Pyry Kähkönen: Meistä tuli työteatteria tekevä väenteatteri

Oli perjantaiaamu, kun meille oli määrä kertoa hotellihuonejaot kiertuetta varten ja infoa bussikyydityksistä.

On itsestään selvää, että kaikkien reissusuunnitelmien kohokohta on se, kun saa tietää kenen kanssa on samassa huoneessa. Niin se on ollut lapsesta asti ja niin se tulee aina olemaan. Sen sijaan saimme kuulla, että kaikki esityksemme perutaan. Yhtä ainoaa esitystä ei tule. Koronaviruksen leviäminen ei antanut armoa 2020-luvun työväenteatterille.

Harmituksen lisäksi meille syntyi myös ongelmia kurssista saatujen opintopisteiden kanssa, joka johtui kurssin esityskiertueen peruuntumisesta. Opettajamme päätyivät ratkaisuun, että halutessamme voimme kirjoittaa jonkinmoisen esseen kurssistamme, ja täyttää sillä puuttuvat työtunnit ja saada kaikki pisteet.

Nyt jo yli kuukausi tämän ikävän ja yllättävän peruuntumisen jälkeen olen yhä surumielinen siitä, että ensi-illasta ja kiertueesta luovuttiin. Haikeuteni kasvoi, kun aloin lukea kurssikavereitteni kirjoituksia blogista. Mielestäni mielenkiintoisen huomion kurssistamme tekee työryhmä-kollega Inke Koskinen. Hän tuo kirjoituksessaan esille huomion siitä, kuinka vahvasti työväenteattereiden historia nojaa harrastamiseen ja amatööreihin. Inke kertoo tämän kolahtaneen häneen, koska omaa itse vahvan harrastajataustan Turun Nuoresta Teatterista. Lainaan nyt pätkän Inken tekstiä, jossa hän kuvaa elämäänsä Turun Nuoressa Teatterissa. Rakkaimmat ja lämpimimmät muistot harrastus-ajalta ovat kulisseista tai lämpiöstä – ei juurikaan näyttämöltä. Huolehdimme itse tarpeistostamme, pidimme vaatteista hyvää huolta, siivosimme itse siivousryhmissä teatterin tiloja jne. Suurin kunnia oli päästä siivousryhmän johtajaksi. Teatteri oli minulle se paikka, missä opin ymmärtämään muitakin kuin vain itseni kaltaisia, sillä tulimme kaikki hyvin erilaisista perheistä ja lähtökohdista. Olimme myös ihan eri ikäisiä, parhaimmillaan ikähaarukka taisi olla 12-vuotiaasta 30-vuotiaaseen. Kaikkia kunnioitettiin ja kohdeltiin yhtä lailla, ja lämpiössä keskustelimme kaikki yhdessä meitä liikuttavista asioista.” (Koskinen 2020). Inken kuvaukset entisen harrastajayhteisönsä elämästä aiheuttavat minussa hymyä ja sydämensykäyksiä. Ajattelen näiden 2000-luvulta olevien kokemuksien jakavan jotain olennaista siitä yhteisöllisyydestä, jonka kuvittelen työväenteatteri-toiminnan sen syntyaikoina omanneen. Teatteri on ikään kuin valjastettu ihmisten käyttötarkoituksiin kokoontua ja viettää aikaa yhdessä.

Lisäksi Koskinen heittää kirjoituksessaan ilmoille ajatuksen, että harrastaminen karistaa pois vakavuuden tavoitteellisuudesta. Jälleen kuvittelen mahdollisen linkin työväenteattereiden alkuaikojen toimintaan. Näen mielessäni ihmiset työväentalolla tekemässä kunnianhimoisesti esityksiään ja pähkäilevän mahdollisten lavastuselementtien asettamisen kanssa. Kuitenkin tämä mielikuvitukseni tuottama työväki ei ota itseään ja teatterikappalettaan huonolla tavalla liian vakavasti. Kyse on heistä, väestä. Itse koen työn ja harrastuksen erottuvan toisistaan juuri sillä onko siihen kohdistuva tavoitteellisuus vakavaa ja välttämätöntä vai leikinomaista ja vastuusta vapaata. Toki ajattelen näiden sekoittuvan ja työnkin voivan olla harrastuksen kaltaista, ja toisin päin. Erona kuitenkin on, että harrastuksesta ei riipu esimerkiksi talouteni tai urani mahdollinen ’kehitys’.

Pohtiessani mikä nykyään on työväenteatteria ja mikä on työväenteatterin määritelmä nykyään, päädyin kysymään itseltäni seuraavia kysymyksiä. Voisiko tällainen vapaa, leikkimielinen ja ryhmän ehdoilla toimiva tavoitteellisuus olla yksi työväenteatterin määrittävistä piirteistä? Voisiko työväenteatteri tarkoittaa nykyään enemmän työskentelyn harrastuksenomaista kulttuuria ja yhteisöllisyyttä? Määritän nyt hetkellisesti työväenteatterin koostuvan tällaisista työskentelykulttuuriin liittyvistä asioista. Tähän määritelmään nojaten kysyn, olimmeko kurssin puitteissa koskaan työväenteatteri? Onnistuimmeko tekemään 2020-luvun työväenteatteria? Toisin sanoen, olimmeko me tällainen vakavasta tavoitteellisuudesta vapaa ja yhteen hiileen puhaltava yhteisö missään kohtaa matkaamme? Pohdin nyt matkaamme suhteessa näihin mahdollisiin työväenteatterin ominaisuuksiin; yhteisöllisyyteen ja harrastuksenomaisuuteen.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Teatterikorkeakoululla Helsingissä. Päiväohjelmaamme kuului aamupäivän luento-osuus, ruokatunti ja iltapäivän näyttämöllisempi työpajaosuus. Iltapäivisin koitimme käytännössä toteuttaa ja tutkia jotain asiaa, joka oli noussut esiin aamupäivän luennolta. Esimerkiksi yhtenä päivänä Mikko-Olavi Seppälä puhui meille säälin herättämisestä katsojassa. Iltapäivällä pyrimme toteuttamaan kohtauksia, jossa herättäisimme säälin tunteita katsojassa. Vastaavasti toimimme agitoinnin kohdalla. Oma kokemukseni on, että ensimmäisten viikkojen aikana tietyt yliopisto-opiskelijaroolimme olivat vielä läsnä. En tarkoita suhteessa toisiimme. (Ryhmämme koostui eri yliopistojen ja koulutusohjelmien opiskelijoista, ja siksi koen tärkeäksi ilmaista tämän. Tunsin, että olimme keskenämme melko samalla linjalla ja irrotettuja opinto-ohjelmiemme tarjoamista rooleista. Näyttelijät eivät olleet ainoita, jotka näyttelivät jne.) Koin, että yliopisto-opiskelijaroolimme olivat hyvin läsnä suhteessa muuhun maailmaan. Etenkin suhteessa siihen kuvitteelliseen yleisöön, jolle meidän oli tarkoitus kiertueella esiintyä. Olin itse todella tietoinen toimintaympäristöstämme Teatterikorkeakoulusta, vaikeista luennoista ja yhteiskunnallisista keskusteluista. Päässäni surisi ajatuksia, miten luentojen sisältöä ja omia ajatuksiamme tulisi ujuttaa tulevan esityksemme sisältöön. Pohdin omaa ja yhteisömme suhdetta maailmaan. Pohdin suhdettamme ’keskivertokatsojiin’, jotka tulisivat seuraamaan esityksiämme työväentaloilla. ’Keskivertokatsojan’ ominaisuudet olin tietenkin itse keksinyt. Useimmiten ’keskivertokatsoja’ oli sellainen, joka muutenkin on kylällä järjestettävässä toiminnassa mukana. Ei mikään teatterifani, mutta ehkäpä kesäteatterifani. Etenkin mietin miten tämä ’keskivertokatsoja’ näkee maailman ja miten maailma on häntä kohdellut. Mietin mitä pitäisi tehdä ja miten ja millä asialla lähestyisin tätä ’keskivertokatsojaa’. Mitä ’keskivertokatsojan’ etuja mahdollisesti pyrkisin ajamaan tai mitä mahdollisesti pyrkisin hänelle opettamaan. Mietin myös, onko minun edes tarpeellista pyrkiä opettamaan. Millaisessa suhteessa oma Taideyliopisto-opiskelijan asemani on häneen ja miltä pyrkimys opettaa mahdollisesti näyttäytyy ja miltä se ’keskivertokatsojasta’ tuntuu. Kahdelta ensimmäiseltä viikolta muistan hetken, joka mielestäni tiivisti hyvin sen ristiriitaisuuden, joiden kanssa itsekin kuljin koulun käytävillä. Makasimme koko kurssi yhden Teatterikorkeakoulun viidennen kerroksen opetusluokan lattialla. Luokkaa kutsutaan aurinkoluokaksi, koska aurinkoisina päivinä se runsaiden ikkunoidensa ja korkean sijaintinsa ansiosta täyttyy kauniisti auringon valosta. Olimme pohdinnan ja yltäkylläisen luentomateriaalin sekä ristiriitaisten ajatusten uuvuttamia. Opettajien johdolla päätimme kokeilla tällaista rentouttavampaa olemisen tapaa ajatuksiemme vapauttamiselle. Menimme makailemaan lattialle. Siellä makaillessamme yksi kurssilaisista alkoi yhtäkkiä heittää ilmoille ajatuksia kuten ”mitä ihmettä me täällä Teatterikorkeakoulun norsunluutornissa päät pilvissä tällaisia ’työläisten asioita’ pohdimme”. Tämä mielenpurkaus kuvasi mielestäni hyvin sitä, millaisena itse noina viikkoina näin ryhmämme suhteen pyrkimykseen tehdä työväenteatteria. Olimme yliopistolaisia, jotka henki hieverissä pyrkivät prosessoimaan luentojen materiaalia ja saamaan päänsä pysymään tavanomaisissa mittasuhteissa paisuttavasta materiaalista ja ylikuormituksesta huolimatta. Lisäksi pyrimme tekemään teatteria työväentalon ’keskivertokatsojalle’, ja miettimään mihin tämän tärkeän puheenvuoromme käyttäisimme. Halusimme ajaa tärkeäksi kokemiamme asioita ja koimme painetta esityksen poliittisesta sisällöstä. Puhun nyt toki vain omasta näkökulmastani.

Kolmannella viikolla siirryimme tiiviimpään työskentelyyn Nätylle Tampereelle (Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelma). Olen itse Tampereen läheltä kotoisin ja tyttöystäväni asuu Tampereella ja opiskelee Nätyllä. Minulle kyseessä ei siis ollut niin vahvaa matkailun tuntua. Koin kuitenkin heti ensimmäisestä Tampereella yhdessä vietetystä päivästä lähtien paljon suurempaa yhteisöllisyyttä ja tiettyä leirikoulufiilistä kuin Helsingissä viettämillämme viikoilla. Se saattoi koostua ihan vain paikan vaihdoksesta. Kaikille Näty ei ollut tuttu, mutta ryhmä oli jo tuttu. Tämä ilmeni niinkin yksinkertaisista asioista, kuin siinä että Nätyn opiskelijoiden piti saattaa meidät vierailijat hakemaan kahvia kanttiinista. Muuten olisimme luultavasti eksyneet. Saimme myös uudet ja hienot kulkulätkät. Niistä eritoten tuli leirikoulutunnelma. Aamupäivien luennot olivat päättyneet, joka sinänsä oli harmi. Toisaalta pääsimme rauhaan jatkuvan uuden informaation prosessoinnista. Olimme myös ympäristössä, jossa itse koin saavamme kurssina olla enemmän keskenämme kuin Teatterikorkeakoulussa. Siellä kun törmää jatkuvasti kaiken maailman tuttuihin ja ihmisiin, joille olet velkaa edes pienen käytävähölötyksen. Päivät alkoivat myös loppua. Meillä oli enää vain vajaa viikko aikaa tehdä esitys. Jakso Nätyllä oli ajan puutteen takia jokseenkin jatkuvasti paineinen, jonka koin yhdistävän väkeä. Kokoonnuimme työryhmissä joka päivä ideoimaan, kokeilemaan ja näyttämään aikaansaannoksiamme. Koin, että vapauduimme tietystä vakavasti otettavien teatterintekijöiden ikeestä. Koska aikataulu oli tiukka, eikä ollut aikaa pantata yhtään ’huonoa’ ideaa. Teatterityön tekeminen alkoi muistuttaa enemmän sitä, millaisena itse kuvittelen harrastajateatterin ja alkuaikojen työväenteatterin olleen – peruukki päähän ja lavalle! Koin työryhmämme työskentelyn muuttuvan konkreettisemmaksi kun pääsimme enemmän näyttämötyöskentelyn pariin. Torstaina aloimme hiki hatussa ja hyvällä tapaa pakottaen tuottamaan materiaalia ja sanoja räppiin, joka käsitteli itsensä uhraamista työlle. Pian olimme jo Nätyn pukuvarastossa etsimässä räppärivaatteita, vaikka koko idea oli aluksi tuntunut naurettavalta ja kliseiseltä. Myös äitini osallistui urakkaan kaivamalla varastosta vanhat rullaluistimeni esiin ja kiikuttamalla ne kiireellä koululle. Halusimme ne nimittäin välttämättä heti testattavaksi harjoituksiin. Muistan ajatelleeni, että tätä se työväenteatterin tekeminen varmaan on; räppiriimien ja koreografioiden keksimistä ensi-iltaviikolla, äidin rekrytoimisesta puvustustiimiin ja ylpeyttä uudesta avainkortista. Koin olevamme hyvällä matkalla kohti tiivistä väkeä.

Sitten tuli se perjantai. Hotellihuonejakoa ei tapahtunut, vaan kaikki peruttiin. Koen kuitenkin tämän hetken ja sitä seuraavien tapahtumien vieneen meitä mahdollisesti vielä lähemmäksi työväenteatteria. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli perjantain hotellihuone- ja matkainfon jälkeen määrä olla jonkinlainen yhteinen työryhmien materiaalien katselu. Ajatuksena oli, että jokainen ryhmä näyttäisi mitä ovat saaneet aikaiseksi. Nyt kuitenkin istuimme tyhjin miettein kuultuamme matkainfotilaisuudessa, että työryhmien materiaaleilla ei luultavasti olisi mitään käyttöä. Käännekohdaksi koin, kun päätimme kuitenkin näyttää toisillemme mitä olimme tehneet. Aluksi ihmiset vaikuttivat hieman vastahakoisilta työskentelyn aloittamista kohtaan. Tuntui, että pointti jaksamisesta oli haihtunut.

Alkoi viimeisen päivän järjettömältä ja turhalta mutta ennen kaikkea vastuusta vapaalta tuntuva harjoittelu. Ryhmät laahustivat vielä kerran omiin oloihinsa harjoittelemaan. Menimme jonkinlaiseen nätyläisten ajanviettotilaan sohville. Koska mitään esitystä ei tule, päätimme vaihtaa yhden kohtauksen täysin uuteen – ihan vain, koska voimme. Innostuimme!

Perjantaina iltapäivällä kokoonnuimme katsomaan kahden ensimmäisen ryhmän esitykset ja lauantaina oli meidän ryhmämme vuoro näyttää oma pieni esityksemme. Ennen sitä ryhmämme kokoontui aamulla vielä harjoittelemaan. Esityksiä oli ihanan katsoa ja salissa oli ihana viettää aikaa. Ryhmien esitykset koostuivat irrallisista kohtauksista, lähes sketseistä. Välissä ehkä roudattiin ja esiintyvä ryhmä vaihtoi esiintymisasujaan. Samalla yleisö jutteli vapautuneesti keskenään tai jopa esiintyvän ryhmän jäsenten kanssa. Näyttämöllä, jossa osa väestä esiintyi, nähtiin kabareeta, improvisoituja monologeja, muutamassa päivässä väkerrettyjä musiikkikappaleita, lukudraamaa, kovaa fyysistä näyttelijäntyötä sekä Jan Vapaavuori. Oli hauskaa ja koskettavaa. Myös opettajat olivat yhtäkkiä lavalla paikkaamassa joitain paikalta puuttuneita! Vuoron perään ryhmät esiintyivät ja väki nautti. Silloin koin meistä tulleen täysin vakavasta tavoitteellisuudesta vapaa yhteisö. Olimme toki tavoitteellisia, mutta se oli hauskaa. Olimme väki, joka vain päätti kokoontua perjantaina ja lauantaina autioihin Tampereen yliopiston tiloihin esittämään toisillemme teatteripätkiä. Yksi yhtenevä teema oli vahvasti läsnä jokaisessa kohtauksessa, työ. Jo alkukurssilta asti muhineet ajatukset, joista olin kokenut aluksi pienoista painetta päänupeissamme olivat muhineet kolme viikkoa ja kulkeutuneet näyttämölle. Voisin sanoa, että olimme väenteatteri, joka esitti toisilleen työteatteria. Kun kaikki ryhmät olivat esiintyneet, tilasimme pitsat ja joimme kuohuvaa. Teatterimme oli valjastettu yhteisömme tarkoitukseen.

Jos työväenteatteri koostuu harrastuksenomaisuudesta ja yhteisöllisyydestä, voisin sanoa olleemme työväenteatteri. Lisäksi teimme teatteria työstä. Jopa aiheet olivat työväenteatteriin sopivat. Mutta siltikään en tiedä oliko meistä loppujen lopuksi työväenteatteriksi. Vaatiiko työväenteatterin tekeminen sen, että sitä tekee yhteiskuntaluokka nimeltä työväki. Entä jos koimme olevamme työväkeä? Vaatiiko työväenteatterin olemassaolo sittenkin yhteiskunnan, jossa mahdollisesti olemassa olevat yhteiskuntaluokat hyväksytään ja nimityksiä käytetään avoimesti? Sitä täytimmekö 2020-luvun työväenteatterin paikkaa vai emme on ollut mielenkiintoista pohtia. Valitettavasti en kuitenkaan koe löytäneeni vastausta siihen. Kuitenkin olen löytänyt monia mahdollisia vastauksia, jonka koen olevan merkittävää edistystä. Ehkä loimme mahdollista työväenteatteria, ehkä emme. Koin, että olimme väki ja meillä oli teatteri. Lisäksi, koska ensi-iltaa näillä näkymin ei ole kokonaan peruttu, vaan pelkästään siirretty hamaan tulevaisuuteen, minussa elää kokemus siitä, että yhteisömme on vielä elinvoimainen. Väenteatterimme on siis vieläkin olemassa.

Olen tullut pohdinnoissani lopputulemaan, että työväenteatteriin pyrittäessä ainakin yhteisöllisyys on välttämätön elementti. Yhteisöllisyys luo merkityksen ja turvan tuntua. Yhteisöllisyys voi halutessaan mahdollistaa teatterin valjastamisen johonkin yhteiseen päämäärään. Työväen asioiden ajamiseen. Yhteisössä on valtavasti voimaa. Olen myös kurssin myötä päätynyt mielipiteeseen, että tänä päivänä olisi paljon asioita, jotka voisi sanoa tämän hetken työväen asioiksi, ja joita tulisi teatterissa käsitellä. Olisi paljon asioita, joista pitäisi tehdä työteatteria. Oikeastaan oma suhteeni työhön muuttui merkittävästi kurssin aikana. Ensiksikin suhteeni taiteen tekemiseen työnä muuttui. Sen ajatteleminen on pitkään saanut minut vain tylsistymään, vaikken haluaisi sitä myöntää. ”Olen päässyt tekemään prokkiksia, näyttelemään ja esiintymään koulussa ja myös sen ulkopuolella ja saanut siitä myös rahaa – ei ongelmaa!”, on ollut ajatusmallini pitkään. Kun luennoilla puhuttiin ylipäänsä työstä, aluksi huomasin ärtyväni siitä puhumisesta. Janne Saarakkalan Miten minusta tuli työ -luento sai katkeruushormonit koholle. Hän puhui valtavista työmääristään, hänelle niistä maksettavista korvauksista, kuinka taiteilijan työ ei välttämättä tapahdu työajan puitteissa. Huomasin turhautuvani ja ajattelevani, että jos tarpeeksi haluaisin varman työelämän ja hyväpalkkaisen työn, vaihtaisin heti koulua. Varjelin ajatusta, ettei taiteilijan työ ole mitenkään laskettavissa työksi, josta voisi maksaa tuntikorvausta. En halunnut, että joku kertoisi kuinka paljon mahdollisesti tulisin tekemään ilmaista työtä. Minua ärsytti, kun joku sitten kertoi kuinka tavallaan epäreilua työ voi joskus olla, siinäkin tapauksessa, että on niin onnekas, että on päässyt tekemään taidealan töitä. Tulin vihaiseksi, kun rupesin miettimään taiteen tekemisestä maksettuja palkkoja verrattuna ihmisten työpanokseen. Minuun pelmahti katkeruus, kun mietin mikä kaikki määrittää sen, että mistä työstä maksetaan ja miten. Omalla kohdallani tulin vihaiseksi elokuvan ja varsinkin television työkenttiä kohtaan. En ollenkaan siksi, etten pitäisi elokuvista ja tv-sarjoista tai etten pitäisi kameranäyttelemisestä, vaan siksi että minua rupesi ärsyttämään kuinka niistä maksettava korvaus kulkee käsi kädessä kaiken turhan kaupallisen hölynpölyn kanssa. Hyväksyin, että se mikä vie elämästäni todella paljon aikaa ja jolle annan paljon, on nimeltänsä työtä, vaikka se olisikin teatterityötä. Esimerkiksi työhyvinvoinnista tai työkorvauksista puhuttaessa ne koskevat myös minua. Minun tulee siis myös ajatella miten minä sitä työtä teen ja millainen vaikutus sillä on minuun. Olisi uhriutumista ja yksinkertaisesti valehtelemista sanoa, etten olisi tehnyt valtavat määrät työtä huonolla tai olemattomalla palkalla. En tarkoita valittaa sitä. Tarkoitan, että oman mahdollisen tulevaisuuden kuvani samaistuminen Jannen luentoon auttoi minua uudelta kantilta ymmärtämään taiteilijuutta työnä. Se sai aikaan minussa paljon tunteita, mutta näiden jälkeen ajatus taiteen tekemisestä työnä asettui pikkuhiljaa harrastuksen ja ’kutsumuksen’ viereen. Nyt se on siellä jossain aivojeni syövereissä tai sisuksissani, ja ehkä ne oppivat elämään siellä keskenään. Kuitenkin suurimman mullistavan heilautuksen ajatteluuni teki kysymykset siitä mikä on haitallista työtä, ja millaisia poliittisia perusteluja voisi olla työstä kieltäytymiselle. Olen omalla kohdallani ajatellut vastustavani haitallista työtä, etten esimerkiksi välttämättä ottaisi vastaan kaikkia mahdollisesti siunaantuvia työtarjouksia, vaikka talouteni olisikin vaakalaudalla. Se on ollut toki helppo sanoa opintotuen ja opintolainan tukemana. Ja tähän tulevaisuudessa vaikuttaa varmasti se, olenko vastuussa vain itsestäni vai myös joistain muista ihmisistä. Silloin joudun punnitsemaan haitallisen työn vastaanottamista. Mutta ainakin ajattelen sitä nyt paljon enemmän, tai pikemminkin minulla on uusia sanoja ja uutta kieltä ajatella.

Yhdeksi ja ensimmäiseksi päähäni pälkähtäneeksi vaihtoehdoksi työväenteatterin määritelmäksi voisin ajatella poliittisen sanoman, että teatteri valjastetaan sanoman välineeksi. Jos teatteriryhmä tekee poliittista teatteria ja pyrkii sillä ajamaan määrittelemänsä työväen tai vähempiosaisen asioita, voisin kuvitella sen olevan työväenteatteria. Tämä asettaa kuitenkin työväenteatterille poliittisuuden vaateen. Siten teatteri, joka ei ole poliittista ei voisi olla työväenteatteria.

Näihin hajanaisiin mietteisiin jään 2020-luvun työväenteatterin etsinnän parissa. En siis tiedä. Ehkä sitä ei tarvitse määritellä. Tai ehkä nimeä on vain mahdoton aukottomasti käyttää. Yhdyn kuitenkin Seppälän sanoihin, että työväenteatterin käsitteessä on potentiaalia. Se voi aktivoitua, saada ajankohtaisia uusia merkityksiä ja antaa identiteetin aineksia. 2020-luvun työväenteatterin löytäminen on kutsuva haaste. Nimesi tai ymmärsi teatteritaiteensa työväenteatteriksi tai ei, ajattelen työväenteatterin tekemisen olevan välttämätöntä.

Pyry Kähkönen, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Näyttelijäntaiteen koulutusohjelma

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.