Artikkelin kirjoittaja Niklas Jensen-Eriksen on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkija sekä yrityshistorian Casimir Ehrnrooth -professori Helsingin yliopistossa.
”Kantaen sekä päivän helteen että yön huolet, milloin päätoimittajan ja ’sivutoimittajan’ kynää käytellen, milloin taas taloudenhoitajan olematonta kassakaappia hoidellen Eero Erkko laskee ja suunnittelee, millä keinoin saisi lehtensä pelastetuksi taloudellisesta ahdingosta, joka uhkasi tappaa yrityksen alkuunsa.”
Alli Rytkösen kuvaus Päivälehden varhaisista vaiheista muistuttaa niitä yrittäjätarinoita, joita on kirjattu viime vuosina ilmestyneeseen Taivas+Helvetti-teossarjaan. “Tämä talo on rakennettu suolle, perkele”, Rovion Niklas Hed ehti sadatella ennen vihaisten lintujen maailmanvalloitusta (vol. 1, s. 12) ja ehkä vielä sen jälkeenkin.
Eero Erkko, syksyllä 1889 perustetun Päivälehden päätoimittaja ja yksi sitä julkaisseen Helsingin Suomalaisen Sanomalehti-Osakeyhtiön (HSSO) pääosakkaista, lienee asetellut sanansa toisin, mutta ajatukset kulkivat samaa rataa. HSSO:lta puuttui niin rahaa kuin osaamistakin. Erkon vähäinen omaisuus oli kiinni yrityksessä, mutta rahat eivät silti tahtoneet riittää. Lainoja ja uusia osakkaita piti haalia sieltä täältä. Onneksi lähipiiri auttoi. Osakkeita merkittiin ja pikkulainoja taattiin. Yrittäjien ja toimittajien palkka jäi silti usein saamatta. Painajille oli pakko maksaa, sillä muuten lehti jäi ilmestymättä. “Monesti oli aamulla henki kurkussa, mistä iltapäivän palkkoihin rahat lieviävät”, työtoveri Erkki Reijonen muisteli.
“Ennen Angry Birdsin läpimurtoa Hed ja hänen kaverinsa tekivät useita kymmeniä suuria virheitä ja tuhansia pieniä”, Taivas+Helvetti-sarjan ykkösosan kirjoittajat Terho Puustinen ja Mika Mäkeläinen kertovat. Erkon ja hänen kaveriensa toiminnasta voisi väittää samaa. Tilit olivat sekaisin, lehti täynnä painovirheitä, sisältö joskus puolivillaista, palkkalistoille otettiin vääriä henkilöitä. Jotkut epäonnistuivat työssään, toiset onnistuivat, mutta tajusivat, että parempia paikkoja oli tarjolla kykenevälle.
Uuden lehden näytenumeron ulkonäkö oli niin ankea, että kaverit ja sukulaisetkin haukkuivat. Myöhemmät numerot olivat parempia, mutta ylistyksiin ei ollut pitkään aihetta. Painoteknologian taso ei sallinut räväköitä ratkaisuja, eivätkä tekijät ymmärtäneet korostaa voimallisesti edes otsikoita: “Ne eivät suinkaan kiihoittaneet mieliä, eivät liioin herättäneet lukijan uteliaisuutta. Yhtenä, mitäänsanomattomana massana ne vyöryivät nykyaikaiseen uutisotsikointiin tottuneen silmien ohi”, Päivälehden 1800-luvun lopun numeroita 1940-luvulla lukenut Rytkönen kommentoi – ja hän oli myötätuntoinen tarkastelija, joka mieluummin hehkutti kuin haukkui. Koko lehden ulkoasu “vaikutti yksitoikkoiselta, kuivalta ja ikävältä”. Tekijöiltä puuttui niin kekseliäisyyttä kuin välineitäkin.
Pitkään lehtialalla vaikuttanut ja alalla yrittäjänäkin toiminut Juhani Aho tiesi, että vaikeudet kuuluivat asiaan. Hän muisteli miten Uudessa Suomettaressa päätoimittaja oli ollut myös aputoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja, suomentaja, referentti, oikolukija, taloudenhoitaja, ilmoitusten vastaanottaja ja konttorineiti. Jos pari latojaa unohdettiin, niin päätoimittaja oli “ainoa varsinainen työmies lehdessään”. Päätoimittaja “vähensi menoja, oli varovainen lehteä laajentaessaan, kiristi omaa ja lehtensä suolivyötä, sai jotakuinkin tulot ja menot sopimaan päällekkäin ja näki sitten vähitellen menettelynsä oikeaksi”. Juhani Aho ymmärsikin hankkia elantonsa kirjoittamisella eikä päätoimittamisella.
“Se oli minun intohimoni, laittaa pystyyn liike. Alussa kävelin usein iltaisin katsomaan sitä. Ajattelin vain, että tuo on mun. Olin niin ylpeä siitä”, 2000-luvun jyväskyläläinen vaatetusalan yrittäjä Suvi Widgrén kertoo (vol. 1, s. 114). Erkolla oli lehti, nuorsuomalaisten äänenkannattaja Helsingissä, pääkaupungissa, jonka lehtikenttää vanhasuomalaiset ja ruotsinkieliset olivat aikaisemmin hallinneet. Omasta lehdestä oli pakko olla ylpeä. Päivälehti ei ehkä muuttanut maailmaa, mutta Suomea kyllä, mikä oli fennomaanisen liikkeen kasvatille tärkeintä. Ja Suomea muutettiin avaamalla ikkunat Eurooppaan.
Iltaisin Erkon ei tosin tarvinnut varta vasten lähteä katsomaan firmaa, sillä hän oli jo siellä tai jossain lähellä. Lehtiä tehdään omituisina vuorokauden aikoina. “Hyvää yötä! Minun pitää vielä (klo on jo ½ 2) käydä kirjapainossa”, “sinun oma Eerosi” kirjoitti morsiamelleen joulukuussa 1893. Oli syytäkin kirjoittaa, sillä rahojen ja yrityksen lisäksi vaarassa olivat ihmissuhteet – tai ainakin siltä tuntui. Rakastettu sai kihlausaikana moninaisia kirjeitä, joissa pahoitellaan, ettei useammin ole ehtinyt kirjoittaa. Sittemmin laiminlyöntejä koskevat anteeksipyynnöt epäilemättä esitettiin kasvokkain, yhteisessä kodissa.
Hyvän yrittäjän tapaan Erkolla oli riittävästi idealismia lähteäkseen haastavaan hankkeeseen, mutta sopivasti realismia ymmärtääkseen, että se vaatii raakaa työtä ja riskinottoa. “Suomi tarvitsee rohkeita ihmisiä”, Mika Mäkeläinen kirjoittaa Taivas+Helvetti-sarjan toisen osan esipuheessa. Niitä on ennekin maassa ollut. Erkon tarina ei ole poikkeuksellinen. Kun K. F. Bäckman (vuodesta 1906 Puromies) perusti kirjapainon Helsinkiin 1900-luvun alussa, se oli suorastaan uhkarohkeaa, “sillä suhteita oli vähän, nimeä vielä vähemmän, pääomia kaikkein vähimmin”, kuten hän itse muisteli. Silti Puromiehen kirjapaino toimi Helsingissä vuosikymmenien ajan, aina siihen asti kun Sanoma Oy, HSSO:n seuraaja, sen nielaisi.
Poikkeuksellista Erkon tarinassa on oikeastaan vain lopputulos. Päivälehden ja HSSO:n raunioille perustetusta Helsingin Sanomista tuli ensin Suomen ja sitten Pohjoismaiden suurin lehti. Kaikki HSSO:n osakkeisiin sijoittamansa rahat Erkko ehti silti menettää, kun yhtiö Päivälehden vuonna 1904 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen ajettiin alas.