Jalmari Savolainen: Tarvitsee, täytyy ja ei koskaan

Työn käsite on ollut murroksessa koko minun nuoruuteni. Perinteinen työkulttuuri on kuin tuhkautuneen feeniksin ruumis, jonka uudelleensyntymisestä ei ole mitään takeita.

Työstä on tullut henkilökohtainen itsensä tuotteistamisen muoto: tälle tartunnalle ei näyttäisi olevan loppua, sillä teknologian radikalisoituminen ja sen nopea kehitys ei anna armoa sitä hyödyntävän apinan drastisesti hitaammalle kehitykselle. Paluu siihen, että työ olisi vain yksi osa elämää tai elinkeinon väline tuntuu monesta jopa vastenmieliseltä. Minusta ei. Vanhan työn romantisoiminen ei ole yksiselitteisin tapa katsoa uuden vuosikymmenen suuntaan, vaan on vanhassa työssä jotakin pittoreskia. Minusta työn tulisi palauttaa ihmiselämältä varastamansa ominaisuudet, kuten elämän, identiteetin ja mielekkyyden. Kuka tänä päivänä kokee elävänsä intohimoista elämää ilman työtään ─ senkin työ on kavaltanut, ja se tehtiin yhteisellä hiljaisella sopimuksella. Näin syntyi nykyinen työelämä.

Päässäni pyörii mahdoton ajatus, jonka sanominen ääneen kuulostaa typerältä. Vaikka työelämä vaati meiltä identifioitumista enemmän kuin koskaan, olemme tuuliajolla siitä huolimatta. Elämme ideologioiden polarisoitumisen aikaa, mutta meitä riivataan: mikään ei tunnu auttavan eheyttämään aivokemiaamme tai toimimaan itsevarmuuden peruskivenä. Ihminen määritellään suotta työnsä kautta, sen ei pitäisi mennä niin. Olemme eksyksissä. Ideologiat ovat vaarallisia, mutta tarpeellisia yhteisöille selvitä, ja siksi hyvin perustavanlaatuinen ihmisluonnon ilmentämisen muoto. Tällaisen ideologian, jota uuden työväenteatterin olisi edustettava, olisi oltava ennen kaikkea suvaitsevaisuutta ja eheyttävä, herättävä. Olkoon ideologian väri mikä tahansa, mieluusti punainen eheyttävän rakkauden ja yhteiskunnallisen marxilaisuuden nimeen, tulisi sen toimia tarkoin havainnoin vähäosaisuuden puolesta.

Työväelle on ollut aina selvää, että vallankumouksella voidaan parantaa oloja. Kompromisseista ja sovitteluista ovatkin syntyneet monet tämän päivän turvaverkot työelämässä ja sen ulkopuolella ─ mitä se sitten tarkoittaakaan aikana, jolloin pelkkä oleminen voidaan pitää työnä, ja netota järkälemäisiä rahasummia. Mistä löytyy yhdistävä ja koherentti ideologia, joka voisi toimia vallankumouksen airuina, ja mikä olisi 2020-luvun työväenteatterin ydin? Vai tarvitseeko työväki mitään tällaista? Täytyykö teatterin toimia työväen äänitorvena? Onko kaikki vallankumoukset jo tehty? TARVITSEE, TÄYTYY JA EI KOSKAAN.

Työväenteatterin tulee olla kudelma tasa-arvon, ilmastoaktivismin, inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden teatteria. Sen täytyy resonoida koko sosiaalisen yhteiskunnan lävitse, murtaa eliittiä ja valtaapitävien epäoikeudenmukaista talouspolitiikkaa, ja tarjota vaihtoehtoja: olla kokeilemisen alusta uusille työn, elämisen ja kestävän elämän keinoille ja muodoille, uusille arvoille ja normeille. Työväenteatterin ei tarvitse kuvata enää maailmaa sellaisenaan, vaan nyt on suunnattava siihen mullistavampaan muotoon; siihen, josta feeniksit syntyvät. Teatterin on avauduttava: taiteellisen ja tieteellisen on yhdistyttävä. Tähän kudelmaan tämä kurssi on ollut täydellinen yhteistyö. Työväenteatterin on kukoistettava akateemisesta runoudesta ja taiteellisesta ambitiosta: se koskettaa ja aktivoi, eheyttää ja agitoi. Työväenteatterin on oltava äänenä kaikille niille, jotka jäävät ”hyvinvointiyhteiskunnan” rattaiden väliin, heidän äänenään, mutta heidän ehdoillaan edustaen ja mahdollistaen utopiaa, unelmaa ja eheyttä. Muutoksen tulee ulottua aina konkretiaan, eikä toimia vain paperilla pölyisen eduskuntavaltuuston pöytäkirjan abstraktina huomiona ”täytyy pyrkiä parempaan”.

Samoilin anopin koiran kanssa Imatralla metsälammen maastossa. Mielessäni pyörivät ajatukset fordistisen työn ylläpitämisestä ja tarpeesta luopua siitä täysin. Askeleen taaksepäin ottamisella on suuria symbolisia merkityksiä, mutta ei silloin, jos on menty liian pitkälle. Siitä esimerkkinä on kilpailemisen kulttuuri, jossa olen turhautunut monesti, on saanut liian absurdeja muotoja, ja kompastuminen omaan riittämättömyyteen on yhtä varmaa kuin lämpötilan globaali noususuhdanne. Tällaisia ylilyöntejä ovat kaikki kulutuksen saatanalliset messut, kuten Black Friday. Näissä liturgioissa korkeimman muodon on saanut ihmisen ikuinen ahneus, jota kapitalismi saarnastuolistaan masinoi. Voisiko ihminen tehdä työtä irti ahneudestaan? Voisi, mutta työn on edelleen unohdettava sen turhan laaja-alaiset ominaisuutensa ja muistutettava meitä siitä, että sen ulkopuolella on ihminen osana luontoa ja yhteisöä. Ahneuden voisi valjastaa säilyttämiseen ja koheesioon. Ihanne on lainattu Marxilta: kun päivän työ on tehty voimme istua rauhassa ja luontoon, filosofoida.

Metsälammella, sulaneen ja taas jäätyneen lumen peittämiä ja orastavan keväänvihreitä mättäitä kahlatessani mietin mennyttä kahta viikkoa uudessa akateemistaiteellisessa yhteisössäni. Näinä viikkoina meitä on sivistetty työväenteatterin ja itse työväen historialla: niiden konkreettisilla ja tyylillisillä keinoilla. Saimme myös fragmenttisen, silti ehdottomasti mielenkiintoisien puheenvuorojen kokoelman siitä, miten työ ilmenee tänä päivänä. Fragmenttinen siksi, koska elämme postfordistista työn aikaa iäti globalisoituvassa maailmassa. Sivistäminen on tärkeää siksi, jotta seuraavankin sadan vuoden päässä ─ ruhtinaalliset te ─ tulevaisuuden taiteentekijät ja akateemiset runoilijat katsotte meidän valintojamme, meidän ideologioitamme suhteessa meidän aikakautemme epäkohtiin ja haasteisiin. Ja kun etäännytte meistä ajankuilun yli, toivoisin, että te tulevat katsotte meitä osaksi inhoten; vaikka ahneus meissä on tuhonnut ympäristömme ja olemme kajonneet toiseen ihmiseen syljettävästi, näkisitte sen päättäväisyyden, yhteen liittymisen tahdon- ja toivonvoiman, jolla siirrettiin materia, lämpötila ja epätasa-arvo. Tämä on vielä utopiaa, mutta sen on oltava tulevan tarkoitus: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Työväenteatteri on alusta, josta kasvaa universaali inhimillisyys, josta uusi työ, uusi ihminen ja työläinen, ja uusi maailma voivat nousta tuhkan pois ravistamilleen siiville ─ lentää, lentää ja koskettaa unelmia.

Jalmari Savolainen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *