Vanhuksen kohtaaminen vaatii tutkijalta aina herkkyyttä ja erityistä ajattelevaisuutta.
Kun tutkija kerää puhekielen aineistoa ja käy haastattelemassa vanhoja ihmisiä, hän huomaa, miten yksilöt eroavat toisistaan monellakin tavalla. Toisinaan vanhuksen ulkoinen olemus, puhetapa ja suhtautuminen vieraan tutkijan tapaamiseen liittyvät kiehtovalla tavalla yhteen.
Vanhuksen kohtaamisessa huomio kiinnittyy ensiksi ulkonäköön ja yleiseen habitukseen. Kotinsa oven avaa kyllä yleensä harmajahapsinen henkilö, mutta niin pukeutumisessa kuin vuorovaikutuksessakin on suuria eroja.
Haastattelemani Heikki oli sonnustautunut valkoiseen kauluspaitaan, suoriin housuihin ja solmioon. En ehtinyt edes kunnolla eteiseen asti, kun hän jo kohteliaasti ojensi kätensä ottaakseen takkini ja ripustaakseen sen naulakkoon. Hänelle tapaaminen vaikutti olevan juhlatilaisuus ja ehkä myös hivenen virallinen puhetilanne. Yrjö puolestaan avasi kotinsa oven löysissä, polvipussisissa collegehousuissa ja parhaat päivänsä nähneessä t-paidassa. Käteltyämme hän lähti muitta mutkitta keittiöön, jonne oli koonnut valtavat pinot valokuva-albumeita ja dokumentteja elämänsä varrelta ja odotti minun seuraavan perässä. Hän ei ainakaan jännittänyt kohtaamista, oli pikemminkin malttamaton päästäkseen aloittamaan.
Tapaamistani vanhoista naisista Hetti oli ulkonaisesti saman tyylinen kuin Yrjö: hän oli vetänyt päälleen keltaisen, kirjaillun trikoopaidan, jonka rintamusta koristi ruokatahra. Haastattelussa Hetti osoittautui rempseäksi ja iloiseksi naiseksi, joka kertoi estoitta ja innokkaasti elämästään, eikä puhumiseen väsynyt. Hillitty Helli sen sijaan oli pukeutunut tyylikkääseen silkkipuseroon, laittanut hiuksensa kauniisti ja sipaissut vähän huulipunaa ja luomiväriä. Hän puhui kaiken aikaa korrektisti ja ystävällisesti, hymyili herttaisesti, eikä ruvennut kertomaan laajemmin elämästään.
Vanhusten erilaisuus näkyy myös asenteessa haastattelutilannetta kohtaan ja siinä, miten kukin positioi itsensä kerronnassaan.
Jo puheena ollut Heikki otti haastattelussa asiantuntijan roolin. Hänelle tärkeää oli, että sota-ajan historialliset faktat tulivat ”oikein” ja kronologisesti kerrotuiksi vuosilukuineen kaikkineen. Hän varoi esittämästä vahvoja mielipiteitä ja halusi muutenkin esiintyä neutraalisti, vaikka useimmissa kertomissaan tapahtumissa hän oli ollut itse läsnä. Miina taas suhtautui kerrontaansa ja rooliinsa päinvastoin: hän kuvaili pelkästään omia tuntemuksiaan omasta kokemusmaailmastaan käsin. Hänen mielestään saisin hänen aikalaismuistoistaan totuudenmukaisemman kuvan sen ajan ihmisten elämästä kuin lukemalla historiankirjoja. Yrjö puolestaan oli kuin opettaja: hän kertoi omaan elämänkulkuunsa vaikuttaneista historiallisista tapahtumista ja patisti minua tekemään muistiinpanoja lahjoittamiensa valokuvien taakse, jotta muistaisin, mitä ne esittävät.
Vanhus voi asemoida itsensä kerronnassaan asiantuntijaksi tai omien tuntojensa kuvaajaksi, mutta myös toimijaksi tai porukan mukana menijäksi.
Helenan kerronnassa korostui hänen oma toimijuutensa etenkin sota-aikana. Hän oli se, joka nuoresta iästään huolimatta hoiti äitinsä ja kehitysvammaisen sisarensa asiat ja joutui luopumaan seurustelusuhteestaankin, kun ei hennonnut jättää heitä oman onnensa nojaan. Myöhemmin Helena auttoi vanhoja sukulaisiaan ja huolehti heidät hautaan, vaikka itsekin alkoi jo olla sairas. Helena kertoo koko haastattelun ajan hyvin voimakkaasti yksikön 1. persoonassa: minä tein, menin, hoidin. Sen sijaan Väinö häivyttää itsensä omassa kerronnassaan ja puhuu tekemisistään pääasiassa passiivissa: tehtiin, mentiin, hoidettiin tai jokin vain tuli tehtyä. Kuulija ei voi tietää varmuudella, ketkä Väinön kanssa asioita tekivät ja mikä hänen osuutensa niissä oli. Väinö on toiminut pitkään erilaisissa luottamustehtävissä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta korostaa tekemisiään, pikemminkin päinvastoin. Kerronnasta tuli sellainen tunne, että kaikki oli tehty yhdessä.
Myös erilaiset vanhuuden vaivat näkyvät haastattelutilanteessa eri tavoin.
Rempseän iloisen Hetin näkö oli heikentynyt viime vuosien aikana ja hän oli joutunut luopumaan rakkaista harrastuksistaan, kuorolaulusta ja runonlausunnasta. Eläkeläisten kerhoissakin hän kävi enää harvakseltaan. Tilanne ei kuitenkaan masentanut häntä, eikä hän kokenut sitä luopumisena, vaan uutena mahdollisuutena saada olla ilman vastuita ja aikatauluja. Kun ei nähnyt kunnolla, ei tarvinnut pyyhkiä pölyjä niin usein – asenne selittänee myös paidan tahran. Hannankin näkö oli heikentynyt epäonnistuneiden silmäleikkausten seurauksena, mutta se ei ollut vapauttanut häntä vanhuuden iloihin. Puheliaaksi ja innokkaaksi kertojaksi mainostettu Hanna oli haastattelussa kuin varjo siitä, millaiseksi muut olivat häntä minulle etukäteen kuvailleet. Heikentynyt näkö oli tehnyt Hannasta hauraan, varovaisen ja pidättyväisen vanhan naisen, joka liikkui haparoiden ja joka ei enää jaksanut innostua kertomaan.
En kirjoita nuhjuisista collegehousuista ja tahraisista t-paidoista arvostellakseni vanhuksia, jotka niihin tapaamisissamme olivat pukeutuneet. En myöskään pidä parempana niitä, jotka olivat ehostaneet itseään tai pujottaneet solmion kaulaansa minua varten. Esimerkeillä haluan valaista vanhusten erilaisuutta, sitä, etteivät he ole harmaata massaa, vaan kaikissa toimissaan ja ajatuksissaan persoonallisia yksilöitä.
Päivi Markkola
Kirjoittaja valmistelee siirtokarjalaisten kielellistä kotoutumista käsittelevää väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa (suomen kielen oppiaine).