Helsingin yliopisto
Hyppään kehiin keskiviikkona Työstäkieltäytyjäliiton Eetu Virenin aamuluennolle. Lounaan jälkeen kuulen ryhmältäni, että he ovat tehneet edellisenä päivänä ”huorapaneelin”, jossa kukin ”huora” esittelee ja myy omia palveluitaan, mikä muodostaa oleellisimman toiminnon elikkä ”huoraamisen”.
Huomaan pian, että myytävät tuotteet ovat suurimmaksi osaksi henkistä laatua eli näillä markkinoilla liikutaan abstraktien myyntiartikkelien maailmassa: tärkeää on vain olla myyvä ja kehystää tuote hyvin. Huorashow kääntyy karnevalistiseen kabaree-muotoon – mutta yksipä huora ei enää huoraa, mikä sekoittaa kuvion täydellisesti.
On mukavaa työskennellä tässä huorapaneelista lähteneessä demossa. On helpottavaa ja vapauttavaa tehdä esitystä siitä, mikä vaivaa meitä esiintyjiä aivan todellisuudessakin. Kun on oltava ajankohtainen, ainutkertainen ja online. Lukiessani Saarakkalan materiaaleja, tajuan että olen tietyssä mielessä jo osittain kieltäytynyt tämän päivän taiteilijalta odotetuista tehtävistä kuten terhakoista some-kampanjoista ja ylipäänsä aktiivisesta some-elämästä.
Minä itse voin somessa jokseenkin huonosti. Facebook on mielestäni kuin tietynlainen tori, jolla pitää olla yhteydessä kaikkiin siellä liikkuviin, huudella ja tarjota kurpitsoitaan, jotka ovat tietenkin täysin ainutlaatuisia. Seinällä ja keskusteluissa näytetään jotain tiettyä, selän takana puhutaan toista. Toki sosiaalinen media myös todella yhdistää ihmisiä ja saa heidät kommunikoimaan välimatkoista huolimatta. Toisinaan on mukava saada siellä informaatiota kihlautumisista ja vauvauutisista. En kuitenkaan aina jaksa muistaa tätä puolta. Tavallaan on hienoa, että digitaaliset ulottuvuudet ja niiden helppokäyttöisyys mahdollistavat sen, että kukin voi luoda itsestään tuotteen ja brändin. Toisaalta harmittaa, miten paljon tuo kehystäminen syö kaikkea muuta. Ja se yksityisyys, joka lensi jonnekin… En tiedä minne kaipaan: aikaan, jota ei enää ole vai aikaan, jota ei vielä ole? Voinko kuitenkaan kieltäytyä tältä huoraamiselta, jos meinaan pyöriä samoissa kehissä kuin kollegani? Kysyn tätä itseltäni usein, toisinaan joka päivä.
Opiskeleminen ja sen tuoma yhteisö luovat turvaa freelancer-ahdistukselta. Tällä työväenteatterikurssilla olen erityisen turvassa. Ohjaaja-dramaturgimme Liila Jokelin pitää huolta siitä, että pääsen näyttelemään – en joudu mitenkään kilpailemaan siitä mahdollisuudesta. Koen myös suurta turvallisuuden ja eheyden tunnetta aamuluennoilla. On niin etuoikeutettua istua lämmitetyssä teatterikorkeakoulun salissa, jonka eteen joku kävelee ja tarjoaa asiantuntijuuttaan. Tämä työ on aikaraamitettua ja tapahtuu ennalta määrätyissä ryhmissä; moni asia on ratkaistu ja monesta joku on jo vastuussa ja häneltä voi tarvittaessa kysyä apua. Tällaisesta työstä minä pidän, tässä on ihanaa olla.
Viemme huorapaneeli-demoa eteenpäin, samoin kuin muut ryhmät omiaan. Erään ryhmän demossa käytetään liikettä ilmaisemaan uuden työn ominaisuuksia. Iloitsen sen energiasta, joka ravistelee aurinkoisen harjoitustilan hiukkasia. Saan muistutuksen, että tätäkin voi uusi työ olla. Hämmentynyttä ja absurdia – ruumiillisuudessaan vieläpä jotenkin kamalan vilpitöntä ja rehellistä.
Kun katselen Saarakkalan luentomateriaalien kuvia, joissa esiintyjät ovat museoituina esillä, mietin väkisinkin, että onko työn ja työläisen historia toden totta ollut näin nopeatahtinen. Tuntuu hurjalta. Agraariyhteisöt saivat puida viljaansa niin kovin kauan verrattuna tähän kehitykseen. Mietin vanhempiani ja isovanhempiani. Tajuan olevani tulppa ja ovi uuteen aikaan suvussamme – ja aivan uudenlaiseen työhön. Sukulaisilleni, jotka ovat orientoituneet maanviljelykseen tai yritysmaailmaan, en ole vuosiin yrittänyt selittää mitä minun työni on. Tai sanotaanko, että ainakaan en ole odottanut ymmärrystä. Liikkeellisen demon äärellä tunnen kuitenkin valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen juuri siinä: todistamassa ja elämässä taidetta.
Ja nyt minustakin on tullut työtä. Raahaan itseäni joka päivä kohti tilanteita ja tilaisuuksia. Kehykset pomppivat ja raahautuvat puoliväkivaltaisesti mukana ja sojottavat välillä hassusti – sisältö haluaa toisinaan luikerrella pois, kun valo osuu siihen ja kehykset painostavat pysymään sisällä. Tähän törmään myös ryhmätyössämme. Yritän olla kamalan läsnä ja ehkä myös aktiivinen. Silti tuntuu, että aistit täyttyvät jo pelkästä seuraamisesta ja mukana pysymisestä. Tehdessämme melodraamaa kaukolämmöstä Shakespearen henkeen tämä asetus jotenkin onneksi sulaa. Muistan, että teatterin tekeminen voi olla myös hauskaa. Kehykset ehkä unohtuvat narikkaan siinä, kun hikoilen ja nauran maitoperunoiden ja yleisen työehtosopimuksen äärellä. Niin – unohtamatta tietenkään kaukolämpöä, jolle pitäisi löytää vaihtoehto. Me itse asiassa aivan todella etsimme sille vaihtoehtoa. Tuollaisen taakan alla meinaa tulla avuttomuus, mutta se ei hautaa allensa: me heitämme tehtävän myös yleisölle. Näemme ikkunoista hiilikasat Hanasaaren rantamilla ja mietimme ovatko ne sitten poissa, tässä fossiilivapaassa utopiassa. Lumi hiilikasojen päällä tekee kuvasta vielä surrealistisemman.
Kun viikko päättyy, osa työväestämme lähtee kaljalle – minä otan metron länteen ja kipaisen kodin kautta yöjunaan. Menen leikkimään viimeistä kertaa porotilan tytärtä vanhempieni ja siskoni perheen luo. Ilmasto on sielläkin sekaisin, mutta lunta riittää. Latoessani hangolla heinää ladosta poroelolle tuntuu hassulta, että tämä lapsuudessa opittu työ asuu samassa ruhossa Kovan onnen lasten Matleenan repliikkien ja Kaukolämpö-melodraamamme kanssa. Muistelen myös Päivi Uljaksen luentoa ja puoliproletaarista Suomea. Oma 4-vuotias tyttäreni kulkee pelottomasti porojen seassa – mietin muistaako hän tuota hetkeä tai oloa myöhemmin elämässään. Niin ja lieköhän silloin vielä kaukolämpöä?
Anna-Maija Oka, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma