Month: February 2019

Tuuli Kurki väittelee 22.2.2019 klo 12 Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “Immigrant-ness as (mis)fortune? – Immigrantisation through integration policies and practices in education”.

Väitöskirjan elektroninen julkaisu on luettavissa täältä:

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/294719

 

Abstrakti

Väitöskirjassa tutkin miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt toimivat ja osallistuvat maahanmuuttajasubjektiviteetin rakentumiseen. Väitöskirja perustuu kahteen etnografiseen tutkimukseen, jotka toteutin monikulttuurisen peruskoulun yläkoulussa ja maahanmuuttajien ammatilliseen koulutukseen valmistavassa koulutuksessa (MAVA) pääkaupunkiseudulla. Väitöskirjassa kysyn, miten kotouttaminen toimii koulutuksen kentällä politiikan ja käytäntöjen muodossa; miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt, jotka on suunniteltu kotoutumisen edistämiseen, rakentavat maahanmuuttajasubjektiviteettiä ja millaisin seurauksin; sekä miten sukupuolittavat ja rodullistavat dynamiikat risteävät kotouttamispolitiikassa ja kotouttamisen käytännöissä koulutuksen kentällä.

Tutkimusaineistoni sisältää 20 (maahanmuuttajaksi nimetyn) opiskelijan ja 14 koulutuksen ammattilaisen haastattelua, havaintomuistiinpanoja, yli 90 poliittista asiakirjaa sekä muuta aineistoa. Metodologisesti tutkimus sekä pohjaa että haastaa feministisen etnografisen tutkimuksen ja teoreettisesti se kiinnittyy jälkikoloniaalisiin ja jälkistrukturaalisiin teoretisointeihin hyödyntäen subjektifikaation ja rodullistamisen käsitteitä intersektionaalisesta näkökulmasta. Esitän väitöskirjassa neljä keskeistä tutkimustulosta.

Ensiksi, väitän, että vaikka kotouttaminen pyrkii tekemään maahanmuuttajista aktiivisia ja tasavertaisia suomalaisen yhteiskunnan jäseniä, pyrkii ehkäisemään heidän sosiaalista syrjäytymistään, ja vähentämään heidän työttömyyttä, kotouttamistoimenpiteet voivat pikemminkin vahvistaa kuin ehkäistä maahanmuuttajien syrjäytymistä ja marginalisointia. Esimerkiksi huolimatta investoinneista ja panostamisesta kotouttamiseen, maahanmuuttajien työllisyystilanne Suomessa on edelleen heikko ja rasismi osa rodullistettujen ihmisten jokapäiväistä arkea.

Toiseksi, väitän, että koulutus, joka on yksi kotouttamisen keskeisimmistä konteksteista, virallisesti edistää monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, ja pyrkii saavuttamaan tasa-arvon. Käytännössä kuitenkin koulutus osallistuu rodullistetun ja sukupuolitetun eriytymisen vahvistamiseen koulutus- ja työmarkkinoilla. Tulkitsen tutkimuksessani maahanmuuttajien, ja erityisesti nuorten maahanmuuttajanaisten, työntämisen hoiva-alalle hyväksikäyttävänä rasismina, sillä houkuttelu hoivatyöhön tehdään usein heidän henkilökohtaisista toiveistaan ja kokemuksistaan riippumatta pääasiassa siksi, että maahanmuuttajina (ja nuorina ja naisina) heidän ajatellaan sopivan hoivatyöhön ikään kuin luonnostaan.

Kolmanneksi väitän, että vaikka päättäjien ja valtaväestön keskuudessa termiä maahanmuuttaja ei välttämättä pidetä loukkaavana, vaan neutraalina terminä, joka kuvaa ihmisiä ”muista kulttuureista”, ihmiset, joita tällä termillä nimetään, tulkitsevat sen loukkaavana ja leimaavana: usein maahanmuuttajaksi nimetty tarkoittaa jotakuta vähempiarvoista. Tätä loukkaavaa ja vahingoittavaa nimeämistä voidaan vastustaa esimerkiksi nimeämällä ”itse” ja muut ”sisäpiirissä” itse valituilla tavoilla, joilla vastustetaan kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen rodullistavia nimeämisiä.

Neljänneksi, kehitän väitöskirjassani käsitteen maahanmuuttajaistaminen kuvaamaan kuinka kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen avulla joukko ihmisiä, joilla on hyvin erilaiset taustat, kokemukset, intressit ja tarpeet muodostetaan ja käsitetään yhdeksi (ryhmäksi), maahanmuuttajiksi. Maahanmuuttajaistamista voidaan toki vastustaa toimimalla odotettuja, ”sopivia”, sukupuolittuneita ja rodullistettuja kotoutumisreittejä vastaan.

************************************************************************

Tuuli Kurki will defend the doctoral dissertation entitled “Immigrant-ness as (mis)fortune? – Immigrantisation through integration policies and practices in education” in the Faculty of Educational Sciences, University of Helsinki, on 22 February 2019 at 12:00.

The dissertation is available in electronic form here:

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/294719

Abstract

The dissertation examines how integration policies and practices in education function and participate in the making of immigrant subjectivities. Drawing on two ethnographic studies from a lower secondary school and pre-vocational training for immigrants (MAVA programme) in the Helsinki metropolitan area, Finland, it asks: how does integration function in education as a form of policy and practice; how do integration policies and practices in education designed to enhance integration of immigrants serve to constitute immigrant subjectivities and with what consequences; and how do gendering and racialising dynamics intersect in integration policies and practices in education.

The data produced include interviews with 20 students (named as immigrants by the education system and beyond) and 14 education professionals working with them, observation notes, over 90 policy documents related to immigration, integration and education, and other data, such as teaching and learning materials and media texts. Methodologically, the dissertation both builds on and challenges feminist ethnographic research. Theoretically, it relates to the postcolonial and poststructural theoretisations and utilises the concepts of subjectification and racialisation with intersectional frame. The dissertation arrives at four main findings.

The dissertation argues that while the official, well-intentioned aim of integration is to make people named as immigrants active and equal members of Finnish society, to prevent their social exclusion, and decrease their unemployment, integration measures actually reinforce rather than redresses marginalisation and exclusion of people named as immigrants. For example, despite the investment in integration, the employment situation of immigrants remains chronic and racism is a constant part of everyday life of racialised people.

Second, the dissertation argues that education officially promotes multiculturalism and tolerance, and aims to achieve equality. In practice, however, education participates in creating racial and gendered segregation both in education and in the labour market. For example, pushing immigrants in general, and young immigrant women in particular, to the care sector regardless of their personal interests, experiences and needs, simply because they are considered to be immigrants (and young and women), is interpreted in the dissertation as exploitative racism.

Third, the dissertation shows that while policymakers and the majority population, including education professionals, do not consider the term “immigrant” insulting but a neutral term, simply capturing people from “other cultures”, people named as immigrants interpreted the term as stigmatising and equivalent to inferiority: in oftentimes to be named as an immigrant meant to be worth less than. This injurious naming was resisted, for example, by naming the self and others in the “inner circle” with self-chosen terms in order to escape the racialised subject position as immigrants.

Fourth, the dissertation develops a concept of immigrantisation to describe how through integration policies and practices in education a group of people from various backgrounds, experiences, interests and needs become constituted and treated as one, as immigrants. The process of immigrantisation can be, however, resisted and troubled to open ways to act against the expected, “suitable”, gendered and racialised integration routes, and as such, against the racist integration policies and practices.

Köyhyyskeskustelu ja -tutkimus näyttävät viime vuosina suomalaisessa yhteiskunnassa kiihtyvästi lisääntyneen. Köyhyysdiskurssi on rikastunut moninaisella kirjollaan hallinnon köyhyyden ongelman ratkaisun teksteistä, tiedotusvälineiden ja median tarjoaman keskustelufoorumin kautta aina akateemiseen köyhyystutkimukseen asti. Diskurssilla tarkoitan tiettyä institutionaalista puheavaruutta, jossa tietyt käytännöt, ilmaisut ja puheaktit ovat suotavampia kuin toiset, ja kuinka mahdollisuuksia joihinkin aivan toisenlaisiin käytäntöihin ja puheen avauksiin ei käytännössä ole tietyn diskursiivisen muodostuman sisällä. Instituutiot, kuten koulu, sairaala, vankila tai nuorison tukijärjestelmä voisivat olla tällaisia historiallisesti muuttuvia tieto/vallan virtauksen tiivistymiä, joiden sisällä vain tietynlaisella puheella ja toiminnalla on relevanssia.

Oma tutkimukseni nuorten aikuisten tukijärjestelmien käytäntöjä ja diskursseja tuottavasta dynamiikasta on törmännyt köyhyyteen tehdessäni vuoden kenttätutkimusta ”syrjäytymisvaarassa” olevista nuorista etsivässä nuorisotyössä ja nuorisotyöpajalla. Törmäsin myös ”köyhyysilmiöön” työskennellessäni seitsemän vuotta erityispedagogisessa instituutiossa. Lähtiessäni ”kentälle” halusin analysoida kuinka nuorten aikuisten subjektiviteetit muokkautuvat suomalaisten tukijärjestelmien uusliberalistisessa hallinnoinnissa ja tukijärjestelmien käytännön työn hallinnan kautta. Haastattelut, etnografinen päiväkirja ja osallistuminen niin nuorten kuin heitä auttavien ammattilaisten elämään toi esiin köyhyyden jatkuvan läsnäolon niin nuorten arjessa kuin heidän ohjaajiensakin resurssipulassa. Mikä tutkimuksestani selvisi, oli se tosiseikka, että suurimman esteen näiden ”syrjäytymisvaarassa” olevien nuorten etenemisen koulutukseen, opiskeluun tai työelämään muodosti heidän käytössään olevan taloudellisen resurssin määrä, eli välttämättömän taloudellisen resurssin määrä, vaihtovälineiden eli rahan määrä.

Nykyisessä uusliberalistisessa suomalaisessa (toki globaalistikin) keskustelukulttuurissa ja hallinnan mentaliteetissa törmäämme usein puheeseen yksilöiden ongelmista, suremme köyhyydestä johtuvaa kärsimystä (itsemurhat, sairaudet, ihmissuhteiden rikkoontumiset, lasten lohduton osa, väkivalta, vihapuhe, rasismi) ja esitämme ratkaisuksi yksilökeskeistä ongelmien räätälöintiä kuten lisää resursseja nuorten tukijärjestelmiin, (mieli)sairaanhoitoon, koulujen digitalisointiin ja kameroistamiseen, tai terapiakulttuurin voimistamiseen (psykiatrian, psykologian ja psykoterapiakirjon palvelujen lisäämiseen). Hegemoninen uusliberalistinen ajattelutapamme nykysuomessa kääntää katseemme pois yhteiskunnan eriarvoisuutta tuottavista rakenteista yksilön ongelmiin ja psykologisoi ne. Uusliberalismilla tarkoitan valtioiden muuttumista suuryhtiöiden kaltaisiksi, markkinoiden muuttumisesta säätelemättömiksi ja verottomiksi ja subjektien muuntumista atomistisiksi pienyrityksiksi, jotka tekevät portfolio-minästään kilpailevan individuaalin, jonka ”pääomat” kuuluvat nykyään enemmän psykologian analyysin kohteeksi kuin sosiologian tarkastelun piiriin. Voisiko ”hajoita ja hallitse” strategia toimia enää paremmin kuin tällaisessa kulttuurissa? Haluaisin siis nostattaa vanhan kysymyksen pintaan: Miten meitä hallitaan ja miten hallinnan eri välineet ovat muuttuneet historiallisesti? Ja miten ne muuttuvat juuri tämän hetkisessä finanssikapitalistisessa maailmassa, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kuten tuhannet tilastot todistavat (Pikettyn 2016, Pääoma 2000-luvulla, on yksi monista).

Köyhyyden diskurssin kiihtyvä leviäminen yhä rikkaampana yhteiskunnassamme nostattaa tutkijan mielessä väistämättä kysymyksen; mitä köyhyysdiskurssi tekee ja miten se tekee sen? Köyhyys ei ole uusi ilmiö eivätkä myöskään huolipuheet ja ratkaisuyritykset sitä koskien. Jo 1800-luvulla terveys- ja sosiaalihygienistit, filantroopit ja tervettä ja kurinalaista työvoimaa tarkastelevat tutkimukset ja käytännön toimet (sairaalat, lääkärien kotikäynnit, sairaiden lasten pakkoluovutukset ja oikeuslaitoksen muokkaantuminen ”pahatapaisten” normittamiseen) loivat tarpeen kontrolloida köyhiä teollisuustyöntekijöitä, työttömiä (vastoin tahtoaan) ja loisia (ei kiinnostanut ottaa osaa kapitalistiseen tuotantokoneistoon). Samalla syntyi 1800-luvun loppuun mennessä kriminologian, nuorisotutkimuksen ja psykologian tieteenalat näiden käytänteiden ympärille instituutioina.

Entä nyt sitten, vuonna 2019? Ovatko pääoman omistajien intressit, tuotantosuhteet tai tuotantovoimien dynamiikka muuttuneet näinä kommunikaatioteknologian, digitalisaation, robotisaation, automatisaation tai ”joustavan” työn aikoina? Ymmärrän hyvin köyhyystutkijoiden hyvää tarkoittavaa työtä, joissa perusteellisia selvityksiä uhreista eli köyhistä tehdään poliittisille päättäjille (köyhienkö valitsemia?), ymmärrän nuorten tukijärjestelmien parissa olevien ihmisten suurella sydämellä tehdyn työn mittavuuden, ymmärrän sosiaali-, terveys- ja koulutussektorimme uusliberaaleissa (SOTE?) muuttuvissa rakenteissa työskentelevien ihmisten erittäin tärkeän työn määrän, mutta se miten edellä mainitut instituutiot ovat transformoituneet viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikana Suomen valtiossa, sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa voittoa ja köyhyyttä (monille) ja rikkauksia (harvoille) tuottaviksi yrityksiksi on jo hiukan vaikeammin ymmärrettävissä.

Ymmärrettävissä tämä muutos kuitenkin on. Kunnolla uusliberalisaatio sai tulta alleen vuoden 1991 lamasta lähtien, kun sosiaali-, terveys- ja koulutussektoria alettiin leikkaamaan ja tulonsiirtoja köyhiltä alettiin tekemään, kun laman aiheuttaneet pankit ja muut yksityiset ja valtiollisetkin instituutiot ”pelastettiin”, samat, jotka olivat harjoittaneet 80-luvun lopun kuumina kasinovuosina valuuttakeinottelua ja riskisijoittamista. Ne pelastettiin, jotta valtion talous säilyttäisi kilpailukykyisyytensä (retoriikka oli sama kuin nyt: ei ”kannustinloukkuja” köyhille, olihan päällä jatkuva ”kestävyysvaje”, valtion velka, joka siirrettiin köyhien kannettavaksi). Nämä eriarvoistavat tulonsiirrot ovat sittemmin kiihtyneet heikentämällä progressiivista verotusta ja poistamalla omaisuusvero ja menemällä ”voittoisan” globaalin uusliberalistisen talousjärjestelmän syliin.

Köyhyys ei ole staattinen ilmiö vaan köyhyyttä tuotetaan. Ja sitä ei tuoteta tuolla jossain, vaan me olemme kaikki osallisina siinä. Jo 1800-luvun alkupuolella monet tutkijat kirjoittivat siitä, kuinka ilman köyhiä rikkauksiakaan ei pääsisi syntymään. Pääomat eivät ole koskaan syntyneet vapaiden markkinoiden mekanismien vaikutuksesta, vaan orjuudesta, ryöstöstä ja maiden ja työvoiman pakkoluovutuksesta. Jos nyt olisimme valveutuneita kuluttajia ja seuraisimme kerta- ja kestokulutushyödykkeidemme tuotantoketjuja alusta loppuun, niiden parissa olevien, etenkin alkutuottajien ja kokoonpanijoiden työolosuhteita, työpäivän pituutta ja etenkin palkkaa, niin voisimme kaikki (jopa suomen köyhät älypuhelinten ja läppäreiden omistajina, mutta muuten velkaisina ja luottotiedottomina) tuntea kuuluvamme täällä globaaliin riistäjien luokkaan. Tämä ei kai kuitenkaan tuottaisi ihan talvisodan veroista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

 

Kalle Mäkelä