Ilona Jalkanen: Täynnä tunnetta

Kalenterissani helmikuun 25. päivän kohdalla on kuulakärkikynällä kirjoittamani muistiinpano uuden kurssin alkamisesta.

Kyseessä on 2020-luvun työväenteatterikurssi, joka järjestetään yhteistyössä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, Tampereen yliopiston Teatterityön tutkinto-ohjelman ja Helsingin yliopiston Teatteritieteen laitoksen kanssa. Ensimmäisessä Taideyliopistolta saamassani sähköpostissa kerrottiin työskentelyyn ja luentoihin liittyviä tietoja, ja toisella rivillä luki: ”Tästä alkaa työväenteatteriin syventyminen ja sen uudistaminen.” Ensimmäisen viikon jälkeen voi sanoa, että tästä se on tosiaan alkanut. Käyn läpi tässä kirjoituksessani viikon tapahtumia, työskentelyä ja niihin liittyviä ajatuksiani.

Päivät alkavat Teatterikorkeakoululla yhdeksältä aamulla ja päättyvät viideltä. Aamupäivisin opiskelemme työväenteatterin historiaa Helsingin yliopiston dosentin Mikko-Olavi Seppälän ja Taideyliopiston lehtorin Jukka von Boehmin luennoilla. Lisäksi osallistuimme yhtenä iltana Teatterimuseossa Mikko-Olavi Seppälän avoimelle luennolle ”Suomalaisen työväenteatterin päättymätön tarina”. Yksittäisiä opiskeltavia asioita ovat esimerkiksi yllyttäminen ja agitaatio Neuvosto-Venäjällä 1900-luvun alussa, teatteri emansipaation ja yhteisön tukijana ja poliittinen kabaree. Lisäksi olemme käyneet läpi esimerkiksi Suomen työväenteatterin historiaa alkaen sisällissodasta ja päättyen tämän hetken ammatti- ja harrastajateattereihin, jotka jatkavat työtään työväenteattereiden luomalla perustalla.

Iltapäivisin teemme kohtauksia pienissä työryhmissä, joita ohjaavat kolme Teatterikorkeakoulun dramaturgi- ja ohjaajaopiskelijaa. Opettajina ovat ohjaaja ja käsikirjoittaja Janne Saarakkala ja näyttelijä Minna Hokkanen. Kohtauksissa tavoitellaan tiettyä vaikutusta yleisöön tai muuta tiettyä päämäärää. Pohjana ovat esimerkkikohdat näytelmistä, jotka piti lukea ennen lähiopetuksen alkamista. Aikaa tekemiseen ryhmällä on suhteellisen vähän eli noin tunti, mikä toisaalta tekee työskentelystä tehokasta ja intensiivistä. Lopuksi katsomme vuorotellen kaikkien ryhmien kohtaukset tiloissa, joihin ne on rakennettu ja keskustelemme niistä.

Käsiteltävät näytelmät ovat Minna Canthin Kovan onnen lapsia vuodelta 1888, Bertolt Brechtin Äiti vuodelta 1932 ja Peter Weissin Tutkimus vuodelta 1965. Koen tärkeäksi esitellä näytelmiä jonkin verran, jotta työskentelymme lähtökohdat olisivat selkeämpiä. Canthin teos Kovan onnen lapsia on kuvaus työväen köyhistä oloista, ja se edustaa kirjailijan tuotannon yhteiskunnallista realismia. Kun työväki ja työnantajat ajautuvat riitoihin ja työt lakkautetaan, työläiset Topra-Heikin johtamana alkavat taistella olojensa ja oikeuksiensa puolesta. Topra-Heikki muistuttaa minua Robin Hoodista, sillä hänen ajatuksenaan on, että otetaan rikkailta ja annetaan köyhille. Canth arvioi jo ennen näytelmän julkaisua, että todennäköisesti kukaan ei käy katsomassa esitystä toista kertaa. Kukaan kurjuutta säikähtämätön katsoja ei olisi voinutkaan käydä katsomossa toistamiseen, sillä ensi-illan jälkeen Kovan onnen lapsia vedettiin pois ohjelmistosta.

Brechtin näytelmä Äiti käsittelee myös työväen taistelua rikkaita tehtaanomistajia vastaan. Pelagea Vlassova suhtautuu ensin kieltävästi ja paheksuen poikansa toimiin työväenliikkeessä, mutta alkaa myöhemmin itse ajaa työläisten sanomaa. Teoksista vaikealukuisin minulle on Peter Weissin Tutkimus, joka sopii Saksassa 1960-luvulla suosittuna olleen dokumenttidraaman tyyliin. Näytelmä perustuu Frankfurthissa vuosina 1963-1965 käytyjen Auschwitz-oikeudenkäyntien aineistoihin – syytettyjen, tuomarin, asianajajien ja todistajien lausuntoihin. Vaikealukuisuus johtuu nimenomaan näytelmän tekstimateriaalin järkyttävästä sisällöstä, jota en pystynyt lukea syventyneesti pitkiä pätkiä.

Saatoimme tekstejä näyttämölle erilaisilla tavoilla ja päämäärillä. Pyrimme muun muassa agitoimaan eli yllyttämään katsojaa. Tämä ilmeni esimerkiksi kannustamalla yleisö yhteiseen rytmiin esiintyjien kanssa tai ottamalla heidät osaksi esitystä. Yhden päivän tehtävänanto Tutkimus-näytelmää käsiteltäessä oli, että piti kuvitella, että yleisö koostuu natseista ja heidän uhreistaan. Kohtauksen jälkeen jännite on purettava jollakin tilanteella. Minkä äärelle haluamme yleisön jäävän ja millä keinoin rikkoa tekstin syöttämää tunnelmaa? Tehtävänannon asetelma on jo itsessään luotaantyöntävä ja puistattava. Syntyneissä kohtauksissa oli kuitenkin hienoja elementtejä. Yleisö muun muassa vietiin yksitellen pimeyden läpi istumaan, katsomoiden rakenteet vaihtelivat pyöreästä muodosta perinteiseen katsomo-näyttämö-asetteluun ja näyttelijät näyttelivät selät kohti yleisöä. Jännitettä rikottiin monilla keinoilla: luotiin tunnelmaa häiritseviä ääniä, haettiin mukavaa oloa lavalla ja oikeudenkäynnissä syytetyt roolihenkilöt tunnustivat syyllisyytensä. Eräässä kohtauksessa näyttelijät näyttivät keskisormea, mikä oli minusta yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tehokas keino. Katsojat kuitenkin reagoivat asioihin eri tavoin, ja mikä toisessa aiheuttaa naurua tai eheytymistä, saa toisen puolustuskannalle. Jännitteen rikkominen näyttäytyi yllättävän haastavana tehtävänä, sillä monesti sen sai aikaan vain nauru tai kohtauksen päättymisestä johtuva valaistuksen muuttuminen.

Muita tehtäviä olivat muun muassa säälin herättäminen katsojassa ja jonkun kohtauksen päivittäminen nykyaikaan. Sääliä pyrimme rakentamaan Minna Canthin näytelmään Kovan onnen lapsia. Jo lähtökohtaisesti olen ajatellut, että sääliä tuskin aiheutetaan näyttelemällä säälittävää, vaan sen saa aikaan usein tilanteen ristiriitaisuudet ja dynamiikka tai roolin aseman huono-osaisuus. Yleisössä sääli tai muu tunne voi suuntautua yllättävään kohteeseen, eikä vaikutus ole välttämättä työryhmän alkuperäinen intentio eli pyrkimys. Päivitimme omassa ryhmässämme nykyaikaan Weissin Tutkimuksen, ja lyhyt kohtauksemme sai nimekseen Netflix and chill. Vilttien sekaan kääriytynyt ystäväporukka katsoo Netflixistä Toinen maailmansota väreissä-dokumenttia ja käy repliikkejä läpi kevyesti keskustellen. Yleisö on asetettu porukan taakse istumaan ja huone on pimeä tietokoneen ruudulta loistavaa valoa lukuun ottamatta.

Ensimmäinen viikko on kaiken kaikkiaan ollut intensiivinen ja inspiroiva. Lavalla oleva puupenkki viulun soidessa taustalla on riittänyt ihastuttamaan ja kohtauksen improvisointi uudelleen on auttanut päästämään irti liiallisesta pidättyvyydestä. On tehty teknisesti ja sisällöllisesti mielenkiintoisia tilanteita ja keskusteltu pitkään. On ollut hienoa oppia monipuolisesti katsomalla, näyttelemällä, kirjoittamalla ja kuuntelemalla. Ryhmässä on voimaa, mitä työväenteatterikin itsessään edustaa. En edes tajunnut, miten täynnä tunnetta olin viikon päätteeksi, kunnes näin kotimatkalla erään eläinsuojeluyhdistyksen julkaiseman kuvan. Korvaleikkauksessa ollut kissa oli toipumassa odotuksia vastaan. Aloin tihrustaa itkua täydessä junassa, mutta vähiten se johtui surusta.

Ilona Jalkanen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.