Nuorille aikuisille suunnattu kolmannen sektorin mielenterveystyö Suomessa

Voittoa tavoittelemattoman, nuorille aikuisille (18–35-vuotta) suunnatun kolmannen sektorin mielenterveystyön kenttä on viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana muuttunut moninaisemmaksi. Uusia toimintamalleja on luotu ja otettu käyttöön runsaasti. Sekä ennaltaehkäisevän että kuntouttavan mielenterveystyön toimintamalleissa painottuu vertaisuus, kokemuksellisuus, kerronnallisuus ja taiteellinen ilmaisu – niin kuvataide kuin erilaiset esittävän taiteen muodot. Toipumisorientaatio, joka korostaa toipujan omia voimavaroja ja jossa uskoa tulevaisuuteen haetaan merkityksellisestä elämästä, ei niinkään kliinisestä kuntoutumisesta, on nouseva suuntaus järjestöjen tarjoamassa mielenterveystyössä.

Järjestöjen tuottamalla tuella ja palveluilla on tarpeellinen ja arvokas paikka osana suomalaista mielenterveystyötä. Järjestöt tarjoavat tukea, johon virallinen palvelujärjestelmä ei resurssien puutteen ja osittain myös ihmiskuvan kapeuden vuoksi kykene. Nuorille aikuisille, jotka kohtaavat vaikeuksia yrittäessään päästä kilpailluille ja epävarmoille työ- ja koulutusmarkkinoille tai pysytellä siellä, järjestöt antavat konkreettista tukea esimerkiksi opiskelupaikan hakemisessa, mutta niiden toiminnoissa on myös tilaa tehdä itseä kiinnostavia asioita niiden itsensä vuoksi ja rauhassa muodostaa tulevaisuutta koskevia suunnitelmia.

Järjestöjen toiminnan jatkuvuus on säännöllisinä pysyvistä kävijämääristä huolimatta kuitenkin epävarmaa. Toiminnan tuloksellisuutta, jota mitataan kävijämäärien lisäksi koulutukseen tai työelämään hakeutuneiden osallistujien määrällä, on vakuuteltava rahoittajille yhä uudelleen. Pitkään jatkunut toimintakin voi äkisti vaarantua, jos rahoitusehdot muuttuvat. Ohjaajat ja muut järjestöjen työntekijät ovat valmiita venymään varsin pitkälle kävijöiden puolesta, tekemään paljon heidän hyväkseen myös omalla ajallaan ja resursseillaan.

Alueelliset erot nuorille aikuisille suunnatun mielenterveystyön saatavuudessa ovat suuria ja toiminta on keskittynyt suurempiin kaupunkeihin. Pienellä paikkakunnalla yhden projektin tuottama toiminta saattaa olla ainoa tukimuoto, joka alueen nuorille aikuisille on tarjolla lääketieteellisen avun lisäksi. Toisaalta alkuun lyhytkestoiset projektit ovat myös onnistuneet vakiinnuttamaan toimintaa osaksi kunnan tai kaupungin palvelujärjestelmää, eivät vain synnyttämään projektia projektin perään.

Pitkäkestoinen toiminta tukee nuoria aikuisia parhaiten

Järjestöjen tarjoaman toiminnan maksuttomuus, pitkäkestoisuus ja matala kynnys siihen osallistumiseksi ovat tärkeitä. Toimintaan mukaan pääsemiseksi ei useinkaan tarvita tiettyä statusta, esimerkiksi suhteessa työmarkkinoihin tai mielenterveysdiagnoosia. Ryhmissä on yleensä yläikärajat ja järjestöt pyrkivät pääsääntöisesti ohjaamaan osallistujansa eteenpäin kolmenkymmen ikävuoden tienoilla. Toiminnassa voi silti olla mukana jonkin aikaa vielä yläikärajan täyttämisen jälkeenkin, etenkin vertaisohjaajat saattavat olla hieman muita kävijöitä vanhempia.

Mielenterveysjärjestöissä nuoria aikuisia ei nähdä lähtökohtaisesti hauraina tai haavoittuvina vaan kykenevinä ja osaavina ihmisinä, joille ei syystä tai toisesta ole löytynyt omaa paikkaa tai tilaa yhteiskunnassa. Kävijöiden omia voimavaroja korostava toiminta on myös törmännyt ennakkoluuloihin, joiden mukaan sairauslomalla tai kuntoutuksessa olevat nuoret aikuiset ovat liian hauraita esimerkiksi vetämään ryhmiä tai osallistumaan koulutuksiin. Tämä käsitys on osoittautunut vääräksi. Käytännössä iso osa esimerkiksi vertaisohjaajakoulutuksiin osallistuneista alkaa vetää ryhmiä ja he saattavat tehdä sitä pitkäänkin.

Kävijän kokonaisvaltaisessa huomioon ottamisessa on järjestöjen kesken melko suuria eroja. Tutkimukseni tulosten perusteella parhaiten nuorten aikuisten tarpeita palvelee pitkäkestoinen toiminta, jossa huomioidaan kuntoutumisen lisäksi ihmisen elämäntilanne kokonaisuudessaan. Tällöin sekä tuetaan haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia että tarjotaan konkreettista apua toimeentulon ja psykiatrisen tai muun tuen järjestämiseen. Näiden lisäksi tuetaan terveyttä, esimerkiksi tarjoamalla ruokaa (lämmin ruoka ei ole kaikille kävijöille itsestäänselvyys) tai antamalla apua lääkkeiden aiheuttamien vieroitusoireiden helpottamiseksi, sekä tarjotaan keinoja tarkastella omaa tilannetta laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Tällainen kokonaisvaltaisuus on kuitenkin toistaiseksi melko harvinaista.

Myös haastattelemani nuoret aikuiset toivovat pitkäkestoista toimintaa ja pysyvän yhteisön, johon kuulua. Lyhytkestoisia toimenpiteitä he eivät näe hyödyllisinä, silloin kuntoutumisesta tulee helposti pakotettua aktivoitumista ja suorittamista. Jotkut nuoret sanovat suoraan, että lyhytkestoisiin työpajoihin heidän ei kannata mennä. Vaikeassa elämäntilanteessa järjestön tarjoama ryhmä voi olla ainoa paikka, jossa nuori aikuinen käy kodin ulkopuolella.

Järjestöjen kesken on myös eroja tavassa suhtautua niiden yhteiskunnalliseen tehtävään. Näin voi olla myös melko samanlaisen tai samanmuotoisen toiminnan sisällä. Osa toimijoista korostaa voimakkaasti työn yhteiskunnallista ja ihmisoikeuksiin sitoutunutta luonnetta sekä tarvetta vaikuttaa päättäjiin ja laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin suhteessa mielenterveyden vaikeuksiin tai nuoriin aikuisiin, jotka eivät ole työssä tai koulutuksessa. Osa näkee toiminnan rajatummin harrastustoimintana, jossa kävijät voivat kehittää itseään ja osaamistaan ja saada ystäviä.

Työ- tai opiskelukykyiseksi kuntouttamisen ohella järjestökentällä on toimintamuotoja, joissa pyritään eroon sairauskeskeisestä näkökulmasta kohti kriittisempää yhteiskunnallista suhdetta. Tämä saattaa auttaa tarkastelemaan omaa elämäntilannetta toisin ja itsen ymmärtäminen sairauden kautta voi kyseenalaistua.

Palvelu- ja tukijärjestelmän ongelmia paikataan järjestöissä

Haastattelemani nuoret aikuiset sekä järjestöjen työntekijät pitivät psykiatrista terveydenhoitoa ja palvelujärjestelmää osin ongelmallisena ja syrjivänä. Se ei tunnista tarpeeksi erilaisia sosiaalisia eroja tai intersektionaalisuutta eli erilaisten erojen yhtäaikaisuutta.

Järjestelmän tuottamien syrjintäkokemusten käsittelyyn tarjoutui mahdollisuuksia järjestöissä sekä vertaisten että ohjaajien kanssa. Esimerkiksi transsukupuoliset ja muut sateenkaari-ihmiset olivat kokeneet vähättelyä hakiessaan apua mielenterveyden vaikeuksiin. Terveydenhuollossa esimerkiksi transsukupuoleen saatetaan suhtautua ikään kuin vaikeuksien syynä, vaikka avunhakijan mukaan masennusoireet liittyvät syrjinnän ja kiusaamisen kokemuksiin.

Joidenkin haastattelemieni mielenterveystyön ammattilaisten mukaan diagnooseja annetaan liian suoraviivaisesti (oletetun) sukupuolen perusteella: nuoret cisnaiset ja transihmiset nähdään helposti vain masennuksen tai ahdistuksen kautta, kun taas cismiehillä epäillään olevan tarkkaavaisuushäiriöitä tai päihdeongelmia. Tämän lisäksi erilaisten neuroepätyypillisyyksien ja mielenterveyden hankaluuksien yhteys jää usein tunnistamatta tai apua saa vain jompaankumpaan.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta tai neuroepätyypillisyyttä ja aistiherkkyyttä ei aina oteta riittävästi huomioon myöskään kaikkien mielenterveystyötä tekevien järjestöjen toiminnassa. Tämän vuoksi niiden toimintaan osallistuminen ei ole mahdollista kaikille niille, jotka muutoin saattaisivat siitä hyötyä. Eroja sensitiivisesti huomioivan järjestön toiminnassa saatetaan olla mukana, koska sitä pidetään tukimuodoista ainoana turvallisena paikkana, jossa ei ole henkisen tai ruumiillisen väkivallan uhkaa. Järjestöjen toiminnassa pitäisikin eksplisiittisesti kiinnittää huomiota syrjimättömyyteen ja osallistujien monenlaisuuden tunnistamiseen.

Myös koulutusjärjestelmä ja työelämä näyttävät nuorten aikuisten kokemusten mukaan käsittelevän ihmisten erilaisuutta melko huonosti ja joustamattomasti. Opinnot tai työtehtävät on suunniteltu tietynlaisen standardin mukaan, jolloin osa ihmisistä vain putoaa niistä pois. Haastattelemillani nuorilla aikuisilla on useita kokemuksia työ- ja opiskelupaikoista, joista he ovat kuitenkin joutuneet lähtemään, koska olisivat tarvinneet erityisjärjestelyjä työtehtäviensä tai opintojensa hoitamiseen.

Toimeentulon ongelmat nostettiin haastatteluissa esiin aivan keskeisenä terveyteen vaikuttavana asiana. Toimeentuloon liittyviä ongelmia ratkottiin järjestöissä, niissä erilaisten hakemusten tekemiseen sai tukea ja neuvoja. Myös vertaiset jakoivat vinkkejä siitä, miten esimerkiksi Kelaa kannatti lähestyä, jotta sai hakemuksensa läpi. Tukibyrokratian kanssa selviytymiseen liittyi paljon hiljaista tietoa.

Usein myönteinen kuntoutustuki- tai eläkepäätös vapauttaa voimia muuhun toimeliaisuuteen. Kuntoutustuki on kuitenkin sidottu työ- tai opiskelukykyiseksi tulemiseen, mitä ei välttämättä aina pidetä mielekkäänä tavoitteena. Myös esimerkiksi toimeentulotuen menettämisen uhka saattaa estää opiskelupaikan hakemisen. Osa-aikainen työnteko olisi monen nuoren aikuisen toive, mutta työnteon ja etuuksien yhdistäminen on etuudesta riippuen joko vaikeaa tai mahdotonta. Järjestöt tarjoavat jonkin verran osa-aikatyötä kävijöilleen, mutta tällaisia työpaikkoja on toistaiseksi liian vähän.

Vertaisuus voimana ja poliittisen toiminnan lähtökohtana

Järjestöjen tuottamassa mielenterveystyössä vertaistuella on merkittävä asema. Vertaisuus voi ilmetä epämuodollisena tukena, esimerkiksi keskusteluina tai arkisissa asioissa auttamisena. Se voi myös olla muodollisempaa koulutetun vertaisohjaajan vetämään ryhmään osallistumista tai vertaisohjaajakoulutuksen käymistä ja kouluttajana toimimista. Vertaistukea tarjoavissa tukimuodoissa pidetään tärkeänä, että osallistujilla on mahdollisimman paljon vapautta itse järjestää mielekkääksi kokemaansa toimintaa ja myös ottaa sen järjestämisestä vastuuta.

Haastattelemani nuoret aikuiset kertovat, että vaikka merkitykselliseen toimintaan osallistuminen auttaa, kaikkein tärkeintä järjestöjen luomissa yhteisöissä on hyväksytyksi tuleminen ja kokemus siitä, ettei tarvitse muuttua toisenlaiseksi voidakseen olla mukana. Nuoret aikuiset tukevat toisiaan monin tavoin järjestöjen varsinaisen toiminnan ulkopuolella: auttavat tukibyrokratian kanssa, siivoavat toistensa asuntoja, tekevät ruokaa, lahjoittavat vaatteita, tulevat seuraksi harrastuksiin tai asioimaan viranomaisten kanssa.

Haastattelemani nuoret aikuiset kokevat yhteiskunnallisen ilmapiirin olevan syyllistävä ja halveksuva ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole töissä tai opiskele. He myös tunnistavat, että näistä ajattelutavoista tulee helposti heidän omiaan – he alkavat nähdä itsensä epäonnistuneina ja viallisina. Vertaistuen antaman kriittisen etäisyyden ansiosta tätä ajattelua on kuitenkin mahdollista muuttaa.

Vertaisuuden kokemus syntyy hyvinkin erilaisen taustan omaavien ihmisten välille. Kyseessä ei ole niinkään sairastumiseen liittyvä jaettu identiteetti tai kokemus samuudesta vaan eräänlainen sivussa olemisen kokemus, josta käsin yhteiskuntaa ja esimerkiksi työelämää tarkastellaan kriittisesti.

Suomeen on syntynyt viime vuosina ilahduttavia mielenterveysaktivismin muotoja, joissa vertaisuus, kokemuksellisuus ja affektiivisuus ovat tärkeitä. Affektiivisuus ja kokemuksellisuus tarkoittavat ennen kaikkea sitä, että aktivismi pyrkii tuomaan ongelmia esiin, saamaan näkyvyyttä ja herättämään keskustelua tavoilla, jotka hyödyntävät mielenterveyden hankaluuksia kokeneiden ihmisten tarinoita. Näitä tuodaan esiin erilaisin taiteellisen ilmaisun keinoin ja kutsumalla myös yleisö osallistumaan ja affektiivisesti samaistumaan kokemuksiin, saamaan niin sanotusti tuntua niistä. Mielenterveyspalveluiden käyttäjien ja diagnoosien kanssa elävien kokemukset tuovat sisältöä poliittisiin vaatimuksiin ja samalla kokemuksellisuus tarjoaa muodon, jolla aktivismia tehdään.

Usein nuorten aikuisten kokemien vaikeuksien taustalla on myös erilaisia sosiaalisia syitä, mutta diagnoosit ovat väyliä, joiden kautta on mahdollista saada apua ja merkityksellistää omia kokemuksia. Diagnoosin myötä voidaan saada hengähdystauko kilpailusta työ- tai opiskelumarkkinoilla ja ehkäpä mahdollisuus elää jonkin aikaa toisin säännöin. Tämä kertonee jotakin aikamme vaihtoehdottomuudesta. Mielenterveystyötä tekevistä järjestöistä monet löytävät kuitenkin yhteisön, jossa vaihtoehtoiset elämisen ja olemisen tavat ovat hyväksyttyjä ja arvostettuja.

—-

Tutkimus tarkastelee kolmannen sektorin järjestöjen nuorille aikuisille (18–35-vuotta) tarjoamaa kuntouttavaa ja ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Tutkimusta varten haastateltiin järjestöjen työntekijöitä ja niiden toimintoihin osallistuneita nuoria aikuisia (yhteensä 31 henkilöä) eri puolilta Suomea ja tehtiin pienimuotoista etnografiaa vuosina 2018–2019.

Elina Ikävalko

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *