Helsingin yliopisto
Intensiivisestä yhteismatkasta, konkreettisen teatterityön kasvavasta hybriksestä sekä kokonaisvaltaisen työkulttuurianalyysin myötä täydelliseen eristäytyneisyyteen.
Näin voidaan kuvailla kurssimme matkaa viikolla 11, jolloin COVID-19 –viruksen mukana tuomat poikkeusolot pakottivat kauaskantoiset, kohti maaliskuun 16. päivän ensi-iltaa ja sitä seuraavaan kiertueeseen tähtäävät suunnitelmat taipumaan alati muuttuvan nykyhetken tarpeisiin. Spoiler alert: mitään ensi-iltaa ja kiertuetta ei suunniteltujen aikataulun puitteissa koskaan tapahtunutkaan. Sen sijaan kouluviikkomme päättyi yllättäen jo sunnuntaina varsin absurdeihin ja haikeisiin tunnelmiin, jättäen työryhmämme roikkumaan ns. katharsista edeltäviin jännitteisiin: eräänlaiseen tyhjyyden tunteeseen, joka purkautui vailla tyydyttävää loppua. Olimme tilanteessa, jossa ensisijainen kurssitavoitteemme oli sanalla sanoen peruttu, kuopattu ja kadotettu vailla konkreettisempaa vaihtoehtoa sen tilalle.
Siinä mielessä tuo vajaat viisi päivää kestävä tapahtumarikas viikkomme, joka tuntui ennemmin neljältä kuukaudelta kuin päivältä, opetti teatterista ja työnteosta jotain aivan muuta kuin mitä kukaan meistä osasi odottaa. Olen kiitollinen, että saan raportoida siitä viikosta ja varoitan jo etukäteen, että tulossa on yritelmä erilaisten emootioiden ja surrealististen tapahtumajaksojen kuvauksesta. En yritä kirjoittaessani olla johdonmukainen tai looginen, sillä noista neljästä päivästä tuntui toisinaan uupuvan ”järki” ja ”logiikka” täysin, mihin osaltaan vaikutti se seikka, että koimme koronaviruksen syyt ja seuraukset Tampereen yliopiston teatterimontussa, suljetussa laatikossa ja vain ja ainoastaan toistemme seurassa. Maailman taipuessa ja muuttuessa me vain harjoittelimme fiktiivisiä teatterikohtauksiamme, ja pohdimme lounastauolla, että miten nuo ulkopuolisen maailman hölinät ja hurinat vaikuttavat meidän toimintaamme. Ja muiden hamstratessa säilykkeitä ja vessapapereita me istuimme Telakalla oluttuopin ääressä ja pohdimme, onko seuraavana päivänä koulua laisinkaan.
Ennalta määrätty viikon suunnitelma meni seuraavalla tavalla. Keskiviikkona 11.3. helsinkiläisten opiskelijoiden saavuttua Tampereelle alettaisiin pienryhmissä työstämään edellisenä viikkona aloitettuja kohtauksia siten, että perjantaina näytettäisiin versiot muille ryhmille. Samaan aikaan koulupäivän ulkopuolella ohjaajat ja dramaturgit yhdessä kurssinvetäjien kanssa suunnittelisivat erikseen työstetyistä kohtauksista yhtä kokonaisuutta, joka muodostaisi 16.3. ensi-iltansa saavansa esityksen. Työstettävät kohtaukset pohjautuivat joko olemassa olevaan materiaaliin tai sitten ne olivat täysin originaaleja aihioita. Saman viikon lauantaina ja sunnuntaina ryhdyttäisiin yhteistuumin valmistelemaan ohjaajien, dramaturgien sekä opettajien esitysehdotelmaa siten, että sunnuntaina olisi esityksen kenraaliveto ja maanantaina ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä, jossa on yhteensä 390 katsomopaikkaa. Esitys olisi osa TNL:n 100-vuotisseminaaria, joka kulkee nimellä ”Missä on sivistyksen paikka”, ja olisi kyseisen tapahtuman päätös ja huipentuma.
Muistutan vielä tässä kohtaa, että tosiaan mitään esitystä ja seminaaria ei koskaan tapahtunutkaan. Palataan siis takaisin siihen, mitä lopulta sitten oikeasti tapahtui…
Alati lisääntyvät koronavirustartunnat loivat mielenkiintoista ja ennennäkemätöntä painetta, jonka eräänlaiseksi kulminaatiopisteeksi laskisin maaliskuun 12. päivän torstaita. Siihen asti takavasemmalta kuuluvat kuiskutukset Suomen hyökyvästä koronapandemiasta oli sivutekijä, jonka ei pitäisi vaikuttaa meidän toimintaamme millään tavalla, mutta toisin kävi. Puheet Suomessa voimistuvasta epidemiasta ja mahdollisista arkea rajoittavista toimista alkoivat värittää teatterimontun tunnelmia tuon torstain työpäivän aikana. Minuuttien välein kännyköissä piippailevat nettiuutiset sekä opettajien soivat puhelimet toivat askel kerrallaan todellisuuden lähemmäksi meidän toimintaamme. Ainoa, mitä saatoimme siinä hetkessä tehdä, oli vain jatkaa harjoituksia siihen asti, kunnes sen jatkuvan informaatiotulvan keskeltä pursuisi jotakin konkreettista ulos.
”Kun otetaan vähemmän fyysistä läheisyyttä, otetaan myöskin henkistä läheisyyttä”, sanoi presidentti Sauli Niinistö torstain 12.3. A-Talkissa. Koulupäivä oli jo ohi, ja minä yhdessä erään kurssikaverini kanssa istuimme hänen asunnollaan katsomassa televisiota odottaen Säätytalolta palaavan pääministeri Sanna Marinin A-Talkin haastattelijalle tuomia uutisia.
Sitten perjantaina oli muutos tajunnassamme jo tapahtunut. Käytiin keskustelua, voidaanko kiertuetta ylipäätään pitää. Pohdittiin, mikä tämän esityksen asema olisi näinä poikkeuksellisina aikoina. Pohdittiin omia motiivejamme sekä esityksen tarkoitusta. Riittääkö sille katsojia? Päätimme, että toistaiseksi harjoittelemme esityksen esityskuntoon maanantaita varten, edeten tunti kerrallaan siihen asti, kunnes jotain uutta määrätään. Ja sitten me harjoittelimme. Tavalliseen tapaan. Myöhemmin päivällä hallitus kielsi yli 500 henkilön tapahtumat, mitä seurasi ensin jokaisen kiertuepaikan peruminen ja lopulta myös ensi-iltamme peruuntuminen TTT:n keskeyttäessä koko kevätohjelmistonsa. Ja yks, kaks – esityksemme oli jäissä.
Lauantaina kokoonnuttuamme Nätylle kurssimme osallistujamäärä oli huomattavasti pienentynyt, kun osa esiintyjistä joutui peruuttamaan osallisuutensa täysin ymmärrettävistä ja järkevistä syistä. Useiden emootioiden ja työryhmämme välisten puintien myötä päätimme lauantaina kokoonnuttuamme kuvata valmistelemamme kohtausversiot nauhalle säilöntää varten ja jättää esitys pakastimeen siihen asti, kunnes sen tekemiseen seuraava rako mahdollisesti löytyisi. Mutta, joka tapauksessa, yhteistyömme vuoden 2020 osalta päättyisi sinä viikonloppuna, sillä esitys tultaisiin lämmittämään todennäköisesti vasta seuraavan vuoden puolella. Haikeasti alkanut päivä kehkeytyi yllättäen lopulta varsin hellyttäväksi ilakoinniksi, kun me saimme tulosvastuuttomasti vuorotellen esittää toisillemme valmistelemamme kohtaukset sekä näytellä poissaolevien näyttelijöiden roolit.
Videoitavaa materiaalia riitti sunnuntaille asti, jonka jälkeen klo 14 aikaan poksauteltiin kuoharipulloja, näennäisesti kuin ikään enskarin kunniaksi – jota ei tapahtunut. Ilon ja pettymyksen sekaisin tuntein heitimme produktiolle ennenaikaiset heipat, luovutimme tiistaihin asti varatut hotellihuoneet ja poistuimme maanantaina yksitellen autiosta teatterimontusta autioon maailmaan.
Tuntui, että Tampereelta lähdettyäni en jättänyt juuri mitään taakseni. Ikään kuin elämä olisi pistetty paussille ja odottamaan seuraava hetkeä, joka olisi teatterillemme otollinen. Sitä odotellessamme jätämme nämä kirjoitukset ja raportoinnit hetkeksi, ja palatkaamme, kun aika on sopiva.
Siihen asti, kotikaranteenista terveisiä, toivoo
Eero Leichner, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta