Yhteistyöverkostot tulevaisuuden koulussa

Tekstin laativat EduDigi003 Yhteistyöverkostot -opintojakson opiskelijat Olli-Pekka Koponen, Noora Kääriäinen ja Tiina Torvinen

Opettajan ammatilla on pitkä historia, johon sisältyy vahva yhteiskunnallinen leima odotuksineen. Opettaja on ollut yhteisönsä auktoriteetti, ja asemaan on liittynyt myös suuria odotuksia. Yksi näistä odotuksista liittyi vahvasti opettajan hallussa olevaan tietoon. Opettajan odotettiin olevan kaikkitietävä niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin. Leikkimielisesti opettajia onkin kutsuttu kansankynttilöiksi, jotka levittivät yhteisössään sivistystä, tietoa ja taitoja. (Löyttyniemi, 2020.) Kuten monet ammatit, myös opettajan ammatti ja opettajuuteen liittyvät yhteisön odotukset ovat muovautuneet ja kehittyneet vuosikymmenten aikana. Teknologian nopea kehitys ja digitalisaatio ovat tuoneet painetta osaamisen kehittämiseen oppiainesisältöjen ulkopuolelle ja digitaalisuuden integrointiin opetuskäytäntöihin.

L. M. Montgomeryn Anna-kirjoihin perustuvassa sarjassa Anne, with an e (Walley-Beckett, 2017–2019) 1900-luvun alun vanhoilliseen kanadalaiseen kylään saapuu moottoroidulla ajoneuvolla uusi opettaja. Hän on nuori itsenäinen nainen, joka toisinaan pukeutuu aikansa asukoodin vastaisesti housuihin. Hänellä on myös ennenkuulumattomia opetusmetodeja, jotka käytännönläheisyydessään ja kokeiluhenkisyydessään aiheuttavat yhteisössä vastustusta. Kaikesta huolimatta opettajatar pitää kiinni edistyksellisestä ja oppilaskeskeisestä pedagogiikasta. Hän ammentaa oppilailleen aiheita, tehtäviä ja haasteita ympäröivästä yhteiskunnasta ja hyödyntää erilaisia verkostoja ja niistä nousevia mahdollisuuksia opetuksessa ja oppilaiden ohjauksessa. Lisäksi hän osallistaa oppilaiden perheitä ja muuta yhteisöä koulun toimintaan hyödyntäen yhteisössä olevaa asiantuntijaosaamista. Juuri tällaista rohkeaa, kokeilevaa ja yhteisöllistä pedagogiikkaa tarvitaan vielä nykyäänkin yhä syvemmin digitalisoituvassa maailmassa.

Mutta jos 1800-luvun opettajat katsoivat tehtäväkseen aapisen ja laskennan opettamisen lisäksi kansan sivistystason kohottamisen, – usein yhteistyössä paikallisen papin kanssa – niin millaisin led-valoin 2000-luvun opastaja valaisee opintietä sivistäessään oppilaitaan? Digitaalisuus ja siihen liittyvä uusien, muuttuvien ja vaihtuvien teknologioiden käyttö opetuksessa ja limittäminen opetettaviin aineisiin on kansankynttilä 2.0:n keskeinen haaste ja työkalu. Haaste ainakin siksi, että luokanopettajien teknologian käyttötaito on korkeakoulutettujen joukossa heikointa (Hämäläinen, 2020).  Onko Suomen yrittäjien (2018) esittelemä visio (alla oleva kuvio 1) opettajan työhön kuuluvista tehtävistä vuodelle 2025 realistinen vai vaikuttaako se lähinnä mahdottomuudelta käytännössä? Valmistaako esimerkiksi Helsingin yliopiston luokanopettajien opetussuunnitelma (Helsingin yliopisto, 2020) tulevia opettajia vastaamaan vision mukaisiin tarpeisiin?

Kuvio 1. Suomen Yrittäjien (2018) visio opettajan tehtävistä osaamisen ekosysteemissä vuodelle 2025.

Koulujen sitominen yhteisöön, verkostoituminen, on muuttanut ja muuttaa edelleen olennaisesti paitsi opiskelun tapoja, myös opettajan työnkuvaa ja käsitystä opettajuudesta. Opettajan ei enää oleteta olevan se kansankynttilä, jolla on kaikki tieto hyppysissään, vaan yhtä lailla opettaja voi hyödyntää omia verkostojaan työssään. Teknologia on omiaan edesauttamaan verkostojen hyödyntämistä, ja toisaalta teknologian integroiminen pedagogiikkaan myös pakottaa opettajia hyödyntämään verkostojaan, kun itse ei osaa kaikkea ja joutuu kysymään apua naapuriluokasta, -koulusta tai vaikka Facebookin opettajaryhmästä. Kukkosen ja Lavosen (2014) esittelemässä koko kylän verkosto -hankkeessa teknologia oli keskeisessä roolissa siinä, että eri ikäpolvet opettivat toisilleen teknologian käyttötaitoja ja toisaalta teknologiaa käytettiin yhteydenpidon välineenä. Digitalisaatio on laajentanut yhteisön myös kasvatuksen näkökulmasta globaaliksi. Siinä, missä paikallinen yhteistyö edistää yhteenkuuluvuutta lähiympäristössä, digitaalisuus mahdollistaa ymmärryksen lisäämisen lisäksi vieraiden ja kaukaisten kulttuurien ja tapojen osalta (Kukkonen & Lavonen, 2014, s. 171; Lindsay, 2016, s. 53).

Osaamisen jakaminen on ehdottoman tärkeässä asemassa digipedagogisen osaamisen lisäämisessä, kuten Korhonen (2020) on korostanut. Opettajan ei tarvitse jakaa ja kehittää omaa osaamistaan vain kasvatustieteen alan ammattilaisten keskuudessa, vaan myös muilla aloilla olevan osaamisen hyödyntäminen ja asiantuntijoiden toivottaminen tervetulleeksi omaan verkostoon on usein jopa edellytys toimivien oppimiskokonaisuuksien muovaamisessa. Yhtä lailla kuin opettajantyöhön oppilaiden hyvinvoinnin takaamiseksi on sekä lakisääteisesti että kansallisen opetussuunnitelman mukaan määrätty tueksi moniammatillinen oppilashuoltoryhmä (Opetushallitus, 2014; Perusopetuslaki, 628/1998), myös digipedagogiikan kehittämisessä ja siihen liittyvän osaamisen jakamisessa kannattaa hyödyntää muita kouluun liittyviä toimijoita. Esimerkiksi Lavosen ja työtovereiden (2014) esittelemän innovatiivisen koulun mallin tarkoituksena on kannustaa kouluja entistä tiiviimpään yhteistyöhön niin opettajien kuin myös kouluyhteisöön kuuluvien muiden toimijoiden kesken. Näihin toimijoihin kuuluvat tietenkin myös oppilaiden vanhemmat ja perheet, jotka on jo pitkään nähty tärkeänä osana kouluyhteisöä.

Erilaisia vanhempainneuvostoja tai koti- ja kouluyhdistyksiä on ollut vuosikymmeniä, ja niiden tarkoituksena on kuroa umpeen välimatkaa koulujen ja perheiden välillä ja osallistaa oppilaiden perheitä koulun toimintaan ja sitä kautta lastensa koulunkäyntiin (Epstein, 2010). Kotien ja koulun yhteistyön pääasiallisena tarkoituksena on lasten etu, mutta miksei opettaja voisi hyödyntää myös oppilaidensa vanhempien digitaalista osaamista? Kansankynttilä 2.0:n ei siis tarvitse osata ja tietää kaikkea. Hänen tehtävänsä opettajana ja kasvatuksen asiantuntijana on suodattaa verkostoissa oleva asiantuntemus ja osaaminen pedagogisesti mielekkääseen muotoon.

Opetus- ja kulttuuriministeriö korostaa yhteistyön ja osallisuuden tärkeyttä tulevaisuuden koulussa. Asiantuntijayhteisön tavoin toimivassa tulevaisuuden koulussa ongelmia ratkaistaankin ja osaamista jaetaan yhdessä. (Lonka & Vaara, 2016, s. 41.) Lasten ja nuorten digitaidot ovat usein kehittyneitä, mutta pinnallisia – todelliset ongelmanratkaisutaidot ja teknologian hyödyntäminen muussa kuin viihdekäytössä jäävät monilla puutteelliseksi. Toisaalta opettajien digitaidot ovat korkeakoulutetuista suomalaisista kaikkein heikoimpia. (Hämäläinen, 2020.) Voisiko luokkahuonetta kääntää 90 astetta siten, että oppilaiden ja opettajien osaaminen kohtaa ja yhdessä oppiminen mahdollistuu? Voiko oppilas pitää oppitunteja ja voisivatko he olla opettajan läheisimpiä yhteistyötahoja?

Helsingin Sanomat (Aalto, 10.2.2020) kertoi Vesalan peruskoulun iltapäiväkerhotoiminnasta, jossa opettajien, nuorisotyöntekijöiden ja valmentajien lisäksi oppilaat opettavat toisilleen muun muassa legorobottien ohjelmointia tai toimivat eläinten hoitajina. Oppilaiden rohkaiseminen osallisuuteen on myös siirtymä puutekeskeisestä vahvuuskeskeiseen oppimiseen, ja saattaisi Vesalan koulun esimerkin mukaisesti rohkaista heikommin koulussa menestyviä tuottamalla onnistumisen kokemuksia, mutta toisaalta parantaa myös edistyneiden oppilaiden kouluviihtyvyyttä (Lonka & Vaara, 2016, s. 46).

Rusama (2020) toi esille Educa 2020 -tapahtumassa pitämässään esityksessä kuinka huomattava ero on olemassa olevien digitaalisten sovellusten määrällä suhteessa siihen määrään, joka meillä on käytössämme ja mitä todella osaamme hyödyntää tavoitteellisesti − tätä eroa kuvaavassa luvussa on monta nollaa. Hyvä muistisääntö sovellusviidakossa surffaillessa on se, että kaikkia sovelluksia ja niiden erikoispiirteitä ei tarvitse tuntea. Opettajan on hyvä valita käyttöönsä juuri niitä sovelluksia, jotka ovat kunkin tehtävän kannalta tarkoituksenmukaisimmat. Yksinkertaisimmillakin sovelluksilla voi saada ihmeitä aikaan. Samaa sääntöä voi noudattaa laitteiden hankinnan osalta. Laitteiden hankinnassa on suositeltavaa keskittyä Pönkän (2017, s. 201) mukaan määrään erikoisominaisuuksilla höystettyjen high tech -yksilöiden sijaan. Oppilaiden omaa laitteistoa voi hyödyntää opetuksessa, mikäli koulun politiikka sen sallii. Useille sovelluksille, myös ilmaisille, on verkossa kattavat kirjalliset ohjeet. Tukea voi saada sovellusten käyttöön sosiaalisen median käyttäjäryhmistä tai henkilökohtaista palvelua suoraan palveluntarjoajalta. Loistavana esimerkkinä mainittakoon ThingLink. Vaikka sovellus on englanninkielinen, sille on olemassa Facebookissa sovelluksen pedagogiseen hyödyntämiseen keskittynyt ryhmä ThingLink Opetuksessa. Oppiminen toisilta käyttäjiltä ei ole kiellettyä. Laitteista ja sovelluksista voi oppia paljon ihan vain kokeilemalla, mutta opettajalle ehdoton valtti tuen suhteen ovat oppilaat.

Verkostot ja eetos osaamisen jakamisesta – etenkin teknologian suhteen ja sen avulla – ovat jatkuvasti läsnä Oppiminen ja opettaminen digitaalisissa ympäristöissä -opintokokonaisuuden kursseilla. Tällä kurssilla ja koko opintokokonaisuudessa olemme saaneet uusia tuttavuuksia ja alkaneet rakentaa kukin omaa ammatillista verkostoamme kasvatustieteilijän identiteettiä pönkittääksemme: vierailevat luennoitsijat, digityöpajojen vetäjät, yritysvierailut, Educa-messut ja tietenkin unohtamatta muita perustutkinto-opiskelijoita ja erikoistumiskoulutuksessa syventäviä opintoja suorittavia, jo työssä olevia opettajia sekä yhteistyökoulujemme oppilaita. Kantavana ajatuksena verkostoitumisessa lienee se, että kenenkään ei tarvitse tietää kaikesta kaikkea – ei edes opettajan – vaan eri aihealueiden ja alojen asiantuntijoita voi ja kannattaa käyttää hyödyksi omassa työssään.

 

Lähteet

Aalto, M. (10.2.2020). Helsingin parhaat harrastukset. Helsingin Sanomat. Luettu: 15.3.2020. Saatavissa: https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006401730.html.

Epstein, J. L. (2010). School, family, and community partnerships: Preparing educators and improving schools. Routledge.

Helsingin yliopisto. (2020). Luokanopettajan opintosuunta (kasvatustiede) 2019-20. Kasvatustieteellisen tiedekunnan opinto-opas. [WebOodi] Luettu: 15.3.2020. Saatavissa: https://weboodi.helsinki.fi/hy/jsp/opeopas/jsp/opastutkrakkats.jsf?Kieli=1&MD5avain=&vl_ tila=5&Opas=6427&Org=116715340&alusta=1&esikatselu=0.

Hämäläinen, R. (2020). (Digi)loikka tasa-arvoiseen tulevaisuuteen. Luento 24.1.2020. Helsinki: Educa 2020.

Korhonen, T. (2020). Opetusalan kotimaiset ja kansainväliset messutapahtumat jatkuvan oppimisen tukena. Luento 23.1.2020. Helsinki: Helsingin yliopiston Kasvatustieteellinen tiedekunta.

Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.) Rajaton luokkahuone, s. 152−172. Jyväskylä: PS-kustannus.

Lavonen, J., Korhonen, T., Kukkonen, M. & Sormunen, K. (2014). Innovatiivinen koulu. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.) Rajaton luokkahuone, s. 86–113. Jyväskylä: PS-kustannus.

Lindsay, J. (2016). The Global Educator: Leveraging Technology for Collaborative Teaching and Learning. Eugene, OR: International Society for Technology in Education.

Lonka, K. & Vaara, L. (2016). Yksin tekemisestä yhdessä tekemiseen. Teoksessa H. Cantell & A. Kallioniemi (toim.) Kansankynttilä keinulaudalla, s. 39−52. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Löyttyniemi, R. (2020). Opettaja – nuhteeton kansankynttilä?. Opettaja.tv -arki helpommaksi. Luettu: 9.2.2020. Saatavissa: http://vintti.yle.fi/yle.fi/opettajatv/opettajatv.yle.fi/kansankynttila.htm.

OECD. (2019). Finland – Country Note – TALIS 2018 Results. Luettu: 13.3.2020. Saatavissa: http://www.oecd.org/education/talis/TALIS2018_CN_FIN.pdf.

Opetushallitus. (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Helsinki: Opetushallitus.

Perusopetuslaki (628/1998). Luettu: 14.3.2020. Saatavissa: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980628#L7P31a.

Pönkä, H. (2017). Open somekirja: sosiaalisen median oppimisympäristöt ja menetelmät. Jyväskylä: Docendo.

Suomen Yrittäjät. (2018). Osaamisen ekosysteemi 2025: Kohti jatkuvan oppimisen järjestelmää. Suomen Yrittäjien Suomi 2025 -julkaisusarja. Luettu: 6.3.2020. Saatavissa: https://www.yrittajat.fi/sites/default/files/sy_osaamisen_ekosysteemi_2025_0.pdf.

Rusama, H. (2020). Digitalisaatio – opettajan ystävä vai vihollinen?. Luento 24.1.2020. Helsinki: Educa 2020.

Walley-Beckett, M. (Vastaava tuottaja). (2017–2019). Anne, with an e [Televisiosarja]. Kanada: Pelican Ballet Northwood Entertainment.

 

Yhteistöverkostot digitaalisessa arjessamme

Tekstin laativat EduDigi003 Yhteistyöverkostot -opintojakson opiskelijat Mona Jäppinen, Leena Närhi ja Toni Palkamo

Helsingin yliopiston EDUDIGI opintokokonaisuuden kolmannen kurssin kattoteema käsittelee yhteistyöverkostoja ja niiden hyödyntämistä kasvatusalan ammattilaisena. Yhteisöllisen blogitekstimme aihe, yhteistyöverkostot digipedagogisen osaamisen kehittämisen tukena, tarjoaa uuden tarkastelukulman oman ammatillisen kehittymisen edistämiseen. Työelämässä aika ja resurssit ovat meillä kaikilla hyvinkin rajalliset, joten onkin mielenkiintoista pohtia, millä tavoin yhteistyöverkostojen kanssa työskentely voisi edistää omaa ammatillista digipedagogista osaamista työn ohessa.

Kuvat: StartupStockPhotos ja Karolina Grabowska, Pixabay
Yhteistöverkostot digitaalisessa arjessamme

Kaikenlaisen digitaalisuuteen ja laitteisiin kytkeytynyt toiminta on meille jo jokapäiväistä arkea. Kuitenkaan erilaisten toimintaympäristöjen käytännöt ja toiminnan vastuullisuus eivät ole sisäsyntyisiä ihmisellä, joten on tärkeää, että kasvatukseen osallistuvat tahot ottavat huomioon näiden asioiden opettamisen ihan lapsesta lähtien. Suomi tunnetaan hyvistä oppimistuloksista, jonka takana voisi yksi tekijä olla opettajien osallisuus koulujen kehittämistyössä. Korhonen, Lavonen, Kukkonen, Sormunen ja Juuti (2016, s. 236) kertovat, että Suomessa on toteutettu jo pitkään koulun toiminnan kehittämis- ja tutkimustyötä. 2000-luvun toimintatapoja on jo otettukin yksittäisissä kouluissa, kunnissa ja opettajien koulutuksissa käyttöön. Silti Suomessa tarvitaan entistä enemmän rohkeutta, uskallusta ja yhteistyötä, jotta voidaan tarjota opettajille valmiudet opettaa 2000-luvun taitoja. On tärkeä ymmärtää, että osa opettajan työtä on ajassa eläminen, ajan seuraaminen ja kehittämistyö. (Korhonen ym., 2016, s. 236.) Taitojen kehittäminen lähtee kuitenkin opettajan omasta kiinnostuksesta ja halusta oppia uusia taitoja.

Yhteistyö eri yritysten ja järjestöjen kanssa vaatii opettajalta niihin tutustumista, jotta hän pystyy perustelemaan hyödyn yhteisestä toiminnasta myös yhteistyötaholle. Esimerkiksi Suomen ja USAn erot ruohonjuuritason toiminnassa tai hyväntekeväisyystyössä ovat varsin erilaisia, vaikka kyseessä on kaksi erittäin länsimaalaista hyvinvointivaltiota (Epstein, 2002, s. 51–53, 63–66). Tästä näkökulmasta katsottuna opettaja tosiaan on ”teacherpreneur”, kuten Lindsay (2019, s. 103) ehdottaa. Hän näkee globaalin opettajan johtajana, joka jakaa ja edistää yhteistyöhön perustuvaa huippuosaamista koulutuksen globaaleilla markkinoilla (Lindsay 2016, s. 103). Aktiivisuus, itsenäinen toiminta ja johtaminen liittyvät kyllä opettajan työhön, mutta mielestämme peruskoulun ydintehtävä on yleissivistävä kasvatus. Jääkö sivistäminen jalkoihin, jos koulumaailmaan tuodaan liikaa yritystoiminnan piirteitä? Toisella asteella sekä ammattikorkeakoulussa yritysyhteistyö ja yrittäjämäinen toiminta on loogista, sillä opiskelijat valmistuvat ammattiin ja työmarkkinoille, mutta perusasteella yleissivistävät oppiaineet ovat edelleen tärkeä perusta yksilön kasvun rakentamisessa.

Kuvat: stux, Dominic Wunderlich ja Philipp Falkenhagen, Pixabay

Yhteistyötä voi tehdä myös eri oppilaitosten välillä, mikä vähentää tarvetta tutustua eri yritysten toimintaan. Lindsay (2016, s. 27) ehdottaa kontaktien rakentamista lokaalisti ja globaalisti. Vuorovaikutus voi tapahtua samanaikaisesti internet-välitteisissä kokouksissa tai asynkronisesti erilaisilla alustoilla. Tällöin luonteva ”työkalu” yhteistyön rakentamisessa ja ylläpidossa on digitaalinen osaaminen. Lindsay kuvailee, että globaalin kouluttajan tulevaisuuden oppimisympäristö on yhteydessä maailmaan ja oppiminen tapahtuu opiskelijajohtoisesti, eikä oppikirjavetoisesti. Hän jatkaa, että opettajan tulee käsittää tämä konseptuaalinen muutos, jos haluaa tulla globaaliksi kouluttajaksi. (Lindsay 2016, s. 27–29.) Tähän mielipiteeseen suhtaudumme kriittisesti. Vaikka ajatus opettajuudesta on muuttumassa laajemmassa mittakaavassa lähemmäs Lindsayn näkemystä, niin ei sovi unohtaa hyväksi todettuja materiaaleja sekä toimintatapoja kokonaan. Professori Hämäläinen totesi Educa-messuilla 24.1.2020, että suomalaiset oppikirjat ovat perinteisesti olleet korkeatasoisia, eikä hyviä oppikirjoja kannata vaihtaa huonoon digitaaliseen materiaaliin. Lisäksi opettaja on aina lopulta vastuussa oppimateriaalin valinnasta ja sen pedagogisesta soveltuvuudesta. Jos oppilaat valitsevat opiskelumateriaalin, siitä seuraa entistä enemmän eriarvoisuutta. (Hämäläinen 2020.)

Mitä ja miten digipedagogista osaamista kehitetään tavoitteellisesti?

Jotta digipedagogisten taitojen opiskelu ei jää vain sen vahvistamiseksi mitä jo osataan, on oleellista määritellä mihin pyritään. Koulutyön ohessa tehtävä verkostoihin kytkeytyvä yhteistyö voisi mahdollistaa uusien näkökulmien hankkimisen siitä, miten ulkopuolisen hankkima digiosaaminen ja laitteen käyttötaito auttaisi yksilöitä oppimaan.

Perinteisesti koulun ulkopuolinen yhteistyö nähdäänkin pääasiassa koulun ja kodin välisen toiminnan vahvistamiseksi. Yhteistyö voi tapahtua kuitenkin monien eri tahojen kanssa. Epstein (2002, s. 166) luokittelee myös menestyksekkään koulun ulkopuolella toteutettavan yhteistyön piirteitä erilaisiin osa-alueisiin, jotka keskittyvät pääasiassa koulun ja kodin välisen yhteistyön ja kasvatuksen yhteiseen toteuttamiseen. Perusta sujuvalle yhteistyölle luodaankin yhdessä, asioista keskustellen ja tarvittavien kompromissien kautta luotujen yhteisten sopimusten myötä. Yhteistyö vaatii siis eri osapuolten ja eri taustoista tulevien huomioimista, aikatauluttamista ja ennen kaikkea koordinoimista. (Epstein 2002, s. 14–17.)

Kukkonen & Lavonen (2014, s. 162) kertovat artikkelissaan, että useimmat hankkeeseen osallistuneet kokivat kouluttautumisen paremmaksi työajalla, kuin vasta työpäivän jälkeen. Sama huomio toistui Hämäläisen (2020) tutkimuksen löydöksissä, jonka mukaan suomalaiset opettajat toivovat mahdollisuutta kouluttautua digitaalisten laitteiden käyttöön työajan puitteissa. Näkemyksemme on, että kun jotain otetaan mukaan, jotain jää väkisinkin pois.

Mistä osaamista voisi hankkia?

Monet meistä haluavat olla työssään hyviä, mutta hei – voisiko verkostoitumalla saavuttaa osaamista ja oppia? Yhteistyö esimerkiksi koulun ja sen lähialueen kanssa edistäisi oppilaiden oppimisen tukemista koulussa ja vapaa-ajalla (Kukkonen & Lavonen, 2014, s. 153). Pohdimme sitä, että yhteistyö edistäisi myös opettajan ammatillista digipedagogista osaamista, sillä opettaja voi myös itse toimia yhteistyön aikana oppijan roolissa. Kuten hankkeessa, jota Kukkonen ja Lavonen (2014, s. 158) esittelevät artikkelissaan, tutor-oppilaat jakoivat opettajalle ja toisille oppilaille oppimiaan taitojaan. Oppilaiden pitämät opetustuokiot mahdollistivat opettajille uusien asioiden oppimisen (Kukkonen & Lavonen, 2014, s. 158).  Uusien taitojen oppiminen vaatii opettajilta sitä, että taitoja aloitetaan käyttämään päivittäin, jotta taidosta tulee osa arkea ja toiminnasta tulee rutiinia. Näin uudet digipedagogiset taidot jalkautuvat kouluarkeen, eikä niitä koeta enää niin suurena haasteena.

Yhteistyö koulun kanssa voidaan toteuttaa esimerkiksi kirjaston, päiväkodin tai hoivakodin kanssa (Kukkonen & Lavonen, 2014, s. 152). Mielestämme näiden yhteistyötahojen kautta voidaan esimerkiksi oppia uusia digipedagogisia taitoja, mutta opettaa myös toisille uusia tieto- ja viestintätekniikan taitoja. Kuten Kukkonen ja Lavonen (2014, s. 161) kertovat yhteistyön aikana tapahtuvasta tieto- ja viestintätekniikan käytöstä, joka mm. rikastutti työskentelyä ja tuki opitun soveltamista erilaisiin tilanteisiin. Mielestämme tämä tarkoittaa sitä, että monipuolinen verkostoituminen mahdollistaa asioiden avartumista ja monipuolisten taitojen oppimista. Lisäksi on tärkeää, että taitoa osataan soveltaa, jottei se jää irralliseksi ja siten suurella todennäköisyydellä myös hyödyntämättä.

Lopuksi

Verkostoissa ja siten eri yhteistyössä tapahtuva digipedagoginen oppiminen on opettajille tärkeä työkalu uusien työvälineiden ja menetelmien oppimiselle. Korhonen ym. (2016, s. 230–231) pohtivat sitä, että tulisiko suomalaiseen opettajankoulutukseen ottaa mukaan entistä enemmän muun muassa verkostoissa toimimista. Opettajilta ja opettajien kouluttajilta vaaditaan tänä päivänä uudenlaista osaamista, joten täytyisikin pohtia ryhdymmekö toimeen vai jäämmekö pohtimaan, mitä tulevaisuudessa tulisi tehdä. (Korhonen ym., 2016, s. 230–231.) Maailman ollessa jatkuvassa muutoksessa on opettajien tärkeää pysyä näissä muutoksissa mukana. Erityisesti oman ammatillisen kehittymisen takia, mutta ennen kaikkea kasvatusvastuunsa kantavana ammattilaisena. Tämän takia myös opettajien jatkuva kouluttautuminen erilaisia kanavia hyödyntäen on tärkeää muuttuvassa maailmassa.

 

Lähteet

Epstein, J. L. (2002). School, family, and community partnerships: Your handbook for action (2nd. ed.). Thousand Oaks, Ca: Corwin Press.

Hämäläinen, R. (2020). Digiloikka. Educa-messut 24.1.2020

Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016). Päätössanat. Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell & A. Kallioniemi (toim.) Kansakynttilä keinulaudalla. Miten tulevaisuudessa opitaan ja opetetaan? (s. 215–239). Jyväskylä: PS-kustannus.

Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, kirjasto, päiväkoti ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.) Rajaton luokkahuone. (s. 152–172).  Jyväskylä: PS-kustannus.

Lindsay, J. (2016). The Global Educator. Leveraging Technology for Collaborative Learning & Teaching.     Eugene, Orgeon: International Society for Technology in Education.

Yläkoulu- ja lukioikäisten koulumaailmaan liittyvät yhteistyötahot

Tekstin laativat EduDigi003 Yhteistyöverkostot -opintojakson opiskelijat Maria Helenius, Mirka Korhonen ja Petra Lonkainen

Johdanto

Lähdimme miettimään ryhmämme kanssa, millaista yhteistyötä koulumaailmassa on jo olemassa ja miten sitä olisi mahdollista parantaa. Tarkastelemme postauksessamme yläkoulu- ja lukioikäisten koulumaailmaan liittyviä yhteistyötahoja. Erityisesti haluamme nostaa esille kodin ja koulun välisen yhteistyön. Emme ainoastaan pohdi, miten opettajat ja vanhemmat voisivat pitää yhteyttä, tai miten vanhemmat olisivat perillä lastensa koulunkäynnistä mahdollisimman hyvin. Tavoitteenamme on asettaa nuorten vanhemmat parrasvaloihin ja ottaa selville, minkälaisia mahdollisuuksia voisimme heidän avullaan luoda oppilaille. Jotta tämä olisi mahdollista, tarvitaan digipedagogista osaamista.

Mitä on digipedagoginen osaaminen?

Termi digipedagoginen osaaminen oli aluksi meillekin hieman epäselvä, mutta löysimme sille hyvän määritelmän: “Digipedagoginen osaaminen on osa jokaisen opettajan työtä. Digipedagogisella osaamisella tarkoitetaan

a) erilaisten digitaalisten työkalujen, -laitteiden, ohjelmistojen ja sovellusten hallintaa

b) toimintamalleja sekä opetuksen ja ohjauksen menetelmiä, jotka tapahtuvat verkkoympäristöissä ja digitaalisten työkalujen avulla.” (Korento & Rusanen)

Millaista yhteistyötä kodin ja koulun välillä tehdään

Useimmissa kouluissa on käytössä jokin digitaalinen sovellus, jonka kautta oppilaiden vanhemmat pystyvät seuraamaan lastensa koulumenestystä, myöhästelyjä ja poissaoloja. Tämän kautta tapahtuu myös suurin osa opettajien ja vanhempien välisestä kanssakäymisestä. Joillakin kouluilla on oma Facebook-tili, jolla julkaistaan tiedotteita ja kuvia koulun tapahtumista tai oppitunneilta. Facebookia pääsee katsomaan kuka vaan ja siellä jaetut tiedostot ovat kaikkien nähtävillä. Vaihtoehtoinen kuvien jakamiseen käytetty sovellus on esimerkiksi Instagram. Joillakin luokilla voi olla käytössään WhatsApp –viestisovellus, jossa esimerkiksi oppilaiden vanhemmat voivat viestiä keskenään. Yllä mainituista esimerkeistä tulee esille, että suuri osa (tai ehkä ainoa) yhteistyöstä liittyy tiedottamiseen. Tiedottamista siitä miten opiskelut sujuvat, mitä koulussa on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Mutta onko tämä yhteistyö riittävää?

Mitä koulun ja kodin yhteistyö vaatii?

Toki yhteistyö vaatii energiaa ja aikaa tavallisen kouluarjen lisäksi, mutta Joyse Epstein (2010) kirjoittaa kirjassaan School, family and community partnerships, että kaikki osapuolet (oppilaat, opettajat ja vanhemmat) pitävät yhteistyötä tärkeänä. Monissa kouluissa on vakiintuneet käytännöt ja perinteet, mutta esimerkiksi valtakunnallisia ohjelmia tai hankkeita ei ole monta. Ja nykypäivän globaalissa maailmassa yhtyy monet kulttuurit saman katon alla. Tätä varten on kehitettävä yhteistyömalleja, joissa on matala kynnys kaiken taustaisille, liittyi se sitten kulttuuriin, uskontoon, koulutustasoon tai sosioekonomiseen taustaan. Ideoista varmasti ei ole pulaa, niitä syntyy vanhempainillassa (jos pohtimiselle annetaan tilaa) tai esimerkkejä voi ottaa ulkomailta tai netistä. Alla hyvä esimerkki Islannista toimivasta hankkeesta sekä ajatus joka nousi esille ryhmämme keskusteluissa.

Esimerkki Islannista

Islannissa saatiin nuorten päihteiden käyttöä vähennettyä lisättyä kodin, koulun ja ympäröivien harrastusjärjestöjen yhteistyötä (Sigfusdottir, Thorlindsson, Kristjansson, Roe,& Allegrante, 2008). Islannin mallissa, johon halutaan myös Suomessa pyrkiä, laskettiin harrastusten kuluja ja jokaiselle lapselle luvattiin harrastuspaikka, jonne myös järjestettiin kuljetuksia koulun jälkeen. Kaikille lapsille myös sovittiin yhteiset kotiintuloajat, joita oli valvomassa kaduilla vanhempainpartioita. Myös päihteiden ikärajoja ja saatavuutta kiristettiin. Määrä nuoria, jotka raportoivat viettävänsä enemmän aikaa vanhempiensa kanssa ja tiedottavansa kenen kanssa he liikkuivat, lisääntyi huomattavasti projektin aikana.

Nuoret kaipaavat tietoa mahdollisuuksista

Nykyaikana pitää jo todella nuorena tietää, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä työkseen. Varsinkin jo lukiossa opiskelu perustuu siihen, millaiseen opiskelupaikkaan kukin tähtää. Moni nuori ei kuitenkaan tiedä mahdollisuuksista, joita hänellä on. Nuoret haluaisivat saada mahdollisimman paljon tietoa eri aloista ja opiskelumahdollisuuksista. Koulujen sivuilta löytyy usein paljon faktatietoa, mutta ei välttämättä ollenkaan sellaista materiaalia, mikä nuoria kiinnostaisi. Näemmekin että tässä olisi mahtava yhteistyömahdollisuus eri koulutusastetta edustavien koulujen välillä. Suuri osa yläkoulu- ja lukioikäisistä asuu sellaisissa kunnissa, joissa ei ole korkeakouluja. Vierailut ylempiin kouluihin onkin hankala toteuttaa. Virtuaaliset kouluvierailut voisivat olla aivan yhtä ammentavia, kuin paikan päällä tutustuminenkin. Korkeakoulujen tulisi tiedostaa millaista tietoa nuoret opiskelusta kaipaavat ja tehdä esittelyjä, jotka vastaavat nuorten toiveita.

Tiedämme että oppilaiden vanhemmilla on monenlaista osaamista, mutta harva opettaja tietää minkälaista. Olisikin ihanteellista, että opettajat pitäisivät vanhempainiltoja heti lukuvuoden alussa, jolloin vanhemmat ja opettajat pääsisivät tutustumaan toisiinsa. Tällöin voitaisiin kartoittaa, kuinka paljon vanhemmilla on kiinnostusta osallistua koulun toimintaan. Tuskinpa kaikki oppilaiden vanhemmat ovat opettajia tai lääkäreitä. Vanhemmat todennäköisesti työskentelevät mitä mielenkiintoisimmissa työtehtävissä, joista oppilaat voisivat olla kiinnostuneita kuulemaan.

Perinteinen TET-harjoittelu on monien oppilaiden mielestä hieno kokemus. Muutaman päivän työharjoittelun aikana saa melko hyvän kuvan kyseisen työpaikan tehtävistä. Riittääkö kuitenkaan pariin eri työpaikkaan konkreettisesti tutustuminen? Olen sitä mieltä, että mitä useampaan alaan pääsee tutustumaan, sen parempi! Tässä suurena apuna voisivat toimia oppilaiden vanhemmat, yhdessä innostuneen opettajan kanssa. Koulusta voitaisi tehdä pienryhmävierailuja vanhempien työpaikoille, mutta yhtä hyvin olisi mahdollista käyttää virtuaalista esittelyä tutustumiseen. Oppilaat voisivat kotona opettaa vanhemmilleen tiettyjen digitaalisten työkalujen käyttöä, jonka avulla vanhemmat pystyisivät pitämään esittelyjä. Luultavasti monet vanhemmat voisivat olla kiinnostuneita kertomaan omasta alastaan ja työnkuvastaan. Esittelijät voisivat kertoa myös omasta koulutuksestaan, jolloin oppilaiden olisi konkreettisesti helpompi hahmottaa erilaisia mahdollisia koulutusväyliä.

Joidenkin tahojen kanssa yhteistyötä kannattaisi myös laajentaa. Loistavia esimerkkejä tarjotaan artikkelissa Koulu, kirjasto, päiväkoti ja hoivakoti oman kylän verkostossa, jossa neljäsluokkalaiset oppilaat harjoittelevat digipedagogista osaamista yhdessä kohderyhmien kanssa.

Työelämässä digitaaliset taidot ovat nykyään todella tärkeässä roolissa. Joillakin oppilaiden vanhemmilla saattaisi olla sellaista digipedagogista osaamista, jota opettajalta ei löydy. Tällöin vanhemmat voisivat yhdessä opettajan kanssa kehittää uusia oppimiskokonaisuuksia.

Etenkin vähävaraisten perheiden lapsille koulun tarjoamat vapaa-ajan kerhot tuovat paljon iloa elämään. Tehokkaalla yhteistyöllä oppilaiden vanhempien kanssa saataisiin myös vapaa-ajan toimintaan uusia mahdollisuuksia.

Vanhempien ja opettajien sekä ympäröivän yhteisön ja yritysten rooli ja yhteistyö koronapandemiasta johtuvan etäopetuksen aikana

Tämän kevään aikana kodin ja koulun välinen kommunikaatio ja etenkin yhteistyö on noussut yhä merkittävämpään rooliin koronaviruspandemian takia. Suomessa kaikki koulut ovat tämän takia siirtyneet etäopetukseen viimeistään 18.3. ja tällä hetkellä lähes kaikki peruskoululaiset, lukuun ottamatta osaa 1.–3.-luokkalaisista, lukio- ja ammattikoululaiset sekä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijat opiskelevat etäopetuksessa. Tilanteen ollessa uusi, sekä opettajille että oppilaille ja heidän vanhemmilleen ja ajan etäopetukseen valmistautumiseen ollessa vain muutaman päivän pituinen, on etäopetukseen siirryttäessä tullut varmasti kaikille uusia ja haastavia asioita esiin ja tilanne on vaatinut joustoa kaikilta osapuolilta.  Käsittelen seuraavissa kappaleissa opettajien, sekä vanhempien roolia etäopetuksessa digipedagogisen osaamisen kehittämisen näkökulmasta.

Opettajien rooli

Suuri osa opettajista on joutunut uuteen ja haastavaan tilanteeseen etäopetukseen siirryttäessä. Jos opetuksessa ei ole aiemmin käytetty erilaisia digitaalisia työvälineitä, eikä oppilailla ole koulun puolesta omia kannettavia tietokoneita tai tabletteja, ovat opettajat joutuneet vaikeaan tilanteeseen, jossa he joutuvat pohtimaan, miten saisivat toteutettua opetuksen niin, että kaikki oppilaat olisivat saavutettavissa. Lisäksi heidän on pitänyt miettiä oppilaiden työmäärää suunnitellessaan opetusta, jolloin yhteistyö ja kommunikaatio oppilaiden, sekä heidän vanhempiensa kanssa on tärkeää, jotta opettaja pystyy mitoittamaan työmäärän sopivaksi. Toisaalta opettajat eivät voi myöskään luottaa siihen, että jokaisella oppilaalla olisi vanhemmat kotona auttamassa, vaan lasten ja nuorten olisi pystyttävä opiskelemaan niin, että opettajan neuvot ja tavoittaminen etänä riittäisivät tehtävistä suoriutumiseen. Tärkeää opettajille on ollut myös muistaa, että tilanteen ollessa poikkeuksellinen, ei opetuksen tarvitse olla täysin samanlaista kuin normaalisti, vaan tärkeintä on kannustaa ja tukea oppilaita pitämään yllä säännöllistä rytmiä arjessa ja olla myös henkisenä tukena oppilaille mahdollisesti ahdistavanakin ajankohtana. Yksittäinen opettaja ei kuitenkaan ole yksin näiden haastavien olosuhteiden keskellä, koska kaikki muutkin opettajat painivat samojen kysymysten kanssa. Opettajaopiskelijana on ollut hienoa huomata opettajien välisen yhteistyön lisääntyminen viimeisen viikon aikana. Opettajat ympäri Suomea ovat jakaneet toisilleen neuvoja opetukseen ja digitaalisiin työvälineisiin.

Opetusta onkin toteutettu hyvin erilaisin tavoin, osan käyttäessä esimerkiksi Google Meets -työkalua ja pitäessä sen avulla oppitunnit etäyhteydellä, kun puolestaan osa on siirtynyt Google Classroomin tai Moodlen tapaisiin sovelluksiin, joista oppilaat löytävät opiskeltavat asiat ja tehtävät. Osa opettajista on nähnyt tämän hyvänä ajankohtana laaja-alaisen osaamisen kehittämiseen, kun taas osa opettaa asioita oppilaille tuttujen tehtävien ja opetustapojen kautta. Koulun sisälläkin etäopetuksen tavat ovat saattaneet vaihdella ja yläkoululaisetkin ovat saattaneet päätyä opettelemaan monia uusia järjestelmiä ja opiskelutapoja, esimerkiksi osalla opetus on lukujärjestyksen mukaista, osa antaa viestillä päivän tehtävät, kun taas osa koko viikon ja osa antaa koko etäopetuksen ajan kestävän projektin tehtäväksi. Samoin opettajien sijainti ja tavoitettavuus vaihtelee, osa opettajista opettaa kotonaan, osa koululta käsin. Myös opettajan tavoittelemiseen on erilaisia ohjeita. Tiedotuskanavana suurin osa kouluista ja opettajista kuitenkin käyttää kyseisen koulun omaa yhteydenpitosovellusta, kuten esimerkiksi Wilmaa.

Vanhempien rooli

Koska etänä opiskelu ei välttämättä ole oppilaille tuttua, kun opettaja ei ole fyysisesti läsnä, saattaa oppilaiden vanhemmat kotona ollessaan nousta suurempaan rooliin oppilaiden oppimisen kannalta, heidän ylläpitäessä järjestystä, varmistaessa laitteiden ja järjestelmien toiminnan, huolehtiessa tauoista sekä ruokailuista, valvoessa kotitalouden ja liikunnan tunteja ja kannustaessa sekä neuvoessa lastaan tai lapsiaan. Vanhemmat saattavat seurata kodin ja koulun yhteydenpitoon suunnitellusta sovelluksesta opettajien ja hallinnon tiedotuksia, ohjeita etäopiskeluun ja valvoa etäopiskelua tehdessään samaan aikaan omia töitään. Lisäksi he voivat pitävät yhteyttä opettajaan antaessaan palautetta työmäärän suuruudesta sekä osallistuvat mahdollisesti opettajan antamiin perheen kanssa yhdessä tehtäviin tehtäväkokonaisuuksiin. Etenkin nuorempien ja erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden vanhemmille tämä on saattanut tarkoittaa erityisen suurta roolia lastensa koulunkäynnissä, jos vanhemmat ovat lastensa kanssa kotona.

Ympäröivän yhteisön ja yritysten rooli

Viime viikon aikana uutisia ja sosiaalista mediaa seuratessa on tullut vastaan myös ihastuttava ilmiö, kun esimerkiksi kirjailija Sofi Oksanen piti Instagramissa kirjallisuudesta ja toimittaja Ina Mikkola medialukutaidosta oppitunnit, myös Oona Kivelä on pitänyt lapsille lapsijumppia livenä Facebookissa. Samaan aikaan myös yrityksiä ja valtioita on tullut mukaan auttamaan opettajia, esimerkiksi SanomaPro on ilmoittanut digitaalisten materiaalien olevan tällä hetkellä ilmaisia kaikille ja Viro on myös uutisoinut, että heidän digitaalisia oppimisvälineitään pystyy tällä hetkellä käyttämään ilmaiseksi (löydät ne täältä: https://education-nation.99math.com/). Toisaalta myös jotkut perheet ovat järjestäneet myös naapuruston lapsien kanssa yhteisiä (alle kymmenen hengen) välitunteja ulkona, jotta lapset saisivat sosiaalisia kontakteja ja liikuntaa päivittäin. Opettajien ollessa tällä hetkellä hyvin työllistettyjä ja osan joutuessa siirtämään tai luomaan digitaalisia etäopetukseen sopivia oppimateriaaleja yhteisön tuki on varmasti ollut arvokasta.

Lähteet:

Epstein, J. L. (2010). School, family, and community partnerships. Preparing Educators and Improving Schools (2. uudistettu painos). Boulder: Westviev Press

Korento, K. & Rusanen, T. Osaamisen kehittäminen. Digipedagoginen osaaminen. Viitattu 20.3.2020. http://oamk.fi/amok/emateriaalit/fi/osaamisen-kehittaminen/digipedagoginen-osaaminen/

Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016). Päätössanat. Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell & A. Kallioniemi (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla. Miten tulevaisuudessa opitaan ja opetetaan? (s. 215–238). Jyväskylä: PS-Kustannus.

Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, kirjasto, päiväkoti ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 152–172). Jyväskylä: PS-kustannus.

Lindsay, J. (2016). The Global Educator. Leveraging Technology for Collaborative Learning & Teaching. Portland: ISTE.

Otsmaa, S. (2020). Estonia offers its digital education solutions for free to support other countries. Viitattu 20.3.2020. https://www.hm.ee/en/news/estonia-offers-its-digital-education-solutions-free-support-other-countries

Sigfusdottir, I. D., Thorlindsson, T., Kristjansson, A. L., Roe, K. M., Allegrante, J. P. (2009). Substance use prevention for adolescents: The Icelandic model. Health Promotion International

Yhteistyöverkostojen vahvistaminen

Tekstin laativat DigiErko 3. vuosikurssin opiskelijat Tiina Alapaattikoski, Laura Kahlos ja Anna-Mari Vierikko

Opetus ja opettaminen peruskoulussa meni yhdessä vuorokaudessa aivan uusille urille. Koronan uhka tekee tähänkin tehtävänantoon aivan uuden näkökulman. Joskin uudesta opetusalan vinkkelistä voi peilata hyviä käytäntöjä: yhteistyöverkostojen merkitys korostuu.

Etäkoulua on tätä kirjoittaessa pidetty viisi työpäivää. Niistä kaksi oli opettajien työpäiviä, joissa etäopetuksen suunnat ja kulmat viilattiin samaan suuntaan.

Opettajat ovat ”pakon edessä” joutuneet ottamaan haltuun uusia työskentelyalustoja. Hiidiksessä tutor-opet rakensivat kollegoilleen ”Kaukohiidis 2020”-sivuston, jossa on esitelty yleisimpiä työkaluja sähköiseen opetukseen.

Hiidiksessä etäopetusta päätimme rakentaa niin, että aineryhmien opettajat tekevät yhteistyötä – kuvataiteen ja käsityön opettajat toimivat yhdessä. Loimme yhdessä sadoille oppilaillemme OneNoteen oppimisalustan viikkotehtävineen ja palautuskansioineen. Tämän lisäksi huoltajia (ja oppilaita) tiedotamme yhteisellä Wilma-viestillä viikoittain.

Etäopiskelun suurimmat haasteet liittyvät tekniikkaan ja sen toimimattomuuteen (suurista käyttäjämääristä johtuen). Toiseksi hankalinta on se, että iso joukko oppilaita ei ymmärrä tehtävänantoa eikä hallitse perusasioita tietotekniikan käytöstä. Kokonaan toinen asia on sitten se, että kaikilla oppilailla ei ole taitoa ottaa vastuuta omasta opiskelustaan. Oppilaat saavat kovin eritasoisesti tukea perheiltään.

Ratkaisuna on yhteistyö. Erityisesti yläkoulun puolella luokanvalvojat koordinoivat aineenopettajia ja toisinpäin. Käytössämme on Whatsapp-ryhmät ja videopuhelut. Ei ole kenenkään etu, että oppilaita putoaa matkasta.

Yhdessä yössä harva asia tulee valmiiksi. Täytyy muistaa olla armollinen itselleen, vaikka osa huoltajista antaa kärkevääkin palautetta.

Ja sitten varsinaiseen asiaan eli yhteisesti tuottamaamme blogitekstiin. Tässä muutama nosto.

Kuinka yhteistyöverkostoja voi vahvistaa?

Tarvitaan motivoituneita opettajia, jotka haluavat lähteä omaa työtään kehittämään. Innokkailla opettajilla on monta rautaa samanaikaisesti tulessa, mutta kohtuus vie varmemmin perille.

Omia verkostojaan on tarpeen tavata säännöllisesti. Ja tapaamisissa kirjallisesti sopia tavoitteista, vastuista ja tehtävistä sekä yhteisen työn aikatauluttamisesta.

Yhteistyöverkostojen edustajat kannattaa kutsua koululle. Esimerkiksi Hiidiksessä oli sovittuna yhteinen aloitus 7.luokkalaisten ilmiöjaksolle: kutsuttuna oli puhujia MLL:sta, Poikien Talolta, Herolta sekä asiantuntijaopettaja Kaskolta. Niin ikään Hiidiksessä kävi Opinkirjon työntekijä pitämässä aamunavauksia ja työpajan, ja tarkoitus oli kahden opettajan osallistua opettajien työpajaan, (jossa olisi suunniteltu ensi vuoden Yritys Hyvä –kisaa), mutta… Tässä on syytä erikseen vielä mainita onnistunut yhteistyö Robert Bahrin kanssa, jossa saimme hyvän pohjan Google Sites –portfoliotyökalun käyttöön yläkoulun oppilaille. Kiitos siitä kuuluu yliopistolle.

Mutta voi käydä myös niin, että pitkäaikainen yhteistyö ”ammutaan alas”. Näin tapahtui erään start up-yrityksen kanssa, jonka tuote ei täyttänytkään odotuksia.

Innostuksen ja työparin lisäksi tarvitaan vapaita resursseja. Kuluja on saatava koulun budjettiin. Ja niin sijaiskuluja kuin pullakahvia ja lounaita olemme saaneet koulun piikkiin laskuttaa, kun seminaaripäiviä olemme pitäneet kollegoiden kanssa mm. mediakasvatukseen ja ilmiöopetukseen liittyen.

Eräältä huoltajalta sain viestin. Asia koski luokkamme leirikoulua, joka nyt kevään osalta peruuntuu. Luokan tilille jää rahaa, vaikka toteutumaton matka on jo maksettu. Isä ehdotti, että oppilaiden kanssa miettisimme hyväntekeväisyyttä, ja tekisimme lahjoituksen. Kiinnostava ajatus. Eikä ehkä mahdotonkaan. Samaisen luokan kanssa ”Mediagaalassa” yleensä jaettavien pystien sijaan, oppilaat lahjoittivat pystirahat Saimaan norpille. Isä ehdotti, että ottaisimme yhteyttä mediaan kun päätös luokkarahojen käytöstä on tehty. Varsin hyvä idea.

Hiidenkivessä on aiemminkin käynyt kutsuttuna median väkeä ja tehnyt kouluarjesta näkyvämpää jutuillaan. Onnistumisia on helppo esitellä. Näkyvyyttä kouluarkeen saa myös koulun Instan ja Facebookin kautta.

Yhteistyöverkostoja voidaan vahvistaa myös vaikkapa opetetin tai varjostamisella toisessa koulussa kautta. Tai ottamalla yhteyden naapurikouluun ihan arkisten asioiden parissa. Voisiko tulevaisuuden koulussa olla opettajia, jotka keskittyisivät muiden kollegoiden tukemiseen? Koska aikaa yhteiselle suunnittelulle on lähtökohtaisesti aina vähän, nämä opekoutsit tai digitutorit käynnistäisivät projekteja, tarjoaisivat tarvittavaa pedagogista ja tietoteknistä tukea, toimisivat yhteyshenkilöinä koulun yhteistyöverkostoihin… Omassa työyhteisössä kannattaa tuoda esille unohtuneet pedagogiset kahvilat. On tarpeen pysähtyä miettimään onnistumisia ja sanoittaa haasteet. Ja samalla katsoa yhdessä eteenpäin, kehittää omaa koulua kohti luovaa ja keksivää koulua. Tarkoitukselliset oppimiskokonaisuudet syntyvät yhdessä tekemällä.

Ja sitten kirjallisuuskatsauksesta yksi näkökulma:

Epsteinin kirjassa esitellään ”sitoutumislomake”. Idea on jo vanha, mutta mielestämme edelleen käyttökelpoinen, ja erityisesti luokkatasoissa kollegoiden kanssa yhdessä päivittäen. Lomakkeen sisältö toimii hyvin vanhempainillassa, ensimmäistä kertaa tavatessa.

Sitoutumislomakkeet sisältävät tekoja, jotka on hyvä ääneen sanoa ja kirjata ylös. Näin puhutaan samoista asioista, joilla on merkitystä koulutyön onnistumisen kannalta. Lomakkeiden myötä ymmärrys teoista selkeytyy. Toki nimitys “sitoutumislomake” saattaa joissakin herättää ärtymystä, vaikka aie on hyvä ja rakentava. Sitoutumislomakkeita voi laajentaa myös yhteistyöverkostojen kanssa työskentelyyn. Yhteistyöverkostojen keskiössä on aloitekykyinen ja aikaansaava opettaja. Aktiivinen, aikaansa seuraava, työhönsä sitoutunut ja uuden opetussuunnitelman tunteva aikuinen, joka jatkuvasti itseään (ja kollegoitaan) kouluttaa ja inspiroi.

Jotta koulu voisi onnistua olemaan ajassa kiinni, innovatiivinen koulu, yhden opettajan lisäksi tarvitaan vähintään kollega, mielellään yhteen hiileen puhaltava tiimi, ja taustajoukoiksi kannustava, innostava ja resursseja koordinoiva johto. Todellisuus koulussa voi olla myös sellainen, että arjen haasteet kuormittavat liikaa, eikä aikaa ja innostusta riitä kehittämistyöhön. Tai jos koulun visio ja henkilökunnan vahvuudet jäävät arjen jalkoihin… Jokaisessa työyhteisössä onneksi on ihmisiä, jotka rohkeasti katsovat eteenpäin. On totta, että melko suuri joukko myös sinnittelee mukana. Viisas, muinainen Herakleitos sanoi: “Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikoillaan”.

Pitkään opetustyötä Helsingissä tehneinä toteamme, että jotkut asiat ovat menneet upeasti eteenpäin, mutta erityisesti digipedagogiikan isot resurssit ovat harmillisesti piilosilla. Liian moni opettaja tuskailee Digimerkkien suorittamista, tietotekninen apu ja tuki on liian usein kasvottomasti s-postin päässä (s-postiin vastausta voi joutua odottamaan tarpeettoman pitkään). Pedagogiset asiantuntijat eivät erityisesti markkinoi palvelujaan. Sen sijaan koulujen digitutor-toiminta on lähtenyt vaihtelevan hyvin kouluissa käyntiin.

Hiidiksessä olemme kouluttautuneet maksullisissa koulutuksissa, Kesäyliopistossa ja Helsingin aikuisopistossa. Muutama vuosi sitten teimme useamman kollegan kanssa mediakasvatuksen opintoja Oulun yliopiston täydennyskoulutuskeskukseen. 90 min alueelliset A2-koulutukset ovat ihan kelpoja, mutta pitkäkestoisen koulutuksen anti on aina merkittävämpää. Kouluttautumisen lisäksi opettajan pääoma kasvaa uusilla verkostoilla.

2020-luvun opettaja

Keskustelut sekä työpaikoillamme että yhteisissä ajatuksissamme on opettajan työn taitovaatimuksista uudelle vuosikymmenelle. Keskeiset tavoitteet opettajan työlle tulee määritellä yksiselitteisesti ja selkeästi. Koordinoidusti on tarpeen miettiä kuka kouluttaa, ketä kouluttaa ja mitä koulutetaan ja milloin. Kentän viesti on, että liikaa ja liian nopeasti koulujen ympärillä tapahtuu. Opettajan kouluarki on moneen suuntaan kurkottamista.

Tarvitaan siis työrauha opettajan työlle. Opettaja tarvitsee tulevaisuuden taitoja opettaakseen niitä tuleville sukupolville. Työpaikoillaja koulutyön linjauksista päättäneiden on tarpeen olla tietoisia työtavoista, jotka edistävät, vahvistavat ja mahdollistavat yhteisöllisen opettamisen. Koulun ikkunoista nähdään ulos: tervetuloa kouluun yhteistyön verkostojen edustajat.

Globaalit yhteistyöverkostot digipedagogisen osaamisen kehittämisen tukena

Tekstin laativat DigiErko 3. vuosikurssin opiskelijat Milja Collins, Jenni Joukahainen ja Milja Mäntynen

Mitä on digipedagoginen osaaminen?

Kirjassa Kansankynttilä keinulaidalla, (Cantell ja Kallioniemi, 2016) tarkastellaan koulun ja yhteiskunnan muutosta. Millä eväillä koulu valmistaa oppilaat tulevaisuuteen? Millainen opettaja luotsaa oppilaat tulevaisuuden osaajiksi – mikä on versio 2.0 opettajasta? Korhosen, Kukkosen, Lavosen, Sormusen ja Juutin mukaan digipedagoginen osaaminen on opettajien 2000-luvun osaamista. Tämä osaaminen käsittää mm. sellaisia osa-alueita kuin johtajuusosaaminen, verkostoissa toimiminen ja innovaatiokasvatus sekä teknologian monipuolinen hyödyntäminen ja 2000-luvun aktiivisten oppijoiden kasvatus ja koulutus mm. maker-kulttuuria ja virtuaalisia oppimisympäristöjä hyödyntäen. (mt. 218-228.) Jatkuvasti päivitettävät teknologian käyttötaidot ja ymmärrys teknologian roolista osana yhteiskuntaa ovat edellytys digipedagogisen osaamisen kehittämiselle.

Nykyoppimisessa opettajasta tulee kanssaoppija ja oppimisen ohjaaja. Opetussuunnitelmamme oppimiskäsityksen mukaisesti oppilas on aktiivinen toimija, hän muuttuu tiedon vastaanottajasta tiedon rakentajaksi. Perusopetuksen tehtävänä on kasvattaa hyvinvoivia sivistyneitä kansalaisia. “Perusopetus edistää hyvinvointia, demokratiaa ja aktiivista toimijuutta kansalaisyhteiskunnassa ja luo edellytyksiä elinikäiselle oppimiselle, joka on erottamaton osa hyvän elämän rakentamista.” (Opetussuunnitelman perusteet, 2014). Koska oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa, yhteistyötaitojen merkitys korostuu. Jokaisesta oppijasta kasvaa digipedagogi omissa yhteisöissään. Digipedagoginen osaaminen kuuluu siis paitsi opettajan myös aktiivisen kansalaisen yleissivistykseen.

Mitä on digipedagogisen osaamisen kehittäminen?

Opettajankoulutuslaitoksesta valmistuva opettaja on oman aikansa tuote, sen hetkisen koulutusjärjestelmän ja vallitsevien arvojen muokkaama. Jokaisen yksilön omat koulukokemukset määrittävät hänen käsitystään opetuksesta ja oppimisesta. Koululaitos instituutiona on hidas muuttumaan. Muutos lähtee nopeimmin yksittäisestä opettajasta ja hänen uudistumiskyvystään ja taidostaan hyödyntää ympäröivää yhteiskuntaa ja verkostoja. Innovaatiokasvatuksen ja innovatiivisen koulun tausta-ajatuksena on kehittää ja oppia uutta yhteisöllisesti eri tieteenaloja ja teknologisia sovelluksia yhdistellen ja osaamista jakaen (Cantell ja Kallioniemi 2016, 222).

Opettajankoulutus antaa perustiedot ja taidot pedagogiseen toimintaan, mutta 2000-luvun opettaja on sisäistänyt sen, että omaa osaamista pitää jatkuvasti päivittää. Teknologia kehittyy eksponentiaalisesti ja opettajan työn kuva muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Yhteiskunnalliset muutokset näkyvät opetussuunnitelmissa ja luokkahuoneissa. Opettajalta ja koululta vaaditaan niin laajaa ja monialaista osaamista, ettei opettaja yksin pysty kaikkea hallitsemaan. Tästä syystä verkostoituminen ja yhteistyön tekeminen ovat 2000-luvun opettajan välttämättömiä hyveitä. Kouluissa tulee olla rakenteet, jotka mahdollistavat vuorovaikutuksen, kollegiaalisen tuen ja osaamisen jakamisen ja sitä kautta osaamispääoman kasvattamisen. Tarvitaan tilaa, aikaa ja teknologiset puitteet. Osaamisen tai osaamattomuuden tunnistaminen ja tunnustaminen, yhdessä oppiminen ja avoimuus ja ennakkoluulottomuus oppia uutta ovat avainasemassa erityisesti digipedagogista osaamista kehitettäessä.

Osaamisen kehittäminen on myös keskeneräisyyden ja epäonnistumisen hyväksymistä eli jatkuvaa kokeilua ja reflektointia. Keskeistä olisi oppia tunnistamaan innovaatioita eli havaita milloin kehittäminen ja kokeilu onnistuvat tuottamaan uusia tapoja toimia toisin entistä paremmin. Kouluissa digipedagogiseen muutokseen on reagoitu järjestämällä erilaisia tiimejä, työryhmiä ja koulukohtaisia kokeiluja. Koulutusten lisäksi on asiantuntijaopettajuutta, tutortoimintaa ja erilaisia digitaalisia verkostoja. Opetushallitus, opetussuunnitelman perusteet ja opetuksen järjestäjä ja opetustoimi ohjaavat digipedagogiikan kehittymistä strategisten tavoitteiden ja koulutustarjonnan sekä tekniikan, laitehankintojen ja oppimisalustojen kautta. Kasvatuksen ja kouluksen kentällä hyödynnetään tutkimusta ja yliopistoyhteistyötä, koulut osallistuvat erilaisiin hankkeisiin ja oppivat verkostojen sekä benchmarkkauksen myötä. Messuilla (mm Educa, IKT-päivät, Bett-messut) nostetaan esiin ajankohtaisia ilmiötä. Ei ihme, että opettaja elinikäisen oppimisen poluilla on välillä pyörällä päästään. Koulutus, kehitystyö ja arjen käytäntö eivät aina kohtaa. Kehittämisen tulisi kuitenkin olla kestävää, oppimisen kannalta merkityksellistä ja toiminnalla olla jatkumoa vielä hankkeiden päätyttyäkin.

Mitä ovat yhteistyöverkostot?

Opettajan yhteistyöverkostoja ovat luonnollisesti kollegat ja oppilaiden huoltajat, mutta oppimisen kaikkiallistuessa vapaa-aikana tapahtuva oppiminen ja kansalaistaitojen omaksuminen nousevat uudella tavalla esille. Oppilaiden huoltajat, kodit ja perheet ovat resurssi, voimavara ja verkosto, jota opettajan tulee osata hyödyntää ja tuoda näkyväksi oppimisen mahdollistajana.

Joyce L. Epstein (2009) on jaotellut kodin ja koulun yhteistyötapoja kuuteen osa-alueeseen. Yhteistyön tekemisen tapoja ovat sekä vanhemmuuden että kotona oppimisen tukeminen, viestintä kodin ja koulun välillä, huoltajien vapaaehtoistyö koulun hyväksi ja päätöksentekoon osallistuminen sekä yhteistyö yhteisön muiden toimijoiden kanssa. Tiina Korhonen (2017) on väitöksessään tarkastellut, miten digitalisaatio ulottuu kaikkiin näihin toimintoihin. Hän puhuu kodin ja koulun digitaalisesta kumppanuudesta.

Suomalaisessa koulussa vanhemmuuden tukeminen (Parenting) toteutuu pääosin oppilashuoltotyön kautta ja vanhempainiltojen, huoltajatapaamisten ja keskustelujen muodossa sekä muun yhteistyön lomassa. Tarkoituksena on auttaa vanhempia luomaan kotona koulunkäynnin mahdollistavat ja oppimista tukevat olosuhteet. Tiedottamiseen, viestimiseen ja tukemiseen etsitään ja kehitetään digitalisaation myötä uusia väyliä ja toimijoita. Samalla nämä yhteistyöverkostot vahvistuvat ja laajenevat.

Huoltajilla on lakisääteinen velvoite huolehtia lapsen oppivelvollisuuden toteutumisesta. Kodin ja koulun yhteistyöhön kuuluu kuitenkin pohtia, miten huoltajat voivat edesauttaa kotona tapahtuvaa oppimista (Learning at Home). Digitaaliset portfoliot esim. ovat keino lisätä mahdollisuuksia yhdessä tukea oppilaan oppimisprosesseja. Digitalisaation myötä erilainen lisäharjoittelu tai itseneuvova opetus tai opastus voi tavoittaa myös ne kodit, joilla ei ole mahdollisuuksia tukea kotona oppimista. Koulujen järjestämät “läksyparkit” voivat tulla avuksi, jos oppilaan kotona ei osata tai pystytä tukemaan kotitehtävien suorittamista.

Suomessa perusopetuslakiin sisältyy velvoite tiedottaa huoltajia lapsen menestymisestä opinnoissaan. Lisäksi koulu viestii (Communicating) koteihin mm. toiminnastaan, tapahtumista ja aikatauluista sekä opetuksen tavoitteista ja arvioinnin perusteista. Tässä voi kunnan valitseman virallisten viestintäkanavien lisäksi hyödyntää myös erilaisia some-kanavia. Lain edellyttämää riittävää tiedottamista ei ole hallinnollisesti tarkemmin määritelty. Jokainen oppilaitos voi linjata tämän itse, mutta digitalisaatio on mahdollistanut hyvin monipuolisen ja monitahoisen viestimisen ja tiedottamisen.

Epsteinin jaottelussaan esittelemä vapaaehtoistyö (Volunteering) on Suomessa pienimuotoista keskittyen lähinnä vanhempain- ja luokkatoimikuntien toimintaan. Mutta mitä paremmat yhteistyöverkostot opettajilla ja huoltajilla on sitä paremmin koulussa voitaisiin hyödyntää vanhempien tietotaitoa ja mahdollisuuksia olla vapaaehtoisesti mukana koulutyössä. Suomalaisessa koulussa huoltajat pääsevät osallistumaan koulun päätöksentekoon (Decision Making) myöskin vapaaehtoisina johtokunnan tai vanhempainyhdistyksen jäseninä sekä yleensä kunnan koulutoimen päätöksiin demokraattisten vaikuttamiskanavien kautta.

Helsingissä yhteisöt ja alueen toimijat tavoittavat tehokkaasti perheet ja lapset koulun ja välityksellä ja harrastustoiminnan kehittämisessä hyödynnetään verkkoa ja verkostoja. Helsinkiläiset koulut ja opettajat tekevät monipuolista yhteistyötä (Collaborating with Community) esimerkiksi kulttuurilaitosten, urheiluseurojen, leikkipuistojen, palvelun tarjoajien, nuorisotoimen, seurakuntien, järjestöjen ym. tahojen kanssa. Oppilaille tarjotaan myös kansalaisvaikuttamisen harjoittelua ja vaikuttamiskanavia esim. Ruuti-budjetin, Yrityskylän ja Omastadi-toiminnan kautta. Kaikkinainen osallistuminen tulee useamman ulottuville digitalisaation myötä.

Digitaalinen teknologia voikin mahdollistaa entistä yksilöidympiä ja tehokkaampia tapoja osallistua kodin ja koulun yhteistyöhön ja teknologia voi jopa madaltaa kynnystä tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa (vrt. Korhonen 2017).

Epstein (2002) varoittaa yhteistyön sudenkuopista. Esimerkiksi kaikille kodeille ei voi viestiä samanlailla, toiset tarvitsevat erilaista tukea kuin toiset. Aina tapahtuu virhetulkintoja. Mutta kun yhteistyötä kotien kanssa tehdään oikein – tasa-arvo-, yhdenvertaisuus- ja saavutettavuusnäkökulmat huomioiden ja eri osapuolia kunnioittaen ja arvostaen – syntyy kodin ja koulun kumppanuutta. Aito kumppanuus tuottaa kaikille paremman ymmärryksen toistensa osaamisesta ja toiminnasta. Sitä kautta huoltajien arvostus ja kunnioitus opettajan osaamista kohtaan voi lisääntyä ja opettaja puolestaan osaa paremmin ymmärtää ja arvostaa huoltajien panosta. Kodin ja koulun yhdensuuntaiset tavoitteet ja toiminta tukevat oppijan itsetuntoa ja ymmärrystä oppimisen merkityksestä. Yhdessä toimiminen ja kodin ja koulun verkostoituminen tuottaa kaikille osapuolille itseluottamuksen kasvua ja tietoisuuden lisääntymistä kaikesta oppimiseen, kouluun ja ympäröivään yhteisöön liittyvistä kysymyksistä ja mahdollisuuksista vaikuttaa ja toimia omassa lähipiirissään. Tämä lisää niin oppijan omistajuutta oppimiseensa kuin huoltajien uskoa kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa vaikuttaa lapsensa oppimiseen ja koulun toimintaan. Kaikkinainen yhteistyö tuo samalla mukanaan uusia taitoja eri osapuolille ja uudenlaisia mahdollisuuksia yhtälailla digipedagogisen kuin muun osaamisen kasvattamiseen.

Globaali yhteistyö

Kirjassaan The Global Educator: Leveraging Technology for Collaborative Teaching and Learning (2016) Julie Lindsay käsittelee globaalin yhteistyön eri muotoja opettajan näkökulmasta. Globaali yhteistyö mahdollistuu digipedagogisen osaamisen kautta ja on osa digipedagogista osaamista. Globaalista yhteistyöstä on Suomessa jo pitkään käytetty termiä kansainvälisyys-kasvatus (International education), joka Lindsayn mukaan tarkoittaa lähes samaa asiaa.

Lindsayn mukaan modernin opettajan on tehtävä kansainvälisyyskasvatusta aidosti ja kunnianhimoisesti, yli kansalaisuus-, maantiede-, tieteenala- ja ikärajojen, globaalisti. Tähän opettaja ei kykene yksin ja verkostoitumatta. Globaalia yhteistyötä aloittaessaan opettajan on löydettävä ensin kansainvälisiä kontakteja ja samanmielisiä kollegoita ja sitten mielekkäitä projekteja, joissa tietoa ja osaamista voidaan jakaa, oppia ja saada tuloksia yhdessä. Yhteistyötä suunnitellessaan opettajan tulee määrittää yhteistyön tavoitteet opetussuunnitelma huomioiden, etsiä sopivat työkalut ja ICT-tukea sekä sopia eri yhteistyötahojen rooleista ja projektin johtajuudesta. Yhteistyön toteuttaminen vaatii opettajalta avoimuutta, innovatiivisuutta, autonomiaa ja vuorovaikutustaitoja. Yhteistyöstä tulee aitoa, kun ollaan aidosti kiinnostuneita, empaattisia ja vastaanottavaisia ja ikään kuin päästetään maailma ilmiöineen luokkatilaan sisään.

Globaaleja yhteistyöverkostoja löytyy ympäri maailmaa. Oheisessa kaaviossa Lindsay kuvaa globaalin yhteistyön muotoja ja eri tasoja. Tasolta yksi, jossa yhteistyö on tiedon, viestien ja asioiden jakamista edetään kohti aitoa ja tavoitteellista yhdessä tekemistä. Tasolta toiselle siirryttäessä opettajien yhdessä tekemä suunnitteluyhteistyö korostuu, laajenee ja monipuolistuu ja vaaditaan aina vahvempaa digipedagogista osaamista.

Haasteita globaalille yhteistyölle tuovat mm. kieli- ja aikarajoitteet. Kun yhteistyön tekijät ovat eri kielialueilla ja aikavyöhykkeillä, yhteinen online-tekeminen ei välttämättä onnistu. Teknologiaongelmat, kuten tarkoituksenmukaisten laitteiden puute tai teknologioiden yhteensopimattomuus voivat haitata toimintaa. Organisaatioiden tietoturvakysymykset voivat tuoda rajoitteita, samoin teknologisten taitojen ja osaamisen vähäisyys. Yhteistyön toimivuus edellyttää tietyntasoista osaamisen sujuvuutta, jotta pystytään esim. luomaan oppimisalustoja ja kutsumaan jäseniä tai vetämään skype-kokouksia. Haasteita tuovat myös oppijan yhteisöllisten oppimistaitojen puute tai heikot verkossa toimimisen ja kommunikoinnin taidot.

Miksi opettajan sitten kuitenkin pitäisi lähteä toteuttamaan näin haastavia projekteja ja laajentamaan digipedagogista osaamistaan? Jälleen päästään kysymykseen tulevaisuuden osaajista. Maailma on muuttunut ja kutistunut. Moderniin oppimiseen ja opettamiseen kuuluu globaalin kompetenssin kasvattaminen. Tämän päivän nuoret kilpailevat työpaikoista kansainvälisesti. Teknologian ja tekoälyn korvatessa rutiininomaisia töitä työntekijöiltä vaaditaan luovaa ongelmanratkaisukykyä ja kulttuurista osaamista ja hyviä vuorovaikutustaitoja niin kasvokkain kuin digitaalisesti. Tarvitaan kokonaisuuksien ymmärtämistä ja laaja- alaista osaamista, jotta voidaan toimia maailmanlaajuisesti ja ratkaista maailmanlaajuisia ongelmia.

Reaaliaikainen kansainvälinen toiminta tuo fokuksen digitaaliseen ja online- teknologiaan, jolloin luodaan ymmärrystä siitä miten teknologia valjastetaan ihmisyyden palvelemiseen ja mahdollistamaan hierarkiaton ja ympäröivään yhteiskuntaan avautuva oppiminen (‘flat and connected learning’). Moderniin oppimiseen ja opettamiseen tulee kuulua yhteys paitsi oppisisältöihin myös ihmisiin, jotka sisältöä tuottavat ja mahdollisuus syvemmän ymmärryksen luomiseen maailmanlaajuisen yhteydenpidon ja yhteistoiminnan kautta. Online-työskentely yli valtioiden rajojen ja tieteenalojen ja oppimisen tapojen tukee paikallista kehittämistyötä ja oppimista ja ‘Think global, act local’ –ajattelua. Online- internet- työskentely tapahtuu 24/7, jolloin oppiminen ei lopu koulupäivän loppumiseen. Tämä mahdollistaa oppimisen jatkuvuuden ja ylöspäin eriyttämisen ja tiedon saavutettavuuden. (Lindsay 2016)

Saska Snellmanin (HS 15.3.2020) essee globalisaation peruutusvaihteesta on mielenkiintoinen. Hän lainaa taloustieteen professori Michael Sullivania, joka jo ennen korona-kriisiä ohjeisti hyvästelemään globalisaation ja keskittymään uuteen moninapaiseen maailmaan. Erilaisten markkinoihin liittyvien ongelmien ja globalisaatioon liittyvien riskien vuoksi valtiot sulkevat rajojaan ja kääntyvät sisäänpäin. Viruksen leviäminen nopeuttaa tätä kehitystä. Mutta ehkäpä tässä tilanteessa sitten juuri digitalisaatio on se, joka mahdollistaa ihmiskunnalle välttämättömön globaalin yhteistyön; sama Helsingin Sanomat (B14-15 ) kuvailee, miltä näyttää toimistotyö 2030. Ihmiset tapaavat hologrammeina kahvihuoneissa ja tekoälyrobotti järjestää virtuaalityötilan ja kokoussysteemit eri puolilla maailmaa työskenteleville asiantuntijoille. Tällaiseen asiantuntijatyöskentelyyn valmentautumiseen maailman ongelmien ratkaisemiseksi Julie Lindsaykin ilmeisesti tähtää.

Entä mitä vuonna 2030 kuuluu suomalaiselle peruskoululle? Miltä näyttävät sen verkostot, millaista on opettajien digipedagoginen osaaminen, mitä versiota opettajasta sillloin käytetään?

Näihin blogitekstissämme pohtimiimme asioihin meneillään oleva koronatilanne luo aivan oman näkökulmansa. Suomi siirtyi vain muutamassa päivässä etäopetukseen. Tämä vaikuttaa tämän ajan Talvisodan ihmeeltä. Digiosaaminen näyttää lisääntyvän, kun sille tulee aito tarve. 18.3.2020 alkaen kaikki mahdolliset yhteistyöverkostot oppimateriaalien tekijöistä, asiantuntijaverkostoihin ja oppilaiden huoltajiin, ovat olleet opettajien digipedagogisen osaamisen kehittymisen tukena.

 

Lähteet:

Epstein, J. L., Sanders, M. G., Sheldon, S., Simon, B., Salinas, K., Jansorn, N., Voorhis, F., Martin, C., Thomas, B., Greenfeld, M., Hutchins, K.& Williams, K. (2009). School, family, and community partnerships: Your handbook for action (3rd ed.). Thousand Oaks, CA: Corwin Press.

Helsingin Sanomat 15.3.2020

Korhonen, T. 2017. Kodin ja koulun digitaalinen kumppanuus. Kasvatustieteellisiä tutkimuksia, numero 10. Helsinki:Yliopistopaino. Unigrafia.

Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016). Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell, & A. Kallioniemi (toim.). Kansankynttilä keinulaudalla. Juva: PS-kustannus, 215-237

Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014) Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa Niemi, H. & Multisilta, J. (toim.). Rajaton luokkahuone. Jyväskylä: PS-kustannus, 152-172

Lindsay, J. (2016) The Global Educator: Leveraging Technology for Collaborative Teaching and Learning. Eugene, Orgeon: International Society for Technology in Education.

Opetussuunnitelman perusteet 2014

Digi suloinen

Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan DigiErko-koulutuksen toisen vuosikurssin opiskelijat ovat opiskelleet ja työstäneet kehittämisprojektejaan ahkerasti syksystä 2018 alkaen. Projektit ovat innovatiivisia ja kunnianhimoisia, mutta opettajien arkeen ja käytäntöön kiinnittyviä. Kehittämisprojektit ovat edenneet hyvin ja konkretisoituneet kuluneen kevään aikana. Kevään viimeinen lähiopetuskerta huhtikuussa huipentuikin digierkolaisten hissipuheisiin – jokainen piti lyhyen puheenvuoron ja esitteli kehittämisprojektinsa tilanteen timanttisesti tiivistettynä. 


Tytti Tenhunen esittelee kehittämäänsä, kieltenopettajille suunnattua digitaalisen pedagogiikan koulutuskokonaisuutta.

Opponointi suoritettiin tällä kertaa Koululehtikoneella, joka on Aikakausmedian ylläpitämä käytännöllinen mediakasvatuksen työkalu eri-ikäisille oppilaille. Digierkolaiset saivatkin pilke silmäkulmassa toimittaa lehteen pienen vertaispalautteen opiskelijakollegojen esitysten jälkeen. Painotuoreeseen The Daily DigiErko -julkaisuun sekä opiskelijoiden kehittämisprojekteihin voi tutustua osoitteessa https://oma.koululehtikone.fi/thedailydigierko


The Daily DigiErko

Kehittämisprojektien ohjauskeskusteluissa opiskelijat ovat pohtineet etenkin projektiensa hyöty- ja tuotostavoitteita, resursointia, onnistumisen mittareita, vaikuttavuuden arviointia, sekä jälkihoitovastuita. Paljon on keskusteltu myös muutoksen mahdollistamisesta, sidosryhmien osallistamista sekä muutosviestinnän keinoista.  Muutostilanteiden kohtaamiseen kunkin omassa kehittämiskontekstissa ja työyhteisössä digierkolaiset saivat eväitä sekä maalis- että huhtikuun lähiopetuskerroilla työyhteisökonsultti sekä kirjailija Maisa Gröndahlilta. DigiErko-koulutus kun valmistaa opettajia toimimaan paitsi digitaalisen oppimisen ja opettamisen, myös muutoksen asiantuntijoina. Valtakunnallisen DigiErko-verkoston blogista voi lukea lisää siitä, miksi se on tärkeää.

Koulutusten järjestämisestä koulun ja kunnan tasolla sekä kunnasta kehittämishankkeiden toimijana viimeisillä lähiopetuskerroilla kouluttivat puolestaan perusopetuksen tvt-mentori Juho Laitinen sekä tvt-koordinaattori Jarno Bruun Kuopion kaupungilta.


Kuopion kaupungin perusopetuksen tvt-koordinaattori Jarno Bruun piti puheenvuoron kunnasta kehittämishankkeiden toimijana otsikolla ”Hankehumppaa vai aitoa kehittämistä?”.

Digierkolaiset pääsevät pian nauttimaan hyvin ansaitusta kesälomasta, ja opinnot sekä kehittämisprojektien parissa työskentely jatkuu uudella innolla jälleen elokuussa. Syksyllä 2019 käynnistyy myös Helsingin yliopiston DigiErko-koulutuksen kolmas vuosikurssi. Haku koulutukseen on avoinna 7.6.2019 saakka. Lue lisää ja hae mukaan koulutukseen osoitteessa http://bit.ly/digierkohy2019

Kesäterveisin
Sorella

Yhteistyöverkostot osana digipedagogisen osaamisen kehittämistä

“Oppiminen ei lähde lentoon, mikäli oppilailla ei ole mitään tietoa oppikirjojen ulkopuolelta” Kai Hakkarainen

Professori Kai Hakkarainen esitti opiskeluryhmällemme pitämällään luennolla 8.2.2019 koulun olevan hänen mielestään edelleen liian opettaja- ja suorittamiskeskeistä. Uskallammekin väittää, että useat opettajat ovat vielä 2020-luvun lähestyessä ns. ”omalla saarekkeellaan”: He eivät välttämättä juurikaan tee yhteistyötä muiden opettajien kanssa, saatikka sitten verkostoidu ympäröivän maailman toimijoiden kanssa. Tämä asettaakin suuria haasteita niin opettajien työnantajille, opettajankoulutukselle sekä täydennyskoulutukselle.

Koulu ei kuitenkaan ole “irrallinen saareke” muusta yhteiskunnasta. Yhteiskuntaan verkostoituminen kouluaikana edistää oppijan osallisuutta ja perehdyttää hänet luontevasti ympäröivään maailmaan. Usein myös tällainen luonteva verkostoituminen motivoi oppijoita ja tällä tavoin jopa saattaa ennaltaehkäistä myöhempää syrjäytymistä.

Kai Hakkaraisen luennolla tuli vastaan termi epälineaarinen oppiminen. Tämä konsepti pitää sisällään tiedonluomisen toimintamenetelmän uudelleenajattelun, ja siirtymisen perinteisestä (eli lineaarisesta) kohti vaihtelevampaa ja epälineaarisempaa tapaa toimia ja tuottaa tietoa. Lineaarisen periaatteen mukaan opettajan rooli on kaataa tietoa oppilaiden mieliin, jotka tabula rasavilleinä ottavat sitä vastaan. Lineaarisessa mallissa on valmiit vastaukset, selkeät rutiinit, ja ulkoa opettelemalla pääsee maaliin. Epälineaarinen tiedonluominen vaatii taasen tietyn verran epävarmuuden sietoa, ja opettajalta yhteistyöpohjaisempaa tapaa työskennellä oppilaiden kanssa. Työtavat ja metodit ovat vaihtelevia, ja luovia ratkaisuja harjoitellaan. Asiantuntijaroolit demokratisoituvat, kun oppilaiden joukosta voi hyvinkin löytyä lisätietoja ja -taitoja, jotka ovat yhteiseksi hyödyksi. Oppilaat ovat aktiivisesti osallisina yhteisen tiedon rakentamisessa.

Samansuuntaisia havaintoja on tehnyt Marika Toivola (2019, 17-18). Opettaja on sisäistänyt oman tavan opettaa ollessaan itse oppilaana. Opetustavan poisoppimiseksi ja uudet kokemukset erilaisista tavoista oppia tulisi sisältyä jo opettajankoulutukseen. Opettajan tulisi oppia verkostoitumaan ja käyttämään uutta oppimiskäsitystä työssään. Opettajana kehittyminen edellyttää työkulttuurin muuttamista yhteisöllisempään suuntaan. Opettaja kehittää ja kehittyy pedagogisesti työyhteisönsä avulla. Yhteisön kehittämisen voima on opettajien muodostamassa verkostossa.

Korhonen et al. (2016: 234-236) mukaan opettajan kehittyminen ei pääty opettajankoulutukseen, vaan opettajan tulisi olla jatkuvan elinikäisen oppimisen innostuksen esikuva. 2020-luvun haasteet digitalisaation myötä ovat nimittäin sellaisia, etteivät “yksinäiset sudet” pysty opettamaan luokkaansa ilman täydennyskoulutusta ja yhteistyötä. 2020-luvun oppiminen ei voi enää olla edellä kuvatun kaltaista opettajan yksinpuhelua omalta saarekkeeltaan. Jotta opiskelijat saisivat kosketuksen ympäröivään yhteiskuntaan ja oppisivat toimimaan aktiivisina ja globaalisti suuntautuneina kansalaisina, oppilaitoksien tulisi olla verkottuneita sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

Uusissa opetussuunnitelmissakin otetaan huomioon yhteistyöverkostojen tärkeys. Perusopetuksen OPSissa mainitaan, ettei koulu voi olla yhteiskunnasta erillinen oma saarekkeensa. Yhteistyö mm. seurakuntien, järjestöjen ja yritysten kanssa ankkuroi koulun sitä ympäröivään yhteiskuntaan. (POPS 2014: 11-28).  Suomen eduskunta näki myös tarpeellisena säätää uuden lukiolain kesällä 2018, jolla halutaan edistää eri lukioiden keskinäistä sekä korkeakoulujen ja työelämän kanssa tehtävää yhteistyötä.

Eri yhteistyöverkostoissa toimiseen tulee liittää olennaisesti TVT:n käytön opettelu, sillä TVT:tä käytetään monipuolisesti reaalimaailmassakin. Esim. Kukkosen ja Lavosen (2014) kuvaamassa neljännen luokan oppilaiden yhteistyöprojektissa lähiseudun päiväkodin, kirjaston ja hoivakodin kanssa käytettiin monipuolisesti TVT-välineistön käyttöä (esim. Interaktiiviset valkotaulut, kuulokemikrofonit ja erilaiset ohjelmistot). Olisikin hyvä, että opiskelijat harjoittelisivat vaikkapa videokonferenssien vetämistä aidon tuntuisissa ympäristössä.

Sitra 2019, 24-27 “Kohti osaamisen aikaa” -julkaisun myötä vahvistuu yhteisöissä ja verkoistoissa toimimisen tärkeys. Julkaisun mukaan meillä on edellytykset muuttaa ajattelutapaamme osaamisen uudistamisessa. Osaamisen ekosysteemit ja avoimet osaamisverkostot kehittävät toimintaa ja oppiminen tehostuu. Tulevaisuuden osaamista tulisi kehittää verkostoissa, joissa työn sekä harrastusten merkitys oppimisen mahdollistajana korostuu. Oppimisen kaikkiallisuus edellyttää huomioimaan pienetkin oppimisen hetket. Oppiminen on nähtävä jatkuvana elinikäisenä oppimisena ja taitava opettaja tarjoaa jatkuvasti oppijoille uusia oppimisen paikkoja.

Lähteet:

  • Hakkarainen, K. Luento 8.2.2019. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteellinen tiedekunta
  • Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016). Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell, & A. Kallioniemi (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla. Juva: PS-kustannus, 215-236
  • Toivola, M. Käänteinen arviointi. 2019. Edita
  • Sitra. Kohti osaamisen aikaa. 2019. 24.-27. https://media.sitra.fi/2019/02/06165242/kohti-osaamisen-aikaa.pdf
  • https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/kirjasto/aineistot/kotimainen_oikeus/LATI/Sivut/lukiolaki.aspx

Tekstin laativat DigiErko 2. vuosikurssin opiskelijat Minna Markkanen, Tytti Tenhunen ja Maria Björkenheim

DigiErko HY 2.vuosikurssi in Action!

Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisen tiedekunnan DigiErko- koulutuksen toisen vuosikurssin opiskelijat aloittivat opiskelunsa syksyllä 2018. Opiskelijoina on ensimmäisen vuosikurssin tapaan alakoulun opettajista ammattikorkeakoulun opettajiin – tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden kehittää ja jakaa osaamista/ kokemuksia jatkumona pienten oppijoiden opettamisesta ja oppimisesta aikuisopiskelijoihin saakka.

Opinnot ovat rakentuneet ja jaksottuneet puolentoista päivän lähitapaamisista, etänä tapahtuvasta tutustumisesta jaksokohtaiseen kirjallisuuteen ja videomateriaaliin sekä pienryhmä- ja yksilötapaamisista etänä. Samanaikaisesti kukin osallistuja on käynnistänyt kehittämisprojektin suunnittelun. Suunnitelmia on esitelty osana lähipäiviä ja niitä on työstetty myös koulutuksen vetäjien ohjaamissa etäpalavereissa.

Alla kuvaakoosteita innostuneista ja motivoituneista DigiErkolaisisista lähitapaamisissa:

Seuraava haku koulutukseen (3.vuosikurssi) käynnistyy huhtikuussa. Seuraa viestintää #digierkohy tai sivua www.innokas.fi/tapahtumat/digierko/ Ko. sivun kautta löydät päivitetyt tiedot koulutushausta.

Digierko-terveisin
Tiina

Yhteisöllistä verkostoitumista rakentamassa

Digierko-koulutuksen syyskuisen, viidennen lähijakson tavoitteena oli esitellä jokaisen opiskelijan projektisuunnitelma yhdessä mentorin kanssa. Jakson keskeisenä tarkoituksena oli saada tukea omaan projektiin kaikilta osallistujilta. Lähijakson ensimmäisenä päivänä reflektoitiin, mitä jokainen oli saanut kesän aikana tehtyä.

Lisäksi arvioimme kevään jaksoja ja kirjallisuutta Mentimeter-ohjelmalla. Oli mielenkiintoista nähdä, mitkä artikkelit nousivat suosituimmiksi. Lopuksi kurssitoverimme Leena Karmitsa esitteli Screencast-O-matic-työkalua opetusvideoiden tekoon. Tämä esittely antoi varmasti monelle meistä eväitä kokeilla omien opetusvideoiden tekoa.

Verkostoitumisen voimaa opiskelijan näkökulmasta

Oppiminen ja vaikuttavuus olivat myös keskeisiä aiheita, jotka nousivat esiin jokaisessa projektissa. Vaikka edustettuina olivat eri koulutusasteet, niin kaikki tuntuivat painivan hyvin samankaltaisten asioiden ja ongelmien parissa. Yksilöiden tarpeiden, erityisesti heikompien, tukeminen nousi esille. Toisaalta tämä erityistuki erityisille opiskelijoille onkin ”trendi”. Olisi ehkä myös hedelmällistä pohtia yhdessä, missä asioissa opiskelijat hyötyisivät digitaalisuudesta ja millaisia ratkaisuja heidän opintopolun jouduttamiseksi tai sopivan haastavaksi rakentamisessa on huomioitu eri asteilla. Verkostoitumisessa voisi olla voimaa, jos digitaalisuuden avulla samankaltaiset ja samoista aiheista kiinnostuneet opiskelijat löytäisivät toisensa.

Luokkahuoneellinen opiskelijoita on jo oma verkostonsa. He jakavat luokassa tietojaan ja auttavat muita ja tekevät pienissä porukoissa yhteistyötä jo luokkahuoneen ulkopuolella. On käytettävä harkintaa, kuinka paljon verkostoitumista yritettäisiin laajentaa luokkahuoneen ulkopuolelle. Kuinka saada vaikka normaali päiväopiskelijat innostumaan oppituntien ja omien läksyjen tekemisen lisäksi, seuraamaan/keskustelemaan jollain kanavalla oppiaineeseen liittyvistä aiheista ja kommentoimaan toisten työskentelyä? Tämä venyttäisi heidän käyttämäänsä aikaa opiskeluun! Ecclesin ’Expectancy- value- teorian (2000) mukaan ihminen tekee hyvin paljon valintoja myös siltä kantilta, mikä on kaiken ”hinta”. Kokeeko opiskelija, jonkun tavan niin työlääksi, että hän mieluummin hoitaa sen vasemmalla kädellä tai jättää hoitamatta (jos ei ole pakko). Kuinka saada heidät seuraamaan vapaa-ajalla kaiken lomassa toistensa eri oppiaineiden projekteja? Oletus olisi varmaan se, että tätä tapahtuisi oppituntien ulkopuolella, vapaa-ajalla, nykymuotoisesti järjestetyssä opetuksessa.  Bennett ja Matton (2010) tuovat artikkelissaan esille sen, että vapaa-ajalla digitaaliset sovellukset ovat vahvasti viihdekäytössä. Kuinka moni aikuinen suostuisi ”harrastamaan” töitään vapaa-ajalla vapaaehtoisesti? Digitaalisuus näppäryydestään huolimatta ei aina välttämättä mene siinä sivussa tai ”lyhennä” opiskeluun käytettävää aikaa. Miten verkostoituminen edistäisi oppimista ja missä tilanteissä? Tätä tulisi siis pohtia tarkemmin.

Verkostoituminen opettajan näkökulmasta

Opettajat ovat jo sankoin joukoin erilaisissa some- ryhmissä jakamassa tietojaan ja ideoitaan sekä antamassa vertaistukea. Ongelmana on ehkä löytää ne hyvät käytänteet ja neuvot nopeatempoisesti päivittyvien sivustojen päivitysten joukosta. Parhaimmillaan verkostoituminen olisi sitä, että olemassa oleva tieto ja hyväksi havaitut käytänteet jo saataisiin koottua yhteen tai helposti löydettäviksi. Ehkä verkostoitumista voisi tehostaa lähipäivänä puheena olevalla ”iskuryhmällä”, joka keräisi käyttökelpoista tietoa oman yhteisönsä käytettäväksi ja hyödynnettäväksi. Yksittäiset puuhastelut verkostoissa jäävät muutoin näkyviin niille, jotka ovat sillä hetkellä päivityksiä lukeneet. Tässä olisikin uutta työnsarkaa esimerkiksi opetushallitukselle, ainejärjestöille. Kuinka saada ehkä välillä pienienkin piirien hyvät käytänteet näkyviksi.

Tekstin alussa mainittu lähitapaaminenkin on jo Digierko- opiskelijoiden verkostoitumista. Ideoiden esittely ja yhdessä pohtiminen vei ainakin hieman projekteja eteenpäin. Eri kouluasteilla ja aikuisopiskelijoiden parissa työskentelevät tuovat omaa näkökulmaansa rikastuttaen keskustelujamme. Uusia ideoita sai niin projektiaan esittelevät kuin kuulijat. Verkostoituminen parhaimmillaan tuo esille, millaisten asioiden äärellä eri tahoilla painitaan. Parhaimmillaan samojen asioiden äärellä olevat voivat löytää yhteistyömahdollisuuksia. Päivän aikana kuulimme jo, että jokaisen ei tällöin tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Aikaa ja muita resursseja säästyy.

DigiErko-ryhmämme kehittämisprojektit

Grammatikhuset

FM Leena Karmitsa esitteli projektisuunnitelmansa ruotsin opiskelun tukemista varten. Projektin keskeinen idea on luoda heikoille opiskelijoille sähköinen harjoitusalusta Grammatikhuset kieliopin perusrakenteiden harjoittelua varten. Eteneminen talossa on ehdollista ja mukana on pelillisiä elementtejä. Tavoitteena on lisätä opiskelijoiden motivaatiota ja parantaa oppimistuloksia. Lähipäivään osallistuneet opettajat jo innovoivat omia sovelluksiaan omiin oppiaineisiin Leenan esityksen innoittamana.

Digistigen

Heidi Pått ja Minttu Myllynen esittelivät yhdessä mentorinsa Christian Lupanderin kanssa kehittämisprojektinsa, jonka tavoitteena on tavoitteellisen digitäydennyskoulutuspolun rakentaminen opettajille.  Malli koostuu erilaisista digiosaamispoluista, jotka ovat jaettu eri osaamistasoihin. Malliin kuulu myös opettajien digiosaamiskartoitus sekä täydennyskoulutusta esimerkiksi pedagogisten digikahviloiden ja työpajojen muodossa. Opettajien digitaitojen kartuttamisen lisäksi projektin tavoitteena on pyrkiä kannustamaan opettajia jakamaan omaa osaamistaan ja verkostoitumaan aiempaa enemmän.

Digihelppi-toiminta

Kallion lukiossa ei vielä ole tutkittu opiskelijoiden TVT-taitoja tai tehty heille osaamiskartoitusta. Kati Sinkkonen kertoi, että Digihelppi-projektissa on tarkoitus löytää opiskelijoiden keskuudesta iskuryhmiä, jotka verkostoituvat ja auttavat nuorempia opiskelijoitaan oppitunneilla esiin tulleissa ongelmatapauksissa. Yhtä ohjausryhmää kohden pyritään löytämään yksi helppityöpari. Opiskelijoiden osaamiskartoitus toteutetaan 1. vuosikurssin opiskelijoilla, jotka aloittavat työnsä heti seuraavan lukuvuoden alussa. Projektissa pyritään hyödyntämään opettajille järjestettävää koulutusta siten, että mahdollisuuksien mukaan Digihelpeiksi valikoituneet osallistuvat samoihin koulutuksiin opettajien kanssa. Lukuvuoden aikana tehdystä työstä digihelpeille annetaan Aktiivipolkukurssi.

DigDigiluu, digilei – verkostoitumista kehittämisprojektin aikana

Projekti kohdistuu suomenkielisen koulutoimen kolmeen eri osa-alueeseen. Ensimmäisenä tavoitteena on luoda perusopetukseen yhteinen digipolku yhteistyössä yläkoulun toimijoiden ja oppimisympäristöjen kehittäjän kanssa. Uuden opetussuunnitelman tultua käyttöön, on monenlaisten digitaitojen kehittämisen ja osaamisen tarve tullut selkeämmin näkyväksi. Olisi hyödyllistä ja tärkeää, että kaikilla opiskelijoilla ja opettajilla olisi tiedossa digipolku, jota seuraamalla opiskelijoilla olisi mahdollista saavuttaa riittävät digitaidot ja jonka avulla opettajat voisivat löytää jo osaamansa digitaidot ja ne taidot, joita tulisi vielä kehittää. Koska monissa paikoissa on vastaavia polkuja jo luotu, on tarkoitus tutkia niiden osittaista hyödyntämistä. Facebook –ryhmien, internetin, opetussuunnitelman, Innokas-verkoston ja kaupungin yhteistyötoimijoilta löytyy paljon jo valmiiksi koottua tietoa, josta on tarkoitus suodattaa ne asiat, mitkä ovat käyttökelpoisia tähän digipolkuun.

Toinen osa projektia on tutor-opettajan toimen kuvan luominen, käytännön toiminnan suunnittelu ja resurssien tarkoituksenmukainen käyttö. Aiemmin koulussa on toiminut tieto- ja viestintätekniikan yhteyshenkilö, jolla on ollut lähinnä laitehallintaan ja laitteisiin liittyviä töitä. Henkilökohtaista apua on saanut pyytämällä ja pieniä koulutuksia on järjestetty. Nyt on tarkoitus selvittää kyselyllä minkälaista apua opettajat digiasioissa tarvitsevat, selvittää minkälaisia resursseja on käytössä tutor-toimintaan ja miten sen voisi järjestää niin, että apua olisi saatavilla. Tutorin tulisi olla apuna arjessa, kouluttaa, järjestää koulutuksia yhteistyöverkostoja apuna käyttäen ja suunnitella pitkäjänteistä toimintaa.

Kolmantena ja viimeisenä osa-alueena on kouluttajana toimiminen yhdessä kaupungin oppimisympäristön kehittäjän kanssa. Koulutusten aihealueita ovat lähinnä ohjelmointi ja 3d-suunnittelu ja –tulostus. Aihealueet tarkentuvat varmasti vielä kyselyn tulosten analysoinnin jälkeen. 3d-suunnittelun koulutuksen apuna on muutamia yrityksiä, jotka pilotoivat myös perusopetuksen koulujen sisällä materiaalejaan.

EXAM-sähköinen tenttipalvelu

Lahden ammattikorkeakoulussa otetaan käyttöön EXAM-sähköinen tenttipalvelu, jossa opiskelijat voivat tehdä tenttejä sähköisesti. Tenttitila toimii LAMK:n yhteisellä kampuksella, johon opiskelijat ilmoittautuvat sähköisesti. Heli Oksanen pilotoi syksyn 2017 aikana oman ryhmän tentit uudessa sähköisessä tenttipalvelussa. Tämän tenttipalvelun laajempi käyttö alkaa ensi vuoden puolella.

Osaamismerkit haltuun –projekti

Helsingin kaupungin Kasvatuksen ja koulutuksen toimialan digitalisaatioprojekti edellyttää opettajien tekevän digiosaamisensa näkyväksi. Tätä varten on luotu kolmiportainen digi.hel.fi -viitekehys, jossa hankitaan erilaisia Open Badge -osaamismerkkejä kullakin taitotasolla. Opettajien tehtävänä on osoittaa jo tapahtuneella toiminnalla osaamisensa. Myös koulutusta on tarjolla.

Osaamismerkit ovat herättäneet huolta opettajissa. Kyse ei niinkään ole siitä, ettei opettajilla olisi tarvittavaa osaamista – he eivät vain tunnista sitä itsekään. Niina Väntäsen projektin tarkoituksena on mahdollistaa osaamisen jakaminen koulun opettajien kesken ja siten helpottaa merkkien hakemista. Käytännössä tukea on tarjolla yhteisissä kahvilatyyppisissä tapaamisissa, joissa voi yhdessä toisten opettajien kanssa hahmotella, millaisia taitoja itsellä jo on. Ilmenevät koulutustarpeet indentifioidaan ja välitetään koulutuksesta vastaaville henkilöille toimialan hallinnossa. Lisätietoja merkeistä löytää http://osaamismerkki.meke.wikispaces.net/?responseToken=07db2d5d5408ed64b497e48bd28351d2d

Yrittäjän ammattitutkinto verkkokurssina

Johanna Ehnqvist Ylä-Savon ammattiopistosta on luonut Moodleen verkkokurssin, jonka avulla voi suorittaa yrittäjän ammattitutkinnon. Lue lisää osoitteesta www.ysao.fi/yat    

Digiterveisin DigiErko-koulutuksen opiskelijat

LÄHTEET:
Bennett, S., & Maton, K. (2010). Beyond the ‘digital natives’ debate: Towards a more nuanced understanding of students’ technology experiences. Journal of computer assisted learning, 26(5), 321-331.

 Ford, M. (2015). Robottien kukoistus. Kustannusosakeyhtiö Sammakko