Jalmari Savolainen: Tehdä työtä!

Tervetuloa 2020-luvun Työväenteatteri-kurssille! Tämä on omaperäinen tutkimusmatka, joka avaa käsitteitä työväki ja työväenteatteri.

Koetamme hämärtää myös rampin rajoja tulevan ja tämän hetken välillä; ellemme jopa poista sitä vannoen vallankumouksen nimeen! Voidaan sanoa, että jakamattomuus oli työväen suosimien teoksien ytimessä: teos tapahtuu yleisön keskellä, ilman lavaa ja katsomoa jakavaa ramppia, kuten me nyt; tutkijat ja taiteellinen osasto yhdessä tekemässä vallankumousta. Mutta minkälaista vallankumousta, mitä työväenteatterilla tarkoitetaan tulevalla vuosikymmenellä ja vuosisadalla?

Ensimmäisellä viikolla päivämme ovat koostuneet pääosin kahdesta osasta. Aamupäivän luento-osuuksilla olemme tutustuneet työväenteatteriperinteen historiaan, työväen historiaan ja työväelle keskeisiin aatteisiin ja niin yhteiskunnallisiin kuin taiteellisiin ihanteisiin. Iltapäivällä olemme pyrkineet pukemaan tuon teorian toiminnallisiin pukeisiin ja pyrkineet löytämään ne erinäiset keinot, ja työväenteatteriesitykselle tyypillisen tyylin. Ensimmäisenä päivänä, tiistaina, me käsittelimme agitaatiota ja käännyttämistä: miten yleisö saadaan vakuuttumaan omasta aatteesta. Venäjän vallankumouksen aikaan maaseutua pyrittiin mobilisoimaan mm. agitaatiojunien avulla: ”elävät sanomalehdet” olivat visuaalisia ja draamallisia esityksiä, jotka levittivät ideologiaa tehokkaasti lukutaidottoman kansanosan keskuudessa. Teoriaosuuden jälkeen lähdimme tutkimaan agitaation käsitettä kohtaustyöskentelyn avulla. Teimme kolme lyhyttä kohtausta Bertolt Brechtin näytelmästä Äiti, joissa pyrittiin löytämään agitaation erilaisia näyttämöllisiä, kohtauksellisia, näyttelijäntyöllisiä ja yleisöllisiä keinoja. Nämä olivat esimerkiksi yleisöön suoraan puhumista, yleisön läpi kulkemista tai muunlaista yleisön osallistamista, joka voidaan tuntea agitoivana tai provosoivana. Kun lähdet mukaan johonkin teokseen, johon sinut yllytetään tai ajetaan, se saattaa ohjata katsojaa kohti toimintaan. Yhteiset rytmit ja tarttuvat äänimatot toimivat hyvin tuomaan porukkaa yhteen.

Teatterilla on valtava potentiaali eheyttävää kokemukseen. Se pystyy tutkimaan tehokkaasti moraalia ja mahdollisia maailmoja: mitä jos olisi käynyt toisin, miltä maailma näyttäisi silloin. Se voi toimia hiljennettyjen todistajanlausuntona, kuten Suomessa sisällissodan jälkeen oli tavallista. Työväenteattereissa käsiteltiin punaisten kohtaloa hävityssä sodassa jopa niin, että muutamia teoksia kiellettiin ja kriminalisoitiin.

Lähdimme tutkimaan teatterin eheyttävää voimaa kohtausharjoituksen avulla. Mitä jos katsomossa istuisi vain natseja ja heidän uhrejaan, millainen teatteriesitys voisi olla eheyttävää molemmille katsomon jäsenille? Tekstinä meillä oli kohtaus Peter Weissin Tutkimuksesta (Die Ermittlung, 1965), joka käsitteli Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäyntejä vuosina 1963-1965. Ryhmämme lähti liikkeelle asennollisesta ja koreografiallisesta kohtauksesta, kokevan ja ilmaisullisen sijaan. Halusimme tutkia tekstin sisältämän hirveyden välittymistä yleisöön, kun kukaan ei näe puhujien kasvoja: esiintyjät seisoimme kasvot pois päin yleisöstä, niin tekstin hirveys korostui, kun äkkiä vain kuunteleminen antoi aikaa kuulla, mitä sanotaan. Kun kukaan ei vaadi katseellaan mitään, voi tuntua siltä, että ollaan yllyttämisen vastakohdan äärellä ja esityksessä vallitsee persoonaton tunnelma. Toisissa kohtauksissa samasta tekstissä leikittiin valon ja anonyymiyden tasojen kanssa. Katsojana en tiennyt istuinko pimeässä katsomossa natsin vai heidän uhrinsa vieressä. Tällainen asetelma voisi toimia yhteyttävänä muotona; olla osana jotain kokonaista eheyttävän teatteriesityksen palapeliä. Keskiviikkoiltana päivä päättyi dosentti Mikko-Olavi Seppälän laadukkaaseen luentoon Teatterimuseolla.

Naturalismi siirtyi pois valokeilasta teattereissa jo 1890-luvulla, mutta työväenteatterit omaksuivat tästä toimivan tyylilajin itselleen: haluttiin kurjalisto näyttämölle. Työväenteatterit ottivat Minna Canthin teokset haltuunsa, kuten mekin torstai-iltapäivällä. Teimme kohtauksia Kovan onnen lapsia -näytelmästä (Minna Canth, 1888), joissa olimme työpaikan menettämisen, lapsen kuoleman ja polttomurhan teemojen keskellä. Kohtauksissa pohdittiin myötätunnon ja säälin herättämisen pintoja: miten kurjaliston elinolosuhteiden, käyttäytymisen ja maailmankuvan saisi välitettyä katsojille. Myötätunto voi näkyä katseessa. Tyhjä katse ja tajuamisen tasot hirvittävänkin teon jälkeen voivat olla puhdistavaa siinä mielessä, että näkee vain toisen ihmisen sellaisenaan irti pahuudesta ja itsekkyydestä. Kontrastin käyttäminen näyttämöllä myös kellistää vaakaa myötätunnon ja inhon tunteiden välillä: näemme isän, jolta viedään rakkaimmat ihmiset pois väkivalloin, vaikka isä on kavaltanut varoja. Kaukainen huuto lapselta isälleen jostain katsomon takaa, hirvittävän kohtalon kielissä pysäyttää täysin. Sitten lähtevät valot. On vain pimeys ja hengitys.

Viikon päätteeksi Seppälä piti meille luennon poliittisesta kabareesta, jossa poliittinen viesti saa populaarin muodon.  Siirryttiin 1960-luvulle, ja lähemmäs tätä päivää ja siihen, miten työelämää on kuvattu viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana erilaisissa teatterikollektiiveissa. Pohdimme myös Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan teesejä: mitä hyvä teatteri ei ole ja mitä taiteellisen teatterin tulisi olla. Heräsikin kysymys siitä, että tarvitseeko taiteellinen ambitio todellakin ryhmän jäseniltä ja kollektiivilta kaiken: siis perhe ja yksityiselämä ja kaikki muu ovat toissijaisia. Huoleksi heräsi myös työpaikan säilyttämisen ulottuvuus. Säilyykö työpaikka, jos seurataan sokeasti taiteellista ideologiaa, ideologiaa sinänsä vai kuoleeko jotakin äärimmäisen tärkeää tässä asetelmassa. Työelämän epävarmuus toisaalta vahvistaa tarvetta ideologian ja taiteellisen ambition seuraamiselle.

Iltapäivällä asetimme navigaattorit kohti viikkoa 10: kohti kysymystä, mitä työväenteatteri on 2020-luvulla. Teimme viikolla käydyistä teksteistä tämän päivän versioita vapaalla kädellä. Kohtaukset käsittelivät valtaosin työllistymistä, taiteellista työtä ja nykypäivän kulutuskulttuurin kontrastia suhteessa arvoihin. Näimme immersiivistä ja metatasoista teatteria. Katsoimme Netflixistä Toinen maailmansota väreissä -dokumenttia ja söimme karkkia kylpytakeissa, ja teimme vallankumouksellisia suunnitelmia mustissa paidoissa. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikko oli rankka, mutta antoisa. Pääsimme kiinni siihen perinteeseen, jonka voimme nyt omaksua itsellemme ja näyttää sillä tietä. Tehdä työtä! Tehdä työtä!

Jalmari Savolainen, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.