Ella Kähärä: Hiukan työväenteatterin historiasta ja avoimia kysymyksiä kuten ”Keitä me olemme?” ja ”Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Teksti käsittelee työskentelyä kurssilla, joka keskeytyi juuri ennen huipentumaansa, työväennäyttämö-kiertuetta, koronavirus-kriisin rajoittaessa kaikenlaisten yleisötapahtumien ja lopulta myös tavanomaisen lähiopetuksen järjestämistä kouluissa, myös yliopistoissa.

Seuraava tekstinpätkä käsittelee 2020-luvun työväenteatteri -kurssilla työskentelyä suhteessa teatteritieteilijä Mikko-Olavi Seppälän suomalaisen työväenteatterin historiaa käsitteleviin luentomateriaaleihin.

Ensi alkuun tuntuu hankalalta luoda yhtäläisyyksiä vuoden 2020 alussa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tapahtuvan kurssityöskentelyn ja vaikkapa 1900-luvun alun työläisten harrastus- ja sivistystoiminnan välille. Toisaalta, juuri työväenteatteri-perustaisen, varsin laajan suomalaisen harrastajateatterikentän kautta olen itsekin päätynyt korkeakouluttautumaan teatterintekijäksi. Teatteriharrastamisessa oli minulle kysymys pitkälti samoista asioista kuin teatterintekemisessä ylipäätään: yhteistyöstä, sitoutumisesta ja halusta tavoittaa jotakin merkityksellistä, oli se sitten yhdessä tekeminen ja hauskanpito tai esityksen sisällölliset seikat, tai kumpaakin. Teatteria harrastaessa muistan erityisesti hauskuuden ja arjesta irrottautumisen korostuneen: teatteriharjoitukset iltaisin poikkesivat olennaisesti päiväni muusta kulusta ja olemisen tavoista. Teatteritreeneissä koin voivani ilmaista vapautuneesti kaikenlaisia asioita, niitäkin, mitä on tapana jättää ilmaisematta arkiolosuhteissa, kuten työssä ja opinnoissa. Samansuuntainen havainto on löydettävissä myös Seppälän kirjakatkelmasta, koskien työväenteatterin varhaisia vaiheita 1900-luvun alussa:

”Teatteri on tunteita: tunteiden ilmaisua ja käsittelyä.– —  Juro kansa piilotteli tunteita arkioloissa, mutta teatterissa ne ryöpsähtivät valloilleen. Omissa teattereissaan työväki saattoi harjoitella irti kömpelyydestä ja heittäytyä tunteenpurkauksiin ilman häpeänpelkoa tai alemmuudentuntoa.”

Koen siis voivani samaistua työväenteatteriin ja sen historiaan erityisesti harrastajateatteritaustani kautta, mutta yhä pohdin, mikä merkitys työväenteatterilla on alan korkeakoulutuksessa ja olosuhteissa, joissa työväenteatteri-käsitteen äärellä olevista suuri osa tekee teatteria päätoimisesti, jolloin kyseinen taidemuoto ei enää tarjoa erityistä arjesta irtautumista? Toisaalta luentomateriaalienkin pohjalta on nähtävä, että järjestäytyneen työväen historiassa teatteri on edustanut paljon muutakin kuin arjen vastapainoa ja hassuttelua. Työväenteatteri on poliittista teatteria, kulloisenkin ajan yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostavaa ja niihin vaikuttamaan pyrkivää teatteria. Kuitenkin: jos työväenteatteri on 150-vuotisen historiansa aikana toiminut enemmän tai vähemmän vaikeasti määriteltävän työväen virkistymisen, sivistymisen, yhteiskunnallisen ajattelun ja toiminnan ja jopa traumojen purkamisen välineenä, niin mihin me teatterikorkeakoululaiset, Nätyn, teatteritieteen ja Teatterikorkeakoulun avoimen yliopiston opiskelijat oikein pyrimme vuonna 2020?

Olemmeko me työväkeä? Kuinka määritellä työväki vuonna 2020? Onko käsite edes ajankohtainen enää, vai tulisiko välttää kaikenlaista kategorisointia? Tai sitten: jos on työväkeä, ketkä eivät ole sitä?

Työskentelimme kurssin aikana kolmeen ryhmään jakautuneena joidenkin Seppälänkin mainitsemien, työväenteatterin historian eri vaiheille tunnusomaisten näytelmätekstien kanssa. Kunkin näytelmätekstin ja siitä irrotetun kohtauksen kanssa työskentelyyn liittyi jokin tehtävänanto, jonka kautta pyrittiin havainnollistamaan käytännössä käsiteltävien tekstien teatterihistoriallisia esittämisen ja vaikuttamisen tapoja. Näitä tekstejä olivat Bertolt Brechtin Äiti, Peter Weissin Tutkimus ja Minna Canthin Kovan onnen lapsia.

Minna Canthin Kovan onnen lapsia esitettiin työväen näyttämöillä Seppälän mukaan jo 1890-luvulla. Kyseisen naturalistisen työläiskuvauksen tarkoitus oli herättää katsojassa myötätuntoa työläisiä kohtaan, joiden elämän kurjuus esitettiin yhteiskunnallisten olojen seurauksena. Niin ikään tekstin kohtausten kanssa kurssilla työskennellessämme pyrkimyksemme oli herättää katsojassa sääliä.

Bertolt Brechtin Äiti (1932) on Brechtin dramatisointi Maksim Gorkin romaanista vuodelta 1907. Gorkin romaani on kertomus kapinaliikkeestä. Brecht jatkoi Gorkin tarinaa syksyn 1917 bolsevikkivallankumoukseen. Sittemmin Äitiä on esitetty myös Suomessa, vuonna 1949 ja 1970-luvulla Äidistä tuli Seppälän mukaan ”uusvasemmiston hittiesitys”.

Äiti-näytelmän kohtausten kanssa työskennellessä tehtävänantona oli agitoida yleisöä.

Peter Weissin Tutkimus edusti työväenteatterin kansallisia traumoja purkamaan pyrkivää näytelmätekstiä. Kyseinen teksti pohjautuu toisen maailmansodan jälkeisiin oikeudenkäynteihin, joissa tuomittiin natseja. Tutkimus-näytelmästä irrotetun kohtauksen kanssa työskentelimme kuvitellen, että yleisössä olisi sekä natseja että heidän uhrejaan. Kohtauksen jälkeen tuli olla järjestettynä jonkinlainen tilanne, jossa kohtauksen jännite purettaisiin.

Kolmen edellämainitun tekstin kanssa työskennellessä, kohtauksia ohjatessani, olin väistämättä sen asian äärellä, että tekstit sijoittuvat toiseen aikaan ja toisenlaiseen maailmaan. Olisi ollut mahdotonta, tai sanottakoon, epäkiinnostavaa, ohjata ainoastaan jonkinlaisia muotokokeiluja, kiinnittämättä huomiota siihen, mihin oikeastaan olisin yleisöä agitoimassa, yllyttämässä, millaiseen toimintaan, kenen puolesta, ketä vastaan? Tai ketä mielestäni yleisön tulisi sääliä tai sitten vielä: kuinka purkaa natsien ja heidän uhriensa välinen jännite; anteeksiantamattoman hirveistä teoista syntynyt juopa? Mahdoton tehtävä.

Luulen kaikkien meidän olleen tekstien ja tehtävänantojen myötä omien moraalikäsitystemme ja monenlaisten eettisten kysymysten äärellä. Vaikuttamaan pyrkivä teatteri on juuri siitä haasteellista, että tekijälle tulisi olla kirkkaana mielessään paitsi omat pyrkimyksensä myös syyt sille, miksi muiden ihmisten tulisi alkaa nähdä samoin. Toki tämän tyyppiset kysymykset ovat läsnä teatteria tehdessä kaiken aikaa, ja liittyvät myös vanhojen klassikkotekstien uudelleentulkintaan; tulisiko vanhoja tekstejä esittää puhtaasti klassikkoleimansa vuoksi tai historiallisena kuriositeettina vai tulisiko myös pystyä uudelleentulkinnan myötä osoittamaan tekstin kytkös tähän aikaan? Olen teatteriopintojeni aikana oppinut ajattelemaan, että teatterin ominaislaatuun sisältyy läheinen, vuorovaikutteinen suhde ympäröivään maailmaan, aikaan ja yhteiskuntaan. Koska teatteriesitykset käytännössä katoavat esittämisensä jälkeen, ne ovat luonteeltaan omaan aikaansa, esityshetkeensä sidottuina, hetkellisinä kuvia ja tekoja. Teatterin potentiaali poliittisen vaikuttamisen välineenä, huolimatta siitä, miten se kulloinkin toteutuu, on läsnä myös tänä päivänä. Ehkä juuri ajatus, että teatteriesityksen tulisi aiheidensa tai keinojensa puolesta olla oman aikansa heijastin tai äänitorvi kantaa itsessään kaikuja siitä, miten esimerkiksi juuri Canthin näytelmätekstit ovat herättäneet yhteiskunnallista keskustelua ja edesauttaneet tasa-arvoisemman yhteiskunnan lakien laatimisessa.

Mitä tulee aiemmin esittämiini kysymyksiin koskien työväki-käsitteen määritelmää ja ajankohtaisuutta 2020-luvulla, voin myöntää ettei minulla ole niihin vastauksia. Käyty kurssi antoi kuitenkin paljonkin ajateltavaa asian tiimoilta, siirtyessämme käsittelemään ”uutta työtä” Janne Saarakkalan johdolla. ”Uusi työ” voidaan ajatella olosuhteena, jossa työ on levittäytynyt kaikille elämän osa-alueille, vie entistä enemmän aikaa ja vaatii tekijältään myös persoonan ja yksityiselämän likoon laittamista. Taiteilijana työ on juuri mainitun kaltaista ”uutta työtä”, ollut jo kauan mutta ”uusi työ” valtaa alaa myös muilta aloilta. Minulla on lisää kysymyksiä, jotka liittyvät myös tämän päivän poliittiseen teatteriin: ”Keille ja mistä aiheista teatteria tulisi tehdä?”, tai jopa ”Tavoittaako tänä päivänä ammattimaisesti tehtävä suomalainen teatteri sen maailman ja sosiaaliluokan, sen käsityksen työstä, toimeentulosta ja yhteiskunnasta, jota koen itse edustavani, tai josta olen kotoisin?”

En ole mieltänyt itseäni poliittisen teatterin tekijänä. Olen kokenut vaikeaksi hahmottaa tässä ajassa sellaisia yhteisiä asioita, joita olisin valmis ajamaan taiteen keinoin. Tekisi mieleni väittää, että 1930-luvulla tai 1970-luvulla maailma oli helpommin hahmotettavissa, silloin kun on työstetty sosialismin nousua tai 70-luvulla oltu joko neuvosto- tai länsimyönteisiä. Tosin totuudenmukaisempaa luultavastikin on, että maailmantilanteet hahmottuvat ”selkeinä” jokseenkin jälkijättöisesti ja etenkin jälkipolville. Ehkä sama koskee myös tätä aikaa, jota parhaillaan elämme; kun likimain koko Eurooppa on yhtäkkiä lukkojen takana peläten näkymätöntä mutta hyvin todellista yhteiskuntien toimivuutta koettelevaa uhkaa.

Aikamme poliittisessa teatterissa tai työväenteatterissa ei olekaan kysymys vain ihmisten keskinäisistä valtasuhteista. Tämänkin mullistuksen, jota nyt koemme, sai aikaan luultavasti lepakoista liikkeelle lähtenyt, wuhanilaisella villieläintorilla ihmiseen tarttunut virus; joukko olioita, jotka eivät noudata ihmisten maailman sopimuksia. Viruksen kanssa on vaikeaa neuvotella. Sen sijaan se on maailmakiertueellaan tuonut esiin, kuinka hauras nykyinen talousjärjestelmämme on, ja kuinka hauraaksi se tekee monen työn ja toimeentulon, joka perustuu nykyisenkaltaiselle järjestelmälle. Ja ilmastonmuutoskin vielä.

Ella Kähärä, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.