Susanna Reitamo: Pohdintoja 2020-luvun työväenteatterista

Työväenteatterien poliittinen asema on muuttunut paljon ja nykyään perinteisesti työväenluokan suosimiksi teattereiksi mielletyissä teattereissa käy ihmisiä katsomassa esityksiä poliittisista näkemyseroista huolimatta. Tekijät ovat myös eri taustoista, eivätkä edusta samalla tavalla työläisiä kuin aikaisemmin.

Tämä vaikuttaa varmasti paljon myös tekemisen tapaan: Enää ei motivoi pelkästään aatteen parissa työskentely, vaan esityksen sisältö nousee keskiöön. Tehdään projektiluontoisia esityksiä, ihmiset vaihtuvat tiuhaan ja tekijäjoukko on kasattu nimenomaan yksittäistä esitystä varten, ei aatteen takia kuten aikaisemmin. Enää ei tarvitse todistaa kuuluvansa puolueeseen päästäkseen työskentelemään työväenteatteriin.

Tietty yhteisöllisyys tekijöiden ja yleisön välillä on samalla ehkä kadonnut, kun ei olla samalla tavalla yhteisen aatteen kannattajia ja samalla puolella, mutta samalla koen, että tänä päivänä työväenteatteri pystyy kritisoimaan myös omia arvojaan ja taustojaan. Koska nykyään suurin osa tekijöistä ja yleisöstä eivät edusta ääripään kommunistisia arvoja, on niitä helpompi myös kommentoida ja kritisoidakin esityksissä. Sisällissodasta on myös kulunut sen verran kauan aikaa, ettei sitä kukaan tekijä ole ollut itse kokemassa. Tämä myös saattaa vaikuttaa siihen, että teemaa pystytään käsittelemään teatterissa neutraalimmin ja ilman suurta paatosta. Mutta minkälaisia esityksiä työväenteattereiden tulisi esittää 2020-luvulla ja mitä teemoja käsitellä? Mikä on ylipäätään työväenteatterien agenda tänä päivänä?

Ensimmäisenä mieleeni tulee ajankohtaisten aiheiden tuominen esiin, niiden kommentoiminen ja kritisointi. Keskeistä on mielestäni se, että kaikkia aiheita voidaan kritisoida ja kyseenalaistaa teatterin lavalla. Ei pelkästään esittää, mikä on oikein ja mikä ei. Tällä hetkellä esimerkkejä ajankohtaisista aiheista ovat muun muassa ilmastonmuutos, äärioikeiston kannatuksen nousu ja kasvava nationalismi, suurvallat ja niiden johtajat, pakolaiset. Tärkeitä teemoja, joita on kiinnostavaa käsitellä myös teatterissa.

Mutta miten näitä teemoja olisi hyvä käsitellä teatterin ja nimenomaan työväenteatterin lavalla? Koen, että tietty arkipäiväisyys tapahtumien käsittelyssä toimii tänä päivänä hyvin vaikuttamisen keinona teatterissa. Mitä lähempänä katsojan omaa arkea ja elämää teemat tuodaan esille, on se usein samastuttavampaa ja myös joissain tilanteissa ahdistavampaa kuin etäännyttäminen. Jos esityksestä tunnistaa toimivansa itse osin huomaamattakin samalla tavoin, siitä voi järkyttyä ja se voi voimistaa kokemusta. Tänä päivänä yleisöön ei enää pure kommunistinen tyyli esittää yhtä totuutta, kuten työväenteattereissa on aiemmin ollut tapana. Keskustelu eri puolien ja teemojen välillä tekevät aiheista mielenkiintoisemman. Kommentoiva ja kriittinen tyyli osuu paremmin tämän päivän yleisöön.

Mielestäni työväenteatteri voisi 2020-luvulla nimenomaan tuoda esiin epäkohtia ja tärkeitä teemoja, mutta ne tulisi esittää kriittisesti. Ei hyvä-paha asetelmalla, vaan kyseenalaistamalla kaikkia näkemyksiä tasapuolisemmin. Koen kiinnostavimmaksi katsojana esitykset, jotka herättävät ajatuksia esitystilanteessa ja erityisesti sellaiset esitykset, joita jää pohtimaan vielä päiviksi esityksen jälkeen.

Vaikuttaminen on vahvinta, jos se tulee samastumisen kautta. Kun esityksessä vaikeita eettis-moraalisia aiheita saadaan arkipäiväistettyä lähelle ihmisen jokapäiväistä arkea, on katsojan myös helpompi samastua aiheisiin ja peilata tapahtumia omaan elämään. Aiheita voi käsitellä yksilöiden valinnan kautta ja katsojana haluan nähdä kommentoivaa teatteria, joka herättää katsojissa kysymyksiä ja ajatuksia, eikä esitä yhtä totuutta aiheesta.
Esitykset ovat harvoin suoraan yhtä ideologiaa ylitse muiden nostavia, vaikka tekijät ajattelisivatkin pääosin samalla tavoin aiheesta tai edustaisivat samaa poliittista näkemystä. Olisikin mielestäni tärkeää, että esitykset eivät suoran osoittaisi mikä on oikein ja mikä väärin, vaan esittäisivät vaihtoehdot, kritisoisivat niitä ja katsoja voisi itse muodostaa oman näkemyksensä nähdyn perusteella. Ajatusten tuputtaminen ja voimakas agitointi saattaisivat itselläni aiheuttaa enemmän negatiivisia tunteita, vaikuttavuuden jäädessä provosoinnin alle. Toki provosointikin voi joissain tilanteissa toimia teemaa tukevana keinona.

Esitysten takana pitäisi olla ajatusta ja tekijöiden tulisi miettiä kenelle esityksiä tehdään ja miksi. Mitä esityksen kautta halutaan saada aikaan ja millaisia tunteita herättävän. Katsojana itse kokisin, että agitointi ja provosointi saisivat helposti kauemmaksi itse aiheesta, vaikka se poliittiseen teatteriin osin kuuluukin. Katsojana kokisin yllytyksen teatterissa ennemmin ahdistavaksi, jos oman ajattelun tilaa rajoitetaan. Teatterissa tekijöillä on useampi tunti aikaa vaikuttaa katsojan ajatteluun ja saada tämä jopa kyseenalaistamaan asioita, joita on pitänyt itsestään selvinä. Onkin tärkeää käyttää aikaa pohtimaan sitä, miksi esitys tehdään ja mitä sillä halutaan sanoa? Itse katsojana haluan nähdä esityksiä, jotka saavat tuntemaan jotain, oli se sitten iloa, liikutusta tai ärsytystä. Pahinta ovat esitykset, jotka eivät herätä tuntemuksia tai ajatuksia, vaan sen sijasta saavat pohtimaan, miksi tämä esitys on edes tehty?

Pidän esityksistä, joissa rytmi ja tunnetilat vaihtelevat. On raskasta katsoa sysimustia paatosnäytelmiä ja sellaisen jälkeen tuskin haluaa jäädä enää pureskelemaan käsiteltyjä teemoja vaan haluaa jotain täysin muuta ajateltavaa. Huumoria on hyvä saada edes vähän mukaan ja minkään aiheen ei mielestäni tarvitse olla niin pyhä, ettei sitä voi käsitellä myös huumorin keinoin. Kun esityksen tunnelmat vaihtuvat kevyemmästä vakavampaan, on katsominen mielenkiintoisempaa. Itse koen, että jos esityksestä jää hyvä kokemus, niin samalla aiheet ehkä resonoivat enemmän, kun koettu esitys jää elämään muistiin.

Tämän vuosikymmenen työväenteatterilta toivoisinkin rohkeasti ajankohtaisiin teemoihin pureutuvia monitasoisia, erilaisia rytmejä ja tunnetiloja sisältäviä teoksia, jotka eivät suoraan tuputa ja tyrkytä tiettyjä arvoja ja ajatusmalleja eivätkä aliarvioi katsojaa, joka on itsenäisesti ajatteleva olento. Halpaan ja helppoon provosointiin syyllistymisen sijaan toivon rakennettavan monitasoisia ja kaikkia osapuolia kyseenalaistavia kokonaisuuksia, joiden sisällä katsoja voi itse valita kantansa. Parhaimpia ovatkin esitykset, jotka jäävät elämään ajatuksiin vielä pitkäksi aikaa esiripun laskeutumisen jälkeen.

Susanna Reitamo, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.