Vaihtokohde: Wollongong, Australia
Vaihtoaika: 5 kk
Saapumispäivä: 12.2.2016
Viimeinen tentti: 22.6.2016
Joskus itselle tapahtuu elämää mullistavia asioita ulkomailla. Toisinaan taas muille tapahtuu maailmaa mullistavia asioita, kun on itse poissa. Molemmissa tapauksissa huomaa, miten kaukana tukiverkot ovat, kun on maailman toisella puolella. Oman vaihtoni aikana koin kaksi maailmaa mullistavaa tapahtumaa.
Kutsun tapahtumia ‘maailmaa mullistaviksi’ vaikka tosiasiassa kyse on korkeintaan Eurooppaa mullistavista tapahtumista, mahdollisesti vain omaa ja lähipiirini tai viiteryhmäni maailmaa mullistavista tapahtumista.
Ensimmäinen tapahtuma oli Brysselin lentokentän ja metroaseman pommi-isku, 22.3.2016. Minulla on ystäviä ja sukulaisia Brysselissä, mistä syystä pommi-iskut järkyttivät maailmaani. Eräs tuttavani loukkaantui metroiskussa. Oli iltapäivä, kun tulin kotiin ja kämppikseni sanoi minulle Brysselissä tapahtuneen pommi-iskun muutamaa minuuttia aiemmin. Hän ei tajunnut, että minulla oli sukulaisia siellä, kunhan kertoi tuoreesta uutisesta. Ryntäsin huoneeseeni ja soitin heti sukulaisilleni varmistaakseni, että heillä oli kaikki hyvin.
Pommi-isku pani miettimään. Mitä, jos joku heistä kuolisi minun ollessani maailmalla? Katuisinko, etten ollut viettänyt heidän kanssaan enempää aikaa? Potisinko huonoa omatuntoa, kun olin lähtenyt maailmalle seikkailemaan vaikka elämässä on tärkeämpiäkin asioita? Mitä pitäisi tapahtua, että palaisin Eurooppaan ennen aikojaan?
Se on tietenkin selvä, että jos ei haluaisi lähteä maailmalle siinä pelossa, että joku läheinen sukulainen tai ystävä kuolee sillä välin, ei koskaan lähtisi minnekään. On paljon todennäköisempää, että joku kuolee liikenneonnettomuudessa – ihan yhtä äkillisesti ja varoittamatta – kuin pommi-iskussa. Rationaalisesti ottaen on turha jossitella. Jossittelu lamauttaa.
Toinen mullistava tapahtuma oli Brexit-kansanäänestys, tulokset 24.6.2016. Olin kaverin kanssa teellä, kun tuli mieleen tarkistaa äänestystulos. Kaverini puhui jostain – en muista, mistä. Meni monta sekuntia, ennen kuin sain järkytykseltäni sanotuksi, mitä olin juuri lukenut. Elämäntyylini ja identiteettini on vahvasti kytköksissä EU:hun. Olen asunut Englannissa ja minulla on siellä ystäviä. Onko tämä nyt lopun alku? Hajoaako EU? Olisiko minun pitänyt olla Euroopassa tänä historiallisena aikana sen sijaan, että huitelen maailmalla huvittelemassa? Kun palaan, onko EU:ta enää?
Viimeinen kysymys on tietenkin symbolinen. Kestää joka tapauksessa vuosia, ennen kuin Iso-Britannian eroprosessi on valmis, jos se nyt ylipäätään aloitetaan (tosin on vaikea kuvitella, ettei sitä aloitettaisi). Kestää vielä kauemmin, ennen kuin EU poliittisena organisaationa hajoaa niin, että Suomeen palatessani en palaisi enää EU:hun. Mutta hetki on silti historiallinen.
Kumpikin tapahtuma on Euroopalle merkittävä, enkä minä ole Euroopassa kokemassa niitä. Tukiverkostoni ovat kaukana. Täällä ei podeta sellaista kollektiivista surua, mitä Euroopassa kokisin lähipiirissäni. Ainoa tapa kokea nämä tapahtumat kollektiivisesti on Facebookissa. Täällä ei ole ketään, joka ymmärtäisi kysymättä, mitä nämä tapahtumat merkitsevät minulle, tunnetasolla. Ne tuntuvat kaukaisilta ja läheisiltä yhtä aikaa. Tuntuu, että olen jäänyt ulkopuolelle, vaikka tapahtumat koskettavat elämääni.
Rationaalisesti ottaen en tietenkään ole jäänyt mistään paitsi. En olisi voinut muuttaa mitään. Brexitin suhteen mitään konkreettista ei ole vielä edes tapahtunut. Silti tapahtumat herättävät tunteita, jotka joudun puimaan yksin tai näin elektroniikan välityksellä, esimerkiksi tässä blogissa.
Jos minulle tapahtuu vaihdossa jotain suurta, tilanne on vaikea, koska olen yksin. Jos muille tapahtuu minun vaihdossa ollessani jotain suurta, tilanne on vaikea, koska jään ulkopuolelle. Molemmat ovat tilanteita, joihin pitää varautua ulkomaille lähtiessä.
