Inke Koskinen: On ihanaa ja voimauttavaa tehdä yhdessä

Kurssin aikana yllätyin siitä, kuinka vahvasti työväenteatterin historia nojaa harrastajiin ja amatööreihin. Ennen Nätyä harrastin itse näyttelemistä 10 vuotta ammattijohtoisessa lapsi- ja nuorisoteatterissa, joten harrastaminen kolahti vahvasti sydämeeni.

Kurssin myötä olenkin alkanut tutkailla omaa harrastajataustaani toisenlaisesta näkökulmasta. Kun aloitin opinnot Nätyllä, koin, että minun oli luovuttava harrastajan identiteetistäni kokonaan, jotta pystyisin alkaa rakentaa ammatillista itsetuntoa näyttelijänä. Kurssilla pysähtyessäni muistelemaan omia harrastusvuosiani tajusin, että samalla kun luovuin ”amatööriydestä” tulin unohtaneeksi kaiken sen, mikä minua teatterissa alun perin viehätti: yhdessä tekeminen, yhdessä kasvaminen, yhdessä kokeminen. Opintojen kannalta on ollut välttämätöntä keskittyä tutkailemaan omaa ruumiillista ajattelua, mutta oli ilahduttavaa huomata, kuinka minussa on nyt tilaa myös harrastajaidentiteetin vaalimiseen. Muistin taas, kuinka ihanaa ja voimauttavaa on tehdä yhdessä.

”Porukkahenkeä piti tärkeimpänä myös 1980-luvulla haastateltu Oulun Työväen Näyttämön näyttelijä: Se syntyy siitä, kun ihmiset eivät kerää itselleen pisteitä, eivät tee itseään korvaamattomiksi, puhaltavat yhteen hiileen, kasvattavat toinen toistaan. Tällaista yhteishenkeä harvoin löytyy esimerkiksi työpaikoilta. Ihmisten välille on syntynyt lämpöä ja heistä tulee ystäviä keskenään.” (Seppälä 2020, 386-387)

Näty on oma ihana yhteisönsä, ja koen, että sen pienuuden sekä opintojen intiimiyden vuoksi yhteishengelle ja yhteen hiileen puhaltamiselle on paljon tilaa. Se ei silti ole lähelläkään sitä yhteishenkeä, mitä itse harrastusvuosina koin, ja syynä siihen lienee juuri harrastaminen. Oma kokemukseni on, että harrastaminen karistaa pois vakavuuden tavoitteellisuudesta. Turun Nuoressa Teatterissa meitä kaikkia nuoria yhdisti hauskanpito. Muistan, kun joskus kaverini kysyivät minulta, että saanko edes palkkaa teatteriharrastuksestani, kun olen aina joko esityksessä tai uuden produktion harjoituksissa. Kysymys oli minusta absurdi ja huvittava. Jälkikäteen mietittynä, olihan se outoa, että minulta kyseltiin moista – ei jääkiekkoa harrastavilta kyselty, paljonko he saavat kaudesta. Väittäisin, että näyttämölle uskaltaminen vaatii uskoa, ja uskon puutteessa voi tuntuakin käsittämättömältä, että joku ilmaiseksi astuisi näyttämölle ja asettaisi itsensä haavoittuvaiseksi muiden katseille. Turun Nuoressa Teatterissa minä uskoin paljolti itseeni, sillä muut uskoivat paljolti minuun. Luulen, että itseensä uskominen synnytti palon astua näyttämölle aina uudelleen ja uudelleen.

”Teatteri ’tarjoaa jännitystä ja onnistumista, kasvattaa itsetuntemusta ja itsetuntoa, opettaa vastuun kantamiseen ja jakamiseen ja luottamiseen’, kuvaili Eräjärven Työväen Näyttämön puheenjohtaja vuonna 2010. ’Teatterin harjoituksissa voi turvallisesti olla oma itsensä, itkeä, nauraa ja mokailla. Jokaisen onnistumisesta iloitaan yhdessä.’” (Seppälä 2020, 386)

Rakkaimmat ja lämpimimmät muistot harrastus-ajalta ovat kulisseista tai lämpiöstä – ei juurikaan näyttämöltä. Huolehdimme itse tarpeistostamme, pidimme vaatteista hyvää huolta, siivosimme itse siivousryhmissä teatterin tiloja jne. Suurin kunnia oli päästä siivousryhmän johtajaksi. Teatteri oli minulle se paikka, missä opin ymmärtämään muitakin kuin vain itseni kaltaisia, sillä tulimme kaikki hyvin erilaisista perheistä ja lähtökohdista. Olimme myös ihan eri ikäisiä, parhaimmillaan ikähaarukka taisi olla 12-vuotiaasta 30-vuotiaaseen. Kaikkia kunnioitettiin ja kohdeltiin yhtä lailla, ja lämpiössä keskustelimme kaikki yhdessä meitä liikuttavista asioista. Se tuntui hyvältä. Sain vapaasti olla lapsi ja leikkimielinen, mutta silti osallistua vakaviin ja vaikeisiinkin keskusteluihin.

Olen paljon pohtinut Nätyllä näyttelijäntekniikkaa suhteessa harrastusvuosiini. Opintojen alussa minulle oli todella vaikeaa kuvailla näyttelemisen tapahtumaa. Minusta tuntui mahdottomalta kertoa, miten näyttelen. Työväenteatterin historiaan tutustuessani kiinnitin huomiota siihen, kuinka amatöörinäyttelijöitä pidettiin arvossa juuri tekniikan puuttumisen takia:

”Harrastaja- ja ammattinäyttelijöitä on aina vertailtu työväenteattereiden yhteydessä. Yhä uudestaan on todettu, että heittäytyvät harrastajat ja ”luonnontyypit” saattavat ylittää ammattilaisten suoritukset. ”Harrastajanäyttelijä tavoittaa voimakkaalla eläytymisellään katsojan usein paremmin kuin ammattinäyttelijä kylmällä tekniikallaan”, vakuutti Kymintehtaan työväenyhdistyksen näyttämöveteraani 1970-luvulla.” (Seppälä 2020, 385)

Kun palaan siihen muistikuvaan, mikä minulla on itsestäni näyttämöllä nuorena, samaistun edellä mainittuun voimakkaan eläytymisen tuntemukseen. Näyttelijän tekniikkani keskittyi tuolloin lähinnä suurieleiseen ja voimakkaaseen eläytymiseen, joka ilmeni ylitsepursuavana energiana. Huomiotavan arvoista on se, että 10 vuotta esiinnyin samalla näyttämöllä samojen ihmisten kanssa. Minulle raja kulissien ja näyttämön välillä oli hyvin pieni, joskus jopa olematon. Tietysti tuttuus ja turvallisuus vaikuttivat perustavanlaatuisesti tapaani näytellä. Muistan monia esityksiä, joissa keskityin paljon enemmän kavereiden kanssa oleiluun näyttämöllä kuin itse esiintymiseen. Voisin kuvitella, että tämä myös välittyi ruumiistani antaen minusta rennon ja huolettoman esiintyjän kuvan. Kuten aikoinaan työväelle teatterit nousivat pystyyn talkoovoimin, samoin Turun Nuori Teatteri pysyi pystyssä suurimmalta osin talkoovoimin. Jokaisen kädenjälki näkyi, ja tokihan se tuottaa tietynlaista ”luonnontyyppi” –estetiikkaa myös näyttämölle.

Kurssin myötä olen pohtinut, mitä työväenteatteri voisi tässä ajassa tarkoittaa. Seppälä esittää, että työväenteatteri toimii ihmisten keskellä, sinne on matala kynnys tulla, siellä viihdytään, kehitytään ja siellä myötätunto on heikko-osaisten puolella. Mikäli näihin määritteisiin nojaa, väittäisin, että nykyajan työväenteattereita ovat harrastajateatterit. Siellä olen itse viihtynyt, kehittynyt, kohdannut hyvin erilaisia ihmisiä ja oppinut ymmärtämään heistä jokaista.

Inke Koskinen, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma

Lainaukset ovat Mikko-Olavi Seppälän kirjasta ”Parempi ihminen, parempi maailma – suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina” (Vastapaino, 2020).