Tekstin laativat DigiErko-koulutuksen 7. vuosikurssin opiskelijat Elina Hyppänen, Topi Lehosmaa ja Anni Mönkkönen
Columbia livia domestica – tuttavallisemmin kesykyyhky eli pulu, on ehkä ensimmäinen ihmisen kesyttämä lintulaji. Pulut viihtyvät parvissa niin kaupungeissa kuin maakunnissa – aivan kuten ihmislapsetkin. Vaikkakaan koululaitoksen tehtävänä ei ole kesyttää lapsia pulujen tapaan, jotain voimme pulujen käytöksestä kuitenkin oppia: tyytyväiset pulut nimittäin kujertavat! Ehkä johonkin samantapaiseen koululaitos pyrkii: ohjaamaan lapsia ja muita kouluelämään liittyviä verkostoja niin toimivaan yhteistyöhön, että tuloksena on – jos ei aivan kujerrus – kuitenkin avoin, avartava, inspiroiva, innovoiva, välittävä ja tulevaisuusorientoitunut oppiva organisaatio!
Nykyinen opetussuunnitelma korostaa laaja-alaisen osaamisen taitoja, jotka ovat olennaisia 2000-luvun vaatimuksille. Näihin taitoihin kuuluvat luova ja kriittinen ajattelu, ongelmanratkaisu, tutkimuksen tekeminen sekä vuorovaikutustaidot teknologisessa yhteiskunnassa. (Korhonen, Lavonen, Kukkonen, Sormunen & Juuti 2016, 216–217).
Innokas-verkosto ja Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos ovat yhteistyössä kehittäneet Innovatiivisen koulun mallin tulevaisuuden koulua varten (Korhonen ym. 2016, 220). Tämä malli koostuu neljästä päätekijästä: oppimisesta, opettajuudesta, johtajuudesta ja yhteistyöverkostoista. Lisäksi keskeinen osa on teknologian monipuolinen hyödyntäminen koulun arjessa ja kehittämisessä. Innovaattoreina koulun kehittämisessä toimivat paitsi koulun sisäiset toimijat myös yhteistyökumppanit koulun lähialueella. Kodin ja koulun välinen yhteistyö ja vaikkapa yritysten, kirjaston, vanhainkodin ja yhdistysten kanssa tehtävä yhteistyö tuo yhteen erilaisia ihmisiä, kuten opettajia, tutkijoita, opiskelijoita ja vanhempia. Tämä monimuotoisuus avaa uusia näkökulmia ja auttaa kehittämään innovatiivisia ratkaisuja. (Korhonen ym. 2016, 221; 229.)
Korhonen ja kollegat (2016, 226–228) kuvaavat innovatiivista koulua asiantuntijaorganisaatioksi, jossa henkilöstöä kannustetaan monipuolisesti hyödyntämään omaa osaamistaan ja kehittämään uusia toimintatapoja. Johtaminen on tässä mallissa vuorovaikutteinen prosessi, ja keskustelu, tiimityöskentely sekä tavoitteisiin liittyvä arviointi ovat luonteva osa koulun toimintaa. Teknologiaa hyödynnetään monipuolisesti tiedottamisessa, oppimisessa, opettamisessa ja yhteistyössä (Korhonen ym. 2016, 226–228).
Innovatiivisen koulun tunnistaa oppiainerajoja ylittävästä innovaatiokasvatuksesta. Oppilaat ovat mukana projekteissa suunnittelusta lähtien, ja lopputuloksena syntyy jotain uutta. Prosessiin kuuluu olennaisesti ongelmanratkaisu, tiimityöskentely ja monipuoliset työvälineet. Oppimisympäristöjä hyödynnetään luovasti, ja oppiminen ei rajoitu pelkästään koulun seinien sisälle. Myös virtuaaliset ympäristöt ovat osa tätä innovatiivista koulua. (Korhonen ym. 2016, 224–226).
2000-luvun taitojen opettamisessa avainasemassa ovat rehtorit ja opettajat, vaikka he eivät välttämättä itse hallitsekaan niitä opetussuunnitelman edellyttämällä tavalla (Korhonen ym. 2016, 218). Siksi yhteistyöverkostojen tuki on tärkeässä asemassa. Koska oppilaiden osallisuus on vahvasti läsnä innovatiivisessa koulussa, heidän taitojaan hyödynnetään koko kouluyhteisön hyväksi esimerkiksi digitaitojen opettamisessa (Korhonen ym. 2016, 226).
Kouluissa digipedagogisen osaamisen kehittämiseen liittyy monia yhteistyöverkostoja, joista yksi merkittävä on valtakunnallinen vertaistuellinen Oppilasagentti-toimintamalli. Tämä malli ei ainoastaan hyödynnä oppilaiden teknologiaosaamista kouluyhteisön eduksi, vaan se myös toimii opettajien tukena opetusteknologian hyödyntämisessä opetuksessa. Kuopiossa vertaistuellinen digioppilastoiminta käynnistettiin kaikissa kouluissa viimeistään syksyllä 2023, ja osa kouluista on nyt mukana valtakunnallisessa Oppilasagenttitoiminnassa. Tämän kautta kouluilla on mahdollisuus verkostoitua muiden saman toiminnan piirissä olevien koulujen kanssa, ja oppilailla on tilaisuus osallistua oppilasagenttien etäkoulutuksiin ja tapahtumiin. Uusimpana tapahtumana järjestetään Diggaajat – Oppilaat digitoimijoina -tapahtuma, joka tänä keväänä pidetään 20.3.2024 Kangasalla sekä verkon välityksellä.
Toinen tärkeä yhteistyöverkosto on Innokas-verkosto, jossa Kuopion kaupunki on aktiivisesti mukana. Kuopiossa toimii aluekoordinaattori, jonka avulla koulujen on helppo pysyä ajan tasalla ajankohtaisista aiheista. Innokas-verkoston koulutusten, materiaalien ja tapahtumien kautta opettajat voivat kehittää osaamistaan ja oppia uutta viimeisimmistä aiheista, ja siten viedä osaamistaan eteenpäin omassa kouluympäristössään. Mujis, West & Ainscow (2010) ovat artikkelissaan “Why network? Theoretical perspectives on networking” listanneet tekijöitä, jotka tukevat digipedagogista kehittymistä. Heidän mukaansa verkostot tarjoavat mahdollisuuden jakaa tietoa, kokemuksia ja parhaita käytäntöjä muiden koulutusalan ammattilaisten kanssa. Verkostoituminen mahdollistaa myös yhteistyön eri koulutusorganisaatioiden välillä. Yhteiset projektit, työpajat ja seminaarit voivat edistää resurssien jakamista ja uusien ideoiden syntymistä. Verkostoituminen auttaa opettajia ja kouluttajia laajentamaan myös ammatillista piiriään ja voi johtaa uusiin työmahdollisuuksiin. (Mujis, D., West, M. & Ainscow, M. (2010). Why network? Theoretical perspectives on networking, 7–9.)
Kolmantena esimerkkinä yhteistyöverkostosta toimivat robottipäivät. Porvoossa järjestettiin Robottipäiviä keväällä 2018. Hinthaaran koulun 5. luokan oppilaat toimivat asiantuntijoina ja opastivat koulun muita oppilaita ja opettajistoa messupisteillä, joita oli ympäri koulua. Toiminnassa on paljon yhtäläisyyksiä Kukkosen ja Lavosen hankkeeseen 2014, jossa neljä yhteisöä, koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti, loivat oman kylän verkoston. Tässä verkostossa tutoroppilaat toimivat aktiivisessa opastajan ja oppijan roolissa. (Kukkonen ja Lavonen 2014.)
Hinthaarassa toiminta sai alkunsa tehostetulla ohjelmoinnin opetuksella 5. luokan oppilaille sekä innokkaimpien kanssa pidetyissä ohjelmointikerhoissa, joissa päästiin kokeilemaan osaamisen rajoja. Taitojen karttuessa kehittyi idea koko koulun Robottipäivästä, jossa osaavat vitoset toimisivat asiantuntijoina ja opastaisivat muuta koulua robotiikan saloihin samalla itse oppien vastuun ottamista ja vuorovaikutustaitoja.
Toimintapisteitä suunniteltiin yhdessä oppilaiden kanssa aiempien harjoitusten pohjalta. Lisäksi kehiteltiin pisteitä, joissa tutkitaan robotiikkaa muilla tavoin. Oppilaat pääsivät valitsemaan itselleen sopivat asiantuntijatehtävät. Osaavimmat ohjelmoijat päätyivät opastamaan haastavimpia ohjelmointitehtäviä, mutta moni yllätti itsensä opastamasta ohjelmointia, jota ei ollut osannut vielä muutamaa kuukautta aiemmin. Kukkonen ja Lavonen kertovat oppilaiden oppineensa uusia asioita oman opetuksensa ohessa (Kukkonen ja Lavonen 2014) ja samoin kävi hinthaaralaisille.
Robottipäivä oli messumainen tapahtuma, jossa koululaiset saivat liikkua vapaasti ja kokeilla omaa tahtia itseään kiinnostavia työskentelytapoja. Päivän aikana ohjelmointi ja robotiikka tulivat tutuksi ja tavoitettavaksi innostavan työskentelyn merkeissä. Koulutiloja käytettiin uudella tavalla, kun toimintapisteitä oli ympäri koulua ja liikkuminen niiltä toiselle oli itseohjautuvaa.
Pisteillä oli tarjolla ohjelmoitavina erilaisten haasteiden merkeissä Legon EV3-, Bee-Bot-, Robbo- ja Sphero -robotteja. Niiden lisäksi oli robottiaiheinen lyhytelokuva, legorobottien rakentelua, geometrisilla muodoilla kuvataiteen tekoa ja kirjastopiste, jossa oli robotiikka-aiheista lastenkirjallisuutta ja mahdollisuus kirjoittaa tietokoneella robotarinoita. Kullakin pisteellä oli kaksi asiantuntijaa, jotka rakensivat toimintapisteen päivän aluksi, ohjasivat toimintaa ja auttoivat työskentelyssä.
Päivä oli suuri menestys ja sai kehuja opettajistolta ja oppilailta. Monipuoliset pisteet motivoivat tekemään ja kokeilemaan. Asiantuntijaoppilaat pääsivät harjoittelemaan vuorovaikutustaitoja ja toimimaan opettajan roolissa.
Matkaa jatkettiin omien koulurajojen ulkopuolelle. Ryhmä pääsi pitämään kahteen naapurikylien kouluihin Robottipäivän. Nämä päivät vahvistivat oppilaiden itsetuntoa osaajina, jotka selviävät vastuullisissa rooleissa ja vuorovaikutuksessa vieraiden aikuisten ja nuorten kanssa. Heiltä saatu arvostus ja kiitokset olivat merkitseviä.
Kukkonen ja Lavonen (2014) kirjoittavat laajenevista oppimisen ympäristöistä. Heidän teoreettisena pohjanaan on Epsteinin (2011) kouluyhteistyömalli, jonka väitteet pätevät myös Robottipäivän toimintaan. Koulujen tulee rakentaa hyvä verkosto, joka tukee oppilaiden koulumenestystä ja antaa eväitä selvitä myöhemmässäkin elämästä. Oppilaat ovat yhteistyön keskiössä, jonka tarkoituksena on tukea ja aktivoida heitä positiivisella tavalla kouluyhteistyöhön.
Robottipäivien aikana oppilaat pääsivät tutustumaan kahteen vieraaseen kouluun sekä kymmeniin uusiin ja monen ikäisiin ihmisiin. Robottipäivien jälkeen oppilaat kertoivat havainnoista toimintakulttuurissa ja eroavaisuuksista oman koulun toimintaan.
Yhteistyön myötä oppilaat tutustuvat uusiin yhteisöihin ja oppivat keskustelemaan ja olemaan vuorovaikutuksessa eri ammattiryhmien edustajien kanssa. Tämä toiminta muokkaa oppilaiden ajattelua. (Wenger 1999)
Tutkijat korostivat koulun rehtorin asenteen merkitystä hyvälle yhteistyölle ja toiminnalle (Sander & Harvey 2002, 1361). Rehtorin rooli tuli esille hyvin viimeisellä kouluvierailulla, jossa koulun rehtori piti robottiryhmälle kunnioittavan tervetuliaispuheen. Sen henki kantoi läpi päivän syvänä arvostuksena asiantuntijoiden toimintaa kohtaan.
Robottipäivässä toteutuivat monet Innovatiivisen koulun mallin näkökulmat. (Lavonen, Korhonen, Kukkonen, Sormunen 2014) Oppilaat ovat aktiivisia toimijoita uudenlaisessa oppimisympäristössä, jossa opiskelu tapahtuu luovia ratkaisuja rohkeasti kokeillen ja teknologiaa monipuolisesti hyödyntäen.
Kukkonen ja Lavonen (2014) kirjoittavat osuvasti, että projektin myötä oppilaiden laitteiden käyttötaidot paranivat ja tietotekninen osaaminen lisääntyi. Yhteistyö koettiin hyvin antoisaksi ja sillä oli tarve. Yhdessä oppiminen ja tutuksi tuleminen lisäsivät yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka antaa rohkeutta olla aktiivisena toimijana yhteiskunnassa.
Yhdessä oppimiseen opettajan työssä liittyvät myös vanhempainvartit, joissa opettaja voi parhaimmillaan sanoittaa oppilaan oppimista, tuoda esille omia pedagogisia näkemyksiään, antaa vinkkejä oppimisen tehostamiseen ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta oppilaan kasvattajien, eli kodin ja koulun välille.
Yhä 20 opevuoden jälkeenkin myönnän jossain määrin jännittäväni edelleen vanhempainvartteja, jotka omassa oppilaitoksessani luokkatasoilla yläkoulu – lukio järjestetään kahdesti vuodessa halukkuuspohjalta. Mitään erityisen ikävää en muista tapaamisissa ikinä tapahtuneen tai sanottanen. Hampurilaismalli mielestäni toimii hyvänä runkona annettaessa palautetta sekä nuorille että aikuisille: jotain positiivista, jotain negatiivista ja lopulta jotain kannustavaa. Silti vanhempaintapaamisissa painaa vastuu enemmän kuin muissa ope-elämään liittyvissä viestintätilanteissa: osaanko sanoittaa asiani selkeästi, napakasti, kannustavasti ja arvostavasti? Jääkö vastaanottajalle mieleensä selkeä viesti kotiopiskeluohjeineen? Osaanko olla jämäkkä olematta lyttäävä?
John Hopkins yliopiston tutkija Joyce L. Epstein on tutkinut ja mallintanut koulun ja kodin välistä yhteistyötä. Epstein esittelee tutkimustuloksiaan artikkelissaan ”School, family and community partnerships in teachers’ professional work” (Journal of education for teaching, 2018, Vol. 44, NO. 3, 397 – 406). Epsteinin tutkimustulokset osoittavat globaalilla tasolla opettajien olevan aika valmistautumattomia tehokkaaseen ja huolella valmisteltuun yhteistyöhön vanhempien kanssa. Sekä vanhempien toiveiden näkökulmasta että oppimistulosten parantumisen näkökulmasta hedelmällisissä vanhempaintapaamisissa opettaja jakaa ammattitaitoaan vanhemmille antaen vinkkejä siitä, miten oppilaan oppimista voi kotona parhaiten auttaa ja tehostaa. Vaikka tämä voi tuntua opettajille itsestään selvälle, eivät neuvot ole vanhemmille itsestään selviä, vaan arvokkaita kultajyviä arjen ja lapsen koulupolun sujuvoittamiseksi.
Miten koulun ja kodin yhteistyöstä sitten voi tehdä toimivaa? Epstein esittää lääkkeeksi yhteistyön mallinnusta ja yhteistyötilanteiden stimulointia jo opettajankoulutusvaiheessa. Epstein ehdottaa jopa käsitteen ”ammattitaitoinen opettaja” uudelleen määrittelyä vastaamaan paremmin yhteistyömallin käsitykseen tehokkaasta ja tavoitteellista yhteistyötä tekevästä opettajasta. Joskin on sanottava, että Epsteinin tutkimuksissa suomalaiset opettajat saavat pienen synninpäästön, sillä Alangon Suomessa tekemä vertailututkimus osoittaa suomalaisten opettajien olevan kansainvälisiin tutkimuksiin verrattuna hyvin valmistautuneita koulun ja kodin yhteistyöhön, sillä peruskouluissa yhteistyötä edellytetään valtion toimesta.
Epsteinin tutkimustulosten keskiössä on ajatus yhteistyön kehällisyydestä: koulun ja kodin yhteistyön keskiössä ovat opettaja ja lapsen vanhemmat, mutta tämän ytimen ympärillä kehillä ovat koko kouluyhteisö toiminta- ja viestintäkulttuureineen sekä kulloisenkin ympäröivän yhteiskunnan kouludiskurssi. Ammattitaitoinen opettaja ei laita päätään puskaan pulun tapaan, vaan tietää, kuinka vanhempien ja koko ympäröivän yhteisön kanssa työskennellään kannustavalla tavalla oppilaiden kukoistuksen edistämiseksi. Ammattitaitoinen opettaja haluaa kehittää itseään substanssiosaamisen ohella myös koulun ja kodin yhteistyön saralla. Ammattitaitoinen opettaja saa – Columbia livia domestican tapaan – oppilaansa kujertamaan.
Lähteet
Epstein, J.L. (2011). School, family, and community partnerships (2. painos). Philadelphia: John Hopkins University
Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016) Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell & A. Kallioniemi (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla (s. 215–239). Jyväskylä, PS-kustannus.
Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 152–174). Jyväskylä: PS-kustannus.
Lavonen, J., Korhonen, T., Kukkonen, M. & Sormunen, K. (2014). Innovatiivinen koulu. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 86-113). Jyväskylä: PS-kustannus.
Mujis, D., West, M. & Ainscow, M. (2010). Why network? Theoretical perspectives on networking. School Effectiveness and School Improvement, 21(1), 5–26.
OppilasAgentti.fi <Luettu 10.2.2024 klo 13.30>
Sander, M.G. & Harvey, A. (2002) Beyond the school walls: A case study of principal leadership for school-community collaboration. Teachers College Record 104(7): 1345-1368. Teoksessa J.L.Epstein (toim.) 2011. School, family and community partnerships (2. painos), John Hopkins University.
Wenger, E. (1999). Communities of practice learning, meaning, and identity. Cambridge University Press.