Kriittinen keskustelu psyykenlääkkeistä on Suomessa ollut kansainvälisesti verrattuna melko vähäistä. Alkuvuodesta masennuslääkkeisiin – niiden tehoon, sivuvaikutuksiin ja vieroitusoireisiin – liittyen julkaistiin muutama uutinen (esimerkiksi YLE 27.1.20, HS 1.1.20). Näille jutuille ominaista on, että kritiikki lääkehoitoa kohtaan esitetään lääkkeiden entisten tai nykyisten käyttäjien suulla. Asiantuntijan paikalta puhuttaessa käyttäjien kokemukset sivuvaikutuksista tai vieroitusoireista näyttäytyvät selittämättöminä ja/tai marginaalisina. Toistaiseksi avoimen kriittinen keskustelu käydään valtamedioiden ulkopuolella esimerkiksi Mad in Finland-sivustolla ja Facebookin keskusteluryhmissä. Lisäksi joitakin psykiatriakriittisiä kansainvälisiä hittikirjoja on hiljattain julkaistu myös suomeksi. Ehkäpä muualla vuosikymmeniä jatkunut mielenterveyttä koskevan ymmärryksemme medikalisaatiota eli lääketieteellistymistä, diagnoosien ja häiriöiden kirjon laajentumista sekä lääkehoidon haittoja koskeva keskustelu on tulossa hiljalleen myös Suomeen.
Muutos ei kuitenkaan vielä näy kovin vahvasti mielenterveystyön kentällä. Haastattelin osana nuorille aikuisille suunnattua kolmannen sektorin mielenterveystyötä koskevaa tutkimustani reilua kolmeakymmentä järjestöjen työntekijää ja kokemusasiantuntijaa. Haastattelujen loppupuolella nostin esiin kysymyksen medikalisaatiosta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tämä oli ainoa hetki haastattelun kuluessa, jolloin puhuimme mielenterveyden ongelmien lääkehoidosta. Ne haastateltavat, jotka toivat asian esiin kysymättä, olivat kaikkein kriittisimpiä suhteessa lääkkeisiin.
Mielenterveyden ongelmien lääkehoito on asia, johon liittyy voimakkaita näkemyksiä puolesta ja vastaan. Olin siksi hieman yllättynyt siitä, kuinka yhdenmukaisesti ja osin itsestään selvästi järjestökentällä toimivat mielenterveyden asiantuntijat näyttivät suhtautuvan psyykenlääkkeisiin ja medikalisaatiokeskusteluun. Haastatteluissa esiin tulleet näkemykset lääkehoidosta voidaan karkeasti jakaa kolmeen luokkaan.
Ensimmäisen näkemyksen, jonka voisi nimetä vaikkapa ”lääkitys kuntoon”-ajatteluksi, mukaan lääkehoito on olennainen osa toipumista. Lääkkeet eivät saisi olla ainoa hoitomuoto, mutta niitä tarvitaan, jotta sairastunut kykenee ottamaan vastaan muunlaista apua, esimerkiksi terapiaa tai osallistumaan toimintaan, jota järjestöt tarjoavat. Psykiatrista tietoa diagnooseista ja niihin liittyvistä oireista ei kyseenalaisteta. Ajallisesti mielenterveyden ongelman hoidossa lääkkeet sijoittuvat hoitosuhteen aloitukseen, jonka jälkeen on muunlaisen avun vuoro. Lääkekriittisestä keskustelusta ollaan tietoisia, mutta sen pelätään vaikuttavan niin, etteivät ihmiset, jotka lääkehoidosta hyötyisivät, uskalla niitä sivuvaikutusten pelossa käyttää. Psykiatrinen hoitosuhde, johon lääkehoito kuuluu, tukee järjestöjen toimintaan osallistumista ja päinvastoin.
Toinen näkemys muistuttaa alkuun ensimmäistä, sitä voisi kutsua nimellä ”en ole lääkevastainen, mutta…”. Siinäkin tuodaan esiin lääkkeiden tarpeellisuus etenkin vaikeimpien mielen ongelmien kohdalla, mutta siirrytään pian arvostelemaan psykiatrisen hoidon tilaa ja tuodaan esiin, että liian usein ihmiset jätetään yksin pelkän lääkehoidon varaan. Kunnollista keskusteluapua ei ole saatavilla: psykiatriselta poliklinikalta – mikäli hoitosuhteen onnistuu sieltä saamaan – annetaan yleisiä elämänhallinnan ohjeita, mutta syvällisemmälle keskustelulle ei ole aikaa. Ihmisen elämäntilanteen kokonaisuutta ei oteta huomioon. Järjestöt paikkaavat riittämätöntä psykiatrista hoitoa ja antavat sellaista kokonaisvaltaista sosiaalista tukea, jota julkinen palvelujärjestelmä ei pysty tarjoamaan. Ne luovat uskoa tulevaisuuteen ja auttavat keskittämään ajatukset siihen, mitä nuoren aikuisen on mahdollista olla ja tehdä diagnooseista huolimatta.
Kolmas näkemys on kaikkein kriittisin, ja haastatteluaineistossani harvinaisin. Sitä voisi nimittää ”antipsykiatriseksi”. Tämän näkemyksen mukaan lääketieteellinen ihmiskuva on kapea ja vahingollinen. Ihmiset, jotka psykiatrisesta sairaanhoidosta hakevat apua, eivät sitä saa vaan tulevat syyllistetyiksi, patologisoiduiksi ja ylikävellyiksi. Monenlaiset vaikeat elämäntilanteet ja menneisyydet pelkistyvät diagnooseiksi, jotka alkavat toimia itseään toteuttavina ennustuksina. Lääkehoito turruttaa ja passivoi. Yhtäaikaisia lääkkeitä voi olla monia, niiden käyttöä ja yhteisvaikutusta ei kukaan seuraa, eikä lääkityksen vähentämisessä tueta. Suomalainen lääkekeskustelu nähdään takapajuisena ja yksipuolisena. Tästä näkökulmasta järjestötyön tehtävä on luoda vaihtoehtoja psykiatrian ihmiskuvalle, katsoa nuoren aikuisen elämäntilannetta kokonaisuutena ja tarjota konkreettista tukea asioiden ratkomiseen, esimerkiksi tarvittaessa auttaa lääkehoidon purkamisessa ja vieroitusoireiden kanssa selviämisessä.
Lääkkeitä käyttävien nuorten aikuisten näkökulmasta tilanne on ristiriitainen. He katsovat, että lääkekeskustelun eri osapuolet pyrkivät käyttämään valtaa suhteessa käyttäjiin. Yhtäältä haastattelemani nuoret allekirjoittavat edellä esitetyn kritiikin pelkän lääkehoidon riittämättömyydestä sekä siitä, että lääkkeiden sivuvaikutuksista ja vieroitusoireista ei tarjota riittävästi tietoa. Toisaalta keskustelu on heistä liian polarisoitunutta ja lääkkeiden käyttäjiä syyllistävää. Heistä jokaisen tilannetta tulisi tarkastella yksilöllisesti, eikä pyrkiä määrittämään etukäteen, milloin lääkkeistä on apua ja milloin ei. Lääkevastaisuutta pidetään myös joissakin tilanteissa epäeettisenä, jos niistä on omalla tai läheisen kohdalla ollut huomattavaa apua.
Kaikki eivät silti ole varmoja lääkityksensä tehosta. Lääkärin pistäessä voinnin kohenemisen lääkkeen ansioksi, saattaa potilas epäillä syyksi myönteisiä elämänmuutoksia. Lääkärin tulkintaa ei silti kovin helposti kiistetä. Kuten eräs haastattelemani nuori aikuinen totesi, ”haluan olla hyvä potilas, parantua odotusten mukaan ja uskoa siihen, että lääkärit osaa arvioida.”
Elina Ikävalko