Nykyiset kielentutkimukset menetelmät ja aineistot mahdollistavat aikakone-efektin. Kuuntelemalla peräkkäin eri aikoina tehtyjä saman henkilön haastatteluja saa nopeasti vaikutelman siitä, miten kieli muuttuu iän myötä. Huomio ei välttämättä kiinnity yksittäisiin sanoihin tai sananmuotoihin vaan ennemminkin äänenkorkeudessa ja puhenopeudessa tapahtuneisiin muutoksiin.

Vielä 1970-luvulla oletettiin yleisesti, että yksilön puhetapa vakiintuu aikuistumisen myötä, eikä sen jälkeen enää tapahdu merkittäviä muutoksia. Nykytutkijat ovat tietoisia siitä, että kuvio on mutkikkaampi. Tämä on paljastunut, kun on tutkittu samoja yksilöitä kymmenen vuoden tai pidemmänkin ajan kuluttua uudestaan. Tällaisia reaaliaikatutkimuksia on tehty Suomessa 1990-luvulta lähtien, mutta tällä vuosituhannella ne ovat lisääntyneet.

Viime aikoina on päästy tarkastelemaan saman puhujan kielenkäyttöä jopa 40 vuoden ajalta. Helsingistä on nimittäin kerätty haastatteluaineistoa niin 1970-, 1990- kuin 2010-luvullakin, ja osa tutkittavista on ollut mukana jokaisella kolmella kerralla. Niinpä on mahdollista tarkastella, mitä on tapahtunut, kun 20-vuotiaasta nuoresta on tullut 60-vuotias tai 40-vuotiaasta 80-vuotias eläkeläinen.

Jos ihminen muuttaa fyysisesti aivan toiseen kieliympäristöön, jonkinlainen kielellinen muutos on erittäin todennäköinen. Monilla tekijöillä on vaikutusta siihen, miten vahvasti hän säilyttää aiemman puhetapansa tai toisaalta omaksuu uuden kieliyhteisön puhekielen.

Muutosta näyttäisi tapahtuvan kuitenkin myös niillä, jotka ovat pysyneet aloillaan. Se näyttäisi olevan vahvempaa siirryttäessä nuoruudesta keski-ikään kuin keski-ikäisyyden kääntyessä vanhuutta kohti. Mutta vielä eläkeiässäkin kielen muuttuminen on aivan tavallista – ainakin pienessä määrin. Muutosta ei tapahdu vain yhteen suuntaan, vaan osa puhujista näyttää yleiskielistyvän, toiset puhekielistyvän. Yleiskielistyminen on tyypillisempi suunta, kun nuoresta varttuu keski-ikäinen. Kun sitten työelämän paineet myöhemmin hellittävät, monen kielenkäyttö puhekielistyy – ainakin joissakin piirteissä.

Tällaisiin tuloksiin on päädytty, kun on tutkittu äänne- ja muotopiirteitä – esimerkiksi sitä, sanotaanko koulua vai kouluu tai lukemaan vai lukeen. Muutos kuitenkin koskettaa myös muita kielen osa-alueita, eikä ikääntyminen suinkaan tarkoita sitä, että kieli jämähtäisi sijoilleen. Muutos on aina mahdollista.

Hanna Lappalainen

Kirjoittaja toimii suomen kielen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa ja tutkii mm. yksilön kielen muuttumista. Hän myös johtaa Pirkko Nuolijärven kanssa Sata suomalaista kielellistä elämäkertaa -tutkimushanketta.

Vanhuksen kohtaaminen vaatii tutkijalta aina herkkyyttä ja erityistä ajattelevaisuutta.

Kun tutkija kerää puhekielen aineistoa ja käy haastattelemassa vanhoja ihmisiä, hän huomaa, miten yksilöt eroavat toisistaan monellakin tavalla. Toisinaan vanhuksen ulkoinen olemus, puhetapa ja suhtautuminen vieraan tutkijan tapaamiseen liittyvät kiehtovalla tavalla yhteen.

Vanhuksen kohtaamisessa huomio kiinnittyy ensiksi ulkonäköön ja yleiseen habitukseen. Kotinsa oven avaa kyllä yleensä harmajahapsinen henkilö, mutta niin pukeutumisessa kuin vuorovaikutuksessakin on suuria eroja.

Haastattelemani Heikki oli sonnustautunut valkoiseen kauluspaitaan, suoriin housuihin ja solmioon. En ehtinyt edes kunnolla eteiseen asti, kun hän jo kohteliaasti ojensi kätensä ottaakseen takkini ja ripustaakseen sen naulakkoon. Hänelle tapaaminen vaikutti olevan juhlatilaisuus ja ehkä myös hivenen virallinen puhetilanne. Yrjö puolestaan avasi kotinsa oven löysissä, polvipussisissa collegehousuissa ja parhaat päivänsä nähneessä t-paidassa. Käteltyämme hän lähti muitta mutkitta keittiöön, jonne oli koonnut valtavat pinot valokuva-albumeita ja dokumentteja elämänsä varrelta ja odotti minun seuraavan perässä. Hän ei ainakaan jännittänyt kohtaamista, oli pikemminkin malttamaton päästäkseen aloittamaan.

Tapaamistani vanhoista naisista Hetti oli ulkonaisesti saman tyylinen kuin Yrjö: hän oli vetänyt päälleen keltaisen, kirjaillun trikoopaidan, jonka rintamusta koristi ruokatahra. Haastattelussa Hetti osoittautui rempseäksi ja iloiseksi naiseksi, joka kertoi estoitta ja innokkaasti elämästään, eikä puhumiseen väsynyt. Hillitty Helli sen sijaan oli pukeutunut tyylikkääseen silkkipuseroon, laittanut hiuksensa kauniisti ja sipaissut vähän huulipunaa ja luomiväriä. Hän puhui kaiken aikaa korrektisti ja ystävällisesti, hymyili herttaisesti, eikä ruvennut kertomaan laajemmin elämästään.

Vanhusten erilaisuus näkyy myös asenteessa haastattelutilannetta kohtaan ja siinä, miten kukin positioi itsensä kerronnassaan.

Jo puheena ollut Heikki otti haastattelussa asiantuntijan roolin. Hänelle tärkeää oli, että sota-ajan historialliset faktat tulivat ”oikein” ja kronologisesti kerrotuiksi vuosilukuineen kaikkineen. Hän varoi esittämästä vahvoja mielipiteitä ja halusi muutenkin esiintyä neutraalisti, vaikka useimmissa kertomissaan tapahtumissa hän oli ollut itse läsnä. Miina taas suhtautui kerrontaansa ja rooliinsa päinvastoin: hän kuvaili pelkästään omia tuntemuksiaan omasta kokemusmaailmastaan käsin. Hänen mielestään saisin hänen aikalaismuistoistaan totuudenmukaisemman kuvan sen ajan ihmisten elämästä kuin lukemalla historiankirjoja. Yrjö puolestaan oli kuin opettaja: hän kertoi omaan elämänkulkuunsa vaikuttaneista historiallisista tapahtumista ja patisti minua tekemään muistiinpanoja lahjoittamiensa valokuvien taakse, jotta muistaisin, mitä ne esittävät.

Vanhus voi asemoida itsensä kerronnassaan asiantuntijaksi tai omien tuntojensa kuvaajaksi, mutta myös toimijaksi tai porukan mukana menijäksi.

Helenan kerronnassa korostui hänen oma toimijuutensa etenkin sota-aikana. Hän oli se, joka nuoresta iästään huolimatta hoiti äitinsä ja kehitysvammaisen sisarensa asiat ja joutui luopumaan seurustelusuhteestaankin, kun ei hennonnut jättää heitä oman onnensa nojaan. Myöhemmin Helena auttoi vanhoja sukulaisiaan ja huolehti heidät hautaan, vaikka itsekin alkoi jo olla sairas. Helena kertoo koko haastattelun ajan hyvin voimakkaasti yksikön 1. persoonassa: minä tein, menin, hoidin. Sen sijaan Väinö häivyttää itsensä omassa kerronnassaan ja puhuu tekemisistään pääasiassa passiivissa: tehtiin, mentiin, hoidettiin tai jokin vain tuli tehtyä. Kuulija ei voi tietää varmuudella, ketkä Väinön kanssa asioita tekivät ja mikä hänen osuutensa niissä oli. Väinö on toiminut pitkään erilaisissa luottamustehtävissä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta korostaa tekemisiään, pikemminkin päinvastoin. Kerronnasta tuli sellainen tunne, että kaikki oli tehty yhdessä.

Myös erilaiset vanhuuden vaivat näkyvät haastattelutilanteessa eri tavoin.

Rempseän iloisen Hetin näkö oli heikentynyt viime vuosien aikana ja hän oli joutunut luopumaan rakkaista harrastuksistaan, kuorolaulusta ja runonlausunnasta. Eläkeläisten kerhoissakin hän kävi enää harvakseltaan. Tilanne ei kuitenkaan masentanut häntä, eikä hän kokenut sitä luopumisena, vaan uutena mahdollisuutena saada olla ilman vastuita ja aikatauluja. Kun ei nähnyt kunnolla, ei tarvinnut pyyhkiä pölyjä niin usein – asenne selittänee myös paidan tahran. Hannankin näkö oli heikentynyt epäonnistuneiden silmäleikkausten seurauksena, mutta se ei ollut vapauttanut häntä vanhuuden iloihin. Puheliaaksi ja innokkaaksi kertojaksi mainostettu Hanna oli haastattelussa kuin varjo siitä, millaiseksi muut olivat häntä minulle etukäteen kuvailleet. Heikentynyt näkö oli tehnyt Hannasta hauraan, varovaisen ja pidättyväisen vanhan naisen, joka liikkui haparoiden ja joka ei enää jaksanut innostua kertomaan.

En kirjoita nuhjuisista collegehousuista ja tahraisista t-paidoista arvostellakseni vanhuksia, jotka niihin tapaamisissamme olivat pukeutuneet. En myöskään pidä parempana niitä, jotka olivat ehostaneet itseään tai pujottaneet solmion kaulaansa minua varten. Esimerkeillä haluan valaista vanhusten erilaisuutta, sitä, etteivät he ole harmaata massaa, vaan kaikissa toimissaan ja ajatuksissaan persoonallisia yksilöitä.

Päivi Markkola

Kirjoittaja valmistelee siirtokarjalaisten kielellistä kotoutumista käsittelevää väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa (suomen kielen oppiaine).

Vuorovaikutuksessa olennaista on luottamuksemme siihen, että elämme yhteisesti koetussa maailmassa, jossa meillä on samat lainalaisuudet, ja että pyrimme yhteisymmärrykseen.

Luottamus yhteiseen maailmaan tulee näkyväksi monella eri tavalla arjessamme. Arkisessa kielenkäytössämme nojaamme luottamukseen – kun keskustelussa käytämme käsitteitä, luotamme siihen, että kanssaihmiset ymmärtävät nämä käsitteet ja että käsitteiden merkitys on kaikille suunnilleen sama.

Luotamme myös siihen, että kanssaihmisemme eivät anna sellaista tietoa, jonka tietävät virheelliseksi tai jolle ei ole riittäviä perusteita. Oletuksemme on siis, että kanssaihmisemme puhuvat totta. On kuitenkin tilanteita, jossa luottamus keskustelun pohjana on uhattuna. Tätä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun jollakin keskustelijalla on vuorovaikutuksellisia haasteita muistisairauden takia. Mitä vuorovaikutuksessa silloin tapahtuu?

Luottamuksen haasteet tulevat näkyviksi useissa eri tilanteissa kun ollaan vuorovaikutuksessa muistisairaiden henkilöiden kanssa. Joskus muistisairas henkilö esimerkiksi kertoo totena asioita, joita ei ole tapahtunut ja keskustelukumppani tietää sen. Tämä aiheuttaa luottamuksen horjumisen, mikä näkyy monessa tilanteessa. Ruotsinkielisessä muistisairaiden päiväkeskuksessa tekemässäni tutkimuksessa olen muun muassa havainnut, että keskustelukumppaneiden on vaikea uskoa siihen, että muistisairailla olisi huumori resurssinaan samalla tavalla kuin muilla keskustelijoilla. Muistisairaiden leikillisiin ilmauksiin reagoidaan helposti mahdollisena ymmärrysongelman osoituksena. Tilanteessa, jossa neurotyypillisen henkilön vastaava lausahdus todennäköisesti olisi saanut pelkkää naurua vastaukseksi, muistisairaan henkilön ilmaukseen vastataan kaksiportaisesti: naurulla ja mahdollisen ymmärrysongelman korjauksella. Muistisairaan henkilön kykyyn olla vitsikäs ei siis luoteta.

Tämän esimerkin avulla pääsemme kiinni kysymykseen, kenelle luottamuksen haasteet vuorovaikutuksessa lopulta aiheuttavat eniten ongelmia. Vuorovaikutuksesta käy ilmi, miten muistisairaiden vuorovaikutuskumppanit joutuvat tasapainoilemaan keksiäkseen vastauksia muistisairaiden lausahduksiin. Keskustelukumppaneille luottamuksen haasteet siis selkeästi aiheuttavat ongelmia. Toisaalta muistisairaat henkilöt tietysti ovat niitä joihin ei luoteta, ja tämä saattaa kapeuttaa heidän jo ennestään rajallisia osallistumismahdollisuuksia entisestään. Vastaus on siis, että luottamuksen haasteet luovat ongelmia sekä niille jotka eivät luota ja niille joihin ei luoteta.

Camilla Lindholm

Blogiteksti perustuu kirjoittajan lukuun Luottamuksen haasteet kirjassa Keskustelunanalyysi: Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta (toim. M. Stevanovic & C. Lindholm, Vastapaino, 2016)