mittavan muodonmuutoksen. ‘’Pullamössöksi’’ kutsutun, älylaite-ryhdillä varustetun sukupolvemme kytkös kovakätisiin, jänteviin ja pettuleipää syöviin tehdastyöläisiin tuntuu äkkiseltään haastavalta mielikuvalta. Luennoitsijoiden vanhoja valokuvia katsellessani olen huomannut miettiväni: niin tosiaan, mitä me milleniaalit voimme sanoa työstä? Emmehän me ole kärsineet silkkipyttyisten tehtaanjohtaja-kapitalistien sortavasta kädestä. Emmehän me ole tehneet maanantaista lauantaihin kaksitoista tuntia päivässä kestävää fyysistä työtä. Emmehän me ole työväenluokkaa!

Kapitalismi ja hyvinvointivaltion etuoikeudet ovat jo meissä, meidän arjessamme ja ruumiissamme. Me olemme kapitalisteja, halusimme sitä tai emme. Me olemme kapitalisteja tilatessamme Woltin kautta aterian tai lentäessämme etelänlomalle burnoutin kynnyksellä. Me olemme sitä ostaessamme kiinalaisten lasten valmistamia vaatteita H&M:stä ja syödessämme ruokaa, jonka valmistuksen vuoksi on kaadettu sademetsiä. Me olemme kapitalisteja laskuttaessamme kulttuurialan keikasta UKKO.FI:n kautta, juodessamme take away – lattea ja päivittäessämme cv:tämme. Mikä on siis meidän väkevä joukkovoimamme ja mitä asiaa se ajaa? Pysähtymistä? Kuinka pysähtyä, jos jatkuvan kehityksen vaatimus on syvällä omassa psyykeessä ja ruumiissa ja kaiken lisäksi vuokrakin pitäisi maksaa?

Kysymykset oikeudenmukaisista työajoista, tulotasosta, hyvinvoinnista ja olosuhteiden etiikasta ovat tietysti ikuisia enkä vähättele niiden painoarvoa. Meidän sukupolvellemme tärkeää työväenteatteria olisi kuitenkin kenties työväenteatteri, joka puhuttelee aikamme kammottavimman kriisin edessä ponnistelevia ihmisiä. Tarkoitan tietysti meneillään olevaa ekologista katastrofia.

Toinen itselleni tärkeäksi noussut motiivi työväenteatteri 2020:lle on fasismille vastaäänenä toimiminen. Tämä on suora kytkös historian työväenteatteriin, sillä yksi sen tehtävistä on muinoin ollut juurikin sama.

Edellisessä koulussa opiskellessani opettajani sanoi minulle, kuinka taide on kommunikointia ajan hengen kanssa. Mietin usein kuinka se tehokkaimmillaan reagoi ajan henkeen astmaattisella volyymillä. Minä teatterintekijänä mielelläni aivastan natseille. Vaikka vastaääneni tarkoittaisi kuplautumista, post-moderniksi tekotaiteeksi tai änkyrävassarismiksi leimautumista, tuntuu se kuitenkin mielekkäämmältä vaihtoehdolta kuin Helsingin kaduilla liehuvat uusnatsien hakaristiliput. Vastakkainasettelu tuntuu vanhanaikaiselta, mutta jos pitäisi päättää, valitsisin ikuisesti tämän.

Meille opiskelijoille annettiin kurssilla opettajien toimesta seuraava tehtävänanto:
Miettikää, mitä meidän pitäisi tehdä?

Pienryhmämme kokoontui auringonpaisteessa kylpevään luokkahuoneeseen pohtimaan tätä Leniniltä vapaasti lainattua kysymystä. Ensin olimme kymmenen minuuttia hiljaa ja ajattelimme painokkaasti. Sitten jokainen sai vuorollaan puhua. Eräällä meistä oli selkeä vastaus.

‘’Niin. Mitä meidän pitäisi tehdä? Mun vastaus on että… En tiedä.’’

Vastaus teki minuun vaikutuksen. Teatteri perustuu toiminnalle, jossa joukko ihmisiä kokoontuu jonkin mahdottomaltakin tuntuvan kysymyksen tai ilmiön äärelle. Tuosta mahdottomuudesta syntyy jotakin, jota me teatterityöläiset pidämme tärkeänä jakaa yleisölle, vaikka lähtökohtamme olisikin ollut rehellinen ‘’en tiedä’’.

Kurssi on aiheuttanut toivottomiakin tunteita. Poliittinen historia on raskasta. Nykyaika on raskasta. Vastuu maapallon tulevaisuudesta tuntuu raskaalta. Koronaviiruksen pelkääminen on raskasta. Epäoikeudenmukaisuus on raskasta ja maailmaa hallitsevat kusipäät ovat raskaita. Mutta sen raskauden keskellä muistan isäni sanat: ‘’niin kauan kuin ihmiskunta leikkii, on toivoa.’’ Ajattelen lausetta leikkiessäni opiskelijakavereideni kanssa. Tätä on minun työni. Aikuisten leikkiä. Se ei onneksi tunnu ihan niin raskaalta.

Liila Jokelin, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu