Uusi Praksis on kauaskantoinen avaus

Joulukuun loppu on tilinpäätösten aikaa. Se on hyvä kohta katsoa visioivasti eteenpäin ja arvioida taaksejäänyttä.

Sosiaalialalla läpikäydään alan historian suurinta murrosvaihetta. Olemme jättämässä taakse valtiokeskeisiä ja byrokraattisia toimintamalleja, joita rakennettiin 1950-luvulta alkaen. Uudella vuosituhannella olemme ajatustapojen ja kokeilujen tasolla olleet jo jonkin aikaa matkalla moniammatillisiin palvelukulttuureihin ja sellaiseen palvelutyöhön, joka orientoituu palvelun käyttäjien todellisuudesta käsin.

Kun vuosi 2014 alkoi, oli epäselvää mikä olisi se uusi tapa, jolla pääkaupunkiseudun sosiaalityön yliopisto-opetuksen, tutkimuksen ja käytäntöjen kehittäminen organisoitaisiin osana massiivista HUSia. Tiedossa oli muutaman kuukauden ollut se, että Heikki Waris –instituutin tutkija- ja kehittäjäsosiaalityöntekijät eivät jatka Praksiksessa vaan työ siirtyy – tavalla tai toisella – kunkin kaupungin omalle kontolle. Vuoden alussa oli vaikea nähdä syntyykö tästä lukuisten toimijoiden palapelistä sellaista hahmoa, jossa sekä yliopisto että kaikki kunnat tunnistaisivat oman toimijuutensa.

Kuten oli arvattavissa, jokainen kaupunki teki omassa tahdissaan omanlaisensa hallinnolliset ratkaisut paikallisen toiminnan organisoinnista. Yksikään kunta ei pyrkinyt irrottautumaan yhteistyöstä Helsingin yliopiston sosiaalityöntekijöiden koulutuksen ja tutkimuksen kanssa. Helsinki päätyi palkkaamaan pääkaupunkiseudun Praksis toimintaa suunnittelevan kehittämispäällikön Soccaan sekä kaksi koordinoivaa sosiaalityöntekijää, jotka samalla kehittävät lastensuojelua ja nuorten aikuisten kanssa tehtävää sosiaalityötä. Espoo, Kauniainen ja Vantaa organisoivat Praksiksen joko osaksi muuta kehittämistyötään tai osaksi nimettyjen sosiaalityöntekijöiden tehtäväkuvaa.

Pääkaupunkiseudun reformia raamitti löysästi kaikkien toimijoiden yhteinen päätös suuntautua vuosina 2014-16 Praksiksessa sellaiseen tutkimiseen ja kehittämiseen, joka tähtää ylisukupolvisen huono-osaisuuden kehien katkaisemiseen. Tällä teemavalinnalla oli monta vahvaa perustetta. Ensinnäkin se toteuttaa mainiosti valtion ja metropolialueen kuntien välistä sopimusta alueen sosiaalisen eheyden vahvistamiseksi. Toiseksi se sopii kuntien että Helsingin yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen toimintastrategioihin. Ja kolmanneksi se auttaa meitä toimijoita keskittämään uuden tiedon tuottamisen ja osaamisen rakentamisen käytännön sosiaalityöstä käsin valittuihin ilmiöihin. Tämä on tärkeätä siksi, että näin päästään ylittämään ne ongelmat, joita viime vuosikymmenten projektikeskeinen sosiaalialan kehittäminen tuotti sosiaalialan tietoperustan rakentamiselle.

Kaupunkien ja yliopiston edustajien yhteisessä valmisteluprosessissa Praksiksen toimintaperiaatteiksi kirkastui sosiaalityön tietoperustan ja osaamisen uudistamisen lisäksi uusien työmenetelmien etsiminen sekä dialogisuuden ja yhteistoiminnallisuuden edistäminen ammattitoimijoiden kesken, mutta yhtä lailla myös palvelujen käyttäjien kanssa. Asiakkaana hankitussa kokemustiedossa piilee yksi aiemmassa toiminnassa unohdettu kehittämisen resurssi ja juuri sitä muutosvoimaa, jota ruohonjuuritason sote-uudistus kipeästi kaipaa.

Toinen tärkeä ja yhtä merkittävä muutosvoima ovat sosiaalityön opiskelijat, joiden tuoreet ajatukset ja kyvyt toimia diginatiivin eväin, kaipaavat vain sopivaa opetusta ja organisointia kehittyvän sosiaalityön asiantuntijuuden ja tietoperustan osaksi. Sen alkuun saattamiseksi tarvitaan vain pätkä aitoa vierellä kulkemista, johon sisältyy kannustavaa vuoropuhelua, yhdessä kokeilemista, tutkimista, harjoittelemalla tekemistä ja siitä kaikesta nousevaa oppimista. Itseäni on viime päivinä innostanut suuresti professori Kai Hakkaraisen ajatus siitä, että ihmisen luovuus ja älykkyys voi ankkuroitua asiantuntijakulttuureihin. Yksittäisten toimijoiden vuorovaikutteinen yhteys sellaiseen mahdollistaa kollektiivisen luovuuden kasvun. Tässä lieneekin se Praksiksen sisäinen voima, jonka olemme alkaneet tunnistaa.

Vuoden lopussa on tapana arvioida saavutuksia – etenkin kun takana on merkittävä yhteinen ponnistus. Kun pääkaupunkiseudun Praksiksen ohjausverkosto kokoontui 9.12.2014, havaittiin että tutkimus- ja kehittämistoiminnasta oli tullut uudella tavalla näkyväksi. Näkyvyyden lisääntymisen myötä pääkaupunkiseudun yhteiset tiedonrakentelun juonteet ovat alkaneet hahmottua. Tässä vaiheessa sellaisiksi tunnistettiin ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta jo tiedetyn täsmentyminen jatkuvasti täydentyvän uusimman tutkimustiedon pankin ja paikallisten kehittämiskokeilujen myötä. Lisäksi tunnistettiin prosessi, jossa opiskelijoiden käytäntötutkimusten ja gradujen tuottamaa tietoa on alettu entistä määrätietoisemmin integroida työpaikkojen omaan kehittämiseen ja paikalliseen päätöksentekoon. Edelleen havaittiin yhteinen kiinnostus entistä asiakaskeskeisempien työmenetelmien kehittämiseen. Toisaalta kiinnostus keskittyy myös niihin menetelmiin, joilla asiakastyössä tuotettua tietoa jalostetaan poliittisen päätöksenteon käyttöön sosiaalista raportointia kehittämällä.

Pitkällä yliopistourallani yllä kuvatun kehittämisprosessin avaama näköala uuteen palvelukulttuuriin on ainutlaatuinen ja samalla uskottava. Olemme saaneet vahvan näytön pääkaupunkiseudulla olevasta kehittämistahdosta ja monipuolisesta osaamisesta. Perinpohjaisen reformiprosessin onnistuneesta maaliin viemisestä tahdon lämpimästi ja aivan erityisesti kiittää kaikkia osapuolia edustavia PraksisTekijöitä, joiden neuvottelutaidot, sinnikkyys ja päämäärätietoisuus hakee vertaistaan.