Helsingin yliopisto
Teatterikorkeakoululla järjestettävän kurssin toisella viikolla olemme osallistuneet luentoihin, joiden aiheena on ollut työ, sen tekeminen ja merkitys. Olemme myös tehneet kohtausten muodossa ehdotuksia siitä, minkälaista 2020-luvun työväenteatteri voisi olla.
Esittelen tässä lyhyessä kirjoituksessani viikon aikana esiin tulleita ajatuksia. Lisäksi pohdin sekä työn ja työväenteatterin käsitteitä että niiden mahdollista merkitystä ja ilmenemistä tällä vuosikymmenellä.
Aloitan avaamalla ajatuksiani työn käsitteestä, joka on työväenteatterikurssin keskeinen aihe. Alkuviikosta minulle jäi mieleen yksinkertainen harjoitus. Piti näyttää kädellä, kuinka suuri prosentuaalinen osuus itsestä oli työtä sillä hetkellä. Lattian tasolla prosentti on nolla ja pään tasolla 100. Asetin käden polvien kohdalle, koska ajattelin sillä hetkellä olevani työtön opiskelija. Kun suurella osalla muista opiskelijoista käsi oli kasvojen tasolla, häkellyin. Vaikka näen paljon vaivaa opintojeni eteen, stressaannun hyviä suorituksia tavoitellessani ja urheilen viitenä iltana viikossa, en laskenut näitä asioita työn tekemiseksi. Tajusin ajattelevani, että työ tarkoitti minulle työsuhdetta, johon usein liittyy työsopimus ja palkka. Muille työ saattoi merkitä myös ”kaikkea mikä stressaa”, ”parisuhdetta”, ”opiskelua” ja arjen kiireitä yhteenlaskettuna.
Wikipedia määrittelee, että työ on ”jonkin tehtävän suorittamiseen tähtäävää pitkäjännitteistä, aktiivista ja tavoitteellista toimintaa”. Jos kirjoittaa yliopistoartikkelin laiskasti, pakon edessä ja välittämättä lopputuloksesta, se ei siis välttämättä ole Wikipedian mielestä työtä. Toisaalta jos ottaa aurinkoa rannalla koko päivän tavoitteena ruskettua, se voisi tavallaan sopia kyseiseen työn määritelmään. Wikipediassa työn erilaisia muotoja on lueteltu useita ja palkkatyön muotoja yli kymmenen. Fysiikassa työ on suure, jonka laskemisessa otetaan huomioon voima ja matka. Työn tunnus on W ja yksikkö joule (J). Jos henkilö kannattelee salilla painoa paikoillaan, fyysikko voisi sanoa, ettei työtä tapahdu fysikaalisessa mielessä, vaikka voiman aktiivinen tuottaminen vaatiikin energiaa. Työhön on myös suhtauduttu eri tavalla eri aikoina. Käsitteen määrittely ei siis tunnu aivan yksinkertaiselta. Silti sen tekeminen on kuulunut vuosisatojen ajan ihmisten elämään ja yhteiskuntaan.
Kurssin ytimessä olevan työväenteatterin ajatteleminen saa minut yhtä hiljaiseksi kuin ennen kurssin alkua. Minusta tuntuu, että tarkastelemalla sitä tarkastelen samalla koko Suomen teatterihistoriaa ja mitä enemmän opin, sitä vähemmän uskon tietäväni. Työväenteatteri-termiin on liitetty perinteisesti työväenliike ja työväentalojen teatteritoiminta. Lisäksi siihen kiteytyvät esimerkiksi politiikka, kansanvalistus, harrastajien ja ammattilaisten yhteistyö ja työväennäytelmät, joissa käsiteltiin työläisten oloja. Työväenteatteri on myös aina ottanut kantaa ajankohtaisiin aiheisiin, vaikka ohjelmistot eivät suuressa linjassa ole eronneet paljoa muiden teattereiden ohjelmistoista.
Miten työväenteatteri sitten näkyy nykyään? Suomen teattereiden kehitys on ollut vahvasti kiinni työväenliikkeen ylläpitämissä teattereissa. Kiinnostava kysymys on, kuinka teatterit itse kokevat työväenteatterin merkityksen toiminnalleen ja miten se on havaittavissa. Tampereen Työväen Teatteri kantaa edelleen nimessään työväenteatteri-sanaa. Johtaja Otso Kautto on kuvaillut talon suuntaviivoja sanoilla yhteiskunnallinen teatteritaide ja kansanteatteri. Hän on myös todennut, että he pyrkivät ohjelmiston avulla päivittämään ehdotuksia siitä, mitä työväenteatteri voisi olla.
Kun käy tutkimassa netissä syksyn ohjelmistoa, tarjonta on huimaava. Tampereen Työväen Teatterissa voi nähdä rock-musikaalin, Jumalan terapiassa, kapitalismia ja taloutta käsittelevän teoksen, visuaalisen teatterin manifestin ja ”vaikeita kysymyksiä kaihtamattoman” draaman. Joukkoon mahtuu myös teos esitystaideryhmä Oblivialta, joka yhdistelee tekemisessään nykytanssia, teatteria ja performanssitaidetta. Tarjonnassa voi nähdä viihdyttämään pyrkiviä näytelmiä ja toisaalta vakavia aiheita ja esittämisen tapoja, jotka saattavat jopa järkyttää katsojia. Tästä esimerkkinä voisi olla Jeppe Niilonpoika ja sen ristiriitainen vastaanotto. Ohjelmiston moninaisuus yhdistyy minulle mielenkiintoisesti työväenteatterin historiassa nähtäviin linjoihin. Kiinnostavaa työväenteatterissa on sen sisältämät vastakohdat. Toimintaan voi liittyä vahvasti poliittisuus tai helppotajuinen kansanteatteri, jonka pyrkimys on virkistää. Esityksissä voidaan tuoda esiin vastakkainasetteluja ja toisaalta niissä on tärkeää yhdessäolo.
Olennaista ei aina ole kuitenkaan sisältö, vaan tekeminen itsessään. Otso Kautto on sanonut myös Työväen Teatterin olevan paikka, joka arvostaa työtä. Kurssilla ja ryhmien työstämissä kohtauksissa työtä on käsitelty tiiviisti. Olemme pohtineet muun muassa sitä, että onko työ nykyään erottamattomasti osa identiteettiä ja voiko sen tekeminen olla haitallista. Minulle esimerkiksi halpavaateteollisuus näyttäytyy täysin turhana ja haitallisena. Olemme osallistuneet luentoihin, joissa on esitelty ajatuksia työstä kieltäytymisestä ja työstä, joka rakentaisi ekologisempaa yhteiskuntaa. Työ on nähty kilpailuna, itsensä myymisenä ja kannanottona siihen, minkä kokee tärkeäksi. Ryhmien kohtausten perusteella 2020-luvun työväenteatteri käsitteleekin juuri työn tekemistä ja sen eri puolia. Toisaalta jo taiteen tekeminen on kannanottoa tekemisen tapoihin, tyyliin ja suuntauksiin.
Työväenteatteri muodostuu tekijöidensä kautta. Koen, että siihen aina liittyneet asiat, kuten ohjelmiston samankaltaisuus muiden teattereiden tarjonnan kanssa, kantaaottavuus, viihdyttävyys, poliittisuus ja yhdessäolo tulevat kulkemaan sen mukana edelleen. Harrastajat ja ammattilaiset yhdistäkööt edelleen voimansa ja tehköön omannäköistään teatteria. Utopiassani pääsylippujen hinnat olisivat myös alhaalla ilman, että taiteilijoilta menisi palkka. Ajattelen, että teatteri tällä vuosikymmenelläkin keskustelee ajan kanssa – vaikuttuu siitä ja vaikuttaa siihen itse. Työväenteatterin olemukseen liittyy teatterin pysyvä merkitys: se tuo ihmisiä yhteen ja vaikuttaa meihin mitä hienoimmilla ja moninaisimmilla tavoilla.
Ilona Jalkanen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta