Helsingin yliopisto
Pohdintoja siitä, millaista olisi työväenteatteri 2020-luvulla
Mitä tulee työväenliikkeen toimintaan ja kasvuun Suomessa 1800-luvun puolen välin jälkeen, niin myös teatteri osallistui kantamalla ns. ”kortensa kekoon”. Myöhemmin työväennäyttämöiksi eriytyneet työtätekevän ja vähäosaisen ”leipäkansan” ongelmin keskittyvät kansannäyttämöt olivat omiaan vahvistamaan teollistumisen mainingeissa syntyneen työväen kulttuuria, joka kuulutti massojen jakamatonta voimaa ja tasa-arvoa. Mahtavaa! 1800-luku oli siinäkin mielessä nasta vuosisata, että jos aiemmin kuvattiin lähinnä kuninkaitten ja muiden aatelisten tunnontuskia, siirtyi mikrofoni nyt ”yksinkertaisemmalle” harmaalle massalle, nostaen sieltä yksilöitä teatterikävijöiden töllisteltäväksi. Työväenteatterit ruokkivat vähävaraisten ja osattomien emansipaatiota; yhteiskuntaa, jossa jokaisen ääni on tarpeellinen! Radikaalit ajatukset työläisten oikeuksista ja solidaarisuudesta kiihdyttivät teollisen maailman kehitystä. Ilman työväenliikkeen syntymistä nykyistä demokratiaa sellaisenaan tuskin olisi, minkä vuoksi olemme heille suuressa kiitollisuudenvelassa.
Jossain määrin on hankalaa puhua työväenteatterista, koska koko käsite tuntuu hukkuvan menneiden vuosikymmenten aikaisten merkkien ja symbolien vyöryttämän sekamelskan alle. Kun puhutaan työväenteatterista, puhutaanko varhaisista kansannäyttämöistä (joissa kuka tahansa mattimeikäläisistä sai kirjoittaa ja näytellä omien taitojensa mukaisesta) vai niistä uhmakkaista vallankumousmielisistä, joille näyttämö oli yllyttämisen ja manifestoinnin työkalu suurempaa tarkoitusta varten? Ja onko se sitten ”sekä että” vai ”joko tai”… sekin on vielä epäselvää. työväenteatterin jatkumo on yhtä pitkä kuin suomenkielisen teatterin jatkumo, ja jakoa tehdään aina näkökulmasta riippuen.
On myönnettävä, että 1970-luvun teatterisukupolven aikaansaannoksilla on suuri vaikutus omiin mielikuviini työväenteatterista. Kun sana ”työväenteatteri” mainitaan, alkavat päässäni soida automaattisesti KOM-Teatterin levyttämän Kansainvälisen alkutahdit. Historiaa tarkasteltaessa huomataan, että työväenteatterit ja kommunistinen vallankumousaate ovat kulkeneet pitkän matkan rinta rinnan, joskus toisistaan hieman erillään omaa tilaansa hakien ja joskus taas lähes täysin toisiinsa sulautuneena. Keskiluokkaistuvassa Suomessa vallankumoushype suljettiin Berliinin muurin sortumisen jälkeen lopullisesti teattereiden päivittäessään imagoaan uuden maailman tarpeisiin. Ja niin siinä kävikin. Nykyään jo kuluneeksi kliseeksi väljähtyneen Kansainvälisen soidessa näyttelijäkuoron suusta tuntuu nykymaailman kontekstissa naiivilta ja vähintäänkin hassulta eleeltä, jolla ei ole sen konkreettisempaa kosketuspintaa milleniaali-meikäläiseen. Joko luokkayhteiskuntaa ei enää ole tai sitten se on olennaisesti muuttunut. Rationaalisen järjen tuoma sovitteleva mieli on katkaissut siivet vallankumoushekuman uudelleennousussa. Toinen vaihtoehto on, että vallankumous ei nykyihmisen silmissä vain tarkoita enää yhtikäs mitään.
Let’s face it. Työn muoto on muuttunut. Siinä, missä ennen vietettiin kaksitoistatuntista päivää tehtaalla, onnistuu se nykyään omalta kotisohvalta käsin. Kiihtyvän teknologiakasvun, globalisaation, sosiaalisen median ja yksilönpalvonnan kurimuksessa ei kellokortteja enää tarvita, sillä jokainen on luovuttanut oman vapaa-aikansa työlle. Tällä kertaa kuitenkin täysin vapaaehtoisesti. Kun kilpailuun tähtäävässä ympäristössä jokainen vastaa lopulta aina itsestään, kosketus teollisuusajan yhtenäiseen työväenluokkaan jää romanttiseksi fantasiaksi. Kun puhutaan työstä, ovat sen ongelmat nykypäivänä toisaalla.
En kuitenkaan sano, etteikö työväenteatteri-käsitteellä olisi paljonkin potentiaalia nykypäivän Suomessa. Työläisromantiikan (joka on irti tästä ajasta) sijaan tulisi tarkastella työväenteatterin alkujuuria; niitä syitä, miksi se on ylipäätään olemassa. Silloinen kansanteatteri, joka korosti yhteisöllisyyttä, yhdessä olemista ja matalan kynnyksen kansalaistoimintaa, oli omiaan saada ihmiset liikkeelle, nuoriso pois kaduilta ja tylsistyneille duunareille hohdokasta vaihtoehtoistoista aktiviteettia. Tähän yhteisölliseen ja matalan kynnyksen meininkiin on tähdättävä myös 2020-luvulla!
2020-luvun työväenteatterin ensisijainen tehtävä on löytää uutta, kokematonta teatteriyleisöä sekä uusia muotoja teatterissa käymisen kynnyksen mataloittamiseksi. On palattava puuhastelun taiteeseen. Ja puuhastelulla tarkoitan kokeilun- ja leikinhalua, yhdessä tekemisen riemua sekä kaiken konventionaalisen ja totutun kyseenalaistamista. On keksittävä uudestaan se yhteinen kieli yleisön ja esiintyjien välille. 2000-luvulla laitosteattereihin saapuneet yleisötyöntekijät ovat toki askel kohti parempaa, mutta väittäisin silti suurimman potentiaalin olevan vapaan kentän marginaalisissa taidekollektiiveissa, jotka toimivat vailla fyysistä tilaa, kaupunkeja kiertäen ja uusiin tilanteisiin ja olosuhteisiin sopeutuen. Sillä, jos 1900-luvun haaste oli siinä, miten saada ihmisiä teatteriin, on kyse tänä päivänä enemmänkin siitä, miten saada teatteri lähelle ihmistä.
Työväenteatterissa on ennen kaikkea kyse yhteisten kokemusten jakamisesta, jonka on tänä ärsykkeiden aikana oltava entistä suoraviivaisempaa ja välittömämpää onnistuakseen. Siinä työväenteatterilla yhteisöllisyyteen panostavana teatterimuotona olisi paljon annettavanaan ja ehkä jopa jotain, mitä ei mistään muualta saa. Kaikenlaiset yleisön ja esiintyjän suhdetta haastavat muodot ovat olleet toki laadullisesti vaihtelevia, mutta esimerkillisiä pyrkiessään pelottomasti lähemmäs katsojaa. Prioriteetiksi nousee yhdessä tekemisen ja elämisen helpottaminen, mikä poliittisesti polarisoituneessa ajassamme on vähintäänkin yhtä radikaalia kuin työväenluokan vallankumous 1910-luvulla. Ja siinä on työväenteatterin tehtävä ja uudelleennousu nykypäivän Suomessa: eheyttää ja koollekutsua, toimia yhdessä sekä ennakkoluulottomasti töllistellä toinen toisiamme. Kohdata toisemme ihmisinä, ei sen enempää eikä vähempää. Loppu jää taiteilijan ratkaistavaksi.
Eero Leichner, Helsingin yliopiston teatteritieteen opintosuunta