Taukoviikon jälkeisenä maanantaina kevään suunnitelmat vaikuttivat vielä kohtalaisen vakailta, kun virus ei ollut vielä tummentanut horisonttiamme. Loppuviikosta epävarmuuden ilmapiiri alkoi levitä. Mikä kaikki peruuntuu ja miten pitkäksi aikaa? Mitä nyt oikein tapahtuu? Ensin opettajat peruivat lähiopetuksen seuraavalta viikolta, kun varovaista toiveikkuutta oli vielä ilmassa. Viikonlopun jälkeen uusi viestitulva – nyt koko kevään lähiopetus on peruttu.
Alkoi näyttää siltä, että edessä olisi lukuisia tunteja yksinäistä puurtamista, luennon korvaavia tehtäviä, tapaamisia Zoomissa, poikkeusjärjestelyitä eikä pääsyä kirjastoon. Kalenterin pyyhkiytyessä menoista tyhjäksi piti arkirutiinit rakentaa itse ja niistä piti pitää kiinni itse. Kalenterin täytteeksi jäivät vain muutamat Zoom-luennot. Olen tietoteknisesti taitava, mutta suhtaudun tiettyihin asioihin hyvinkin suurella varauksella. Tästä lähtökohdasta onkin pienoinen yllätys, että Zoomista tuli kevään henkireikäni. Oli lähes mystistä, miten luentosalin tunnelma välittyi tietokoneen ruudun kautta työpisteeseeni keittiönpöytäni ääreen. Katkeransuloista tästä kaikesta kuitenkin teki se, miten nopeasti tunnelma katosi – yhdellä klikkauksella.
Siirtyminen Zoomiin ja etäopetukseen toi mukanaan arvaamattoman ongelman. Yhtäkkiä pienimmätkin asiat, jotka olisi voinut nopeasti kysyä ennen luentoa tai sen jälkeen, vaativat sähköpostin lähettämisen. Toisaalta, jos luennolla heräsi jokin kysymys, joka jäi askarruttamaan mieltä, ei sitäkään välttämättä voinut nopeasti varmistaa. Jälleen edessä olisi sähköpostin lähettäminen. Etäopetus ei tarjonnut myöskään mahdollisuutta luennon jälkeen puida asioita lounaan ääressä muiden opiskelijoiden kanssa.
Onnekseni myös virtuaalisia kahvipöytäkeskusteluja pitkin kevättä käytiin. Luonnollisestikin vakituinen puheenaihe oli etäopetus. Monen ajatukset sivusivat omiani. Luennot Zoomissa koettiin poikkeuksetta onnistuneiksi. Etenkin pienryhmät, joissa osallistujat olivat tuttuja, tuntuivat lähes samalta kuin luennot. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, etteivät pelkät diat olleet riittäviä. Se, millainen kontakti opettajaan oli, ei ollut niinkään merkityksellistä kuin se, että kontakti, jossa opettajan näki tai kuuli, oli olemassa. Moodle-keskustelujen huonoksi puoleksi koettiin se, ettei niissä luonnollista keskustelua synny vaan keskustelu jää yksipuoliseksi argumentoinniksi. Täydellisen tuomion sai Moodlen-chat, joka on jo käyttöliittymänsä puolesta erittäin kömpelö.
Ainakin opiskelijoiden näkökulmasta Zoomiin luennon siirtäminen vaikutti kohtalaisen vaivattomalta. Zoom-luentojen lisäksi hyvänä koettiin myös erilaiset videotaltioinnit ja podcastit. Niiden eteneminen luentodiojen kanssa samaan tahtiin tarjosi miellyttävän oppimiskokemuksen. Hyvää näissä erilaisissa tallenteissa oli myös se, että niihin pystyi palaamaan omien tarpeidensa mukaan.
Zoom-luentojen lisäksi minulle erityisen positiiviseksi kokemukseksi tästä keväästä jäi Moodlessa toteutettu aikarajallinen tentti. Olen kokenut kotitenttien ongelmaksi niihin jumiin jäämiseen. Tenttisalitentit taas ovat fyysisesti raskaita ja toisinaan hieman ahdistaviakin tilanteita. Moodlen aikarajallinen tentti oli kuitenkin ihanteellinen, sillä siihen ei ollut mahdollista jäädä jumiin ja tekstin tuottaminen ja editoiminen oli huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Näitä tekisin mielelläni lisää!
Yhteenvetona voinee leikkisästi todeta, että digi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Suurin opetus tässä kaikessa lienee se, ettei mikään digiympäristö tai etäopetuksen muoto voi korvata yhteisöä ja siinä tapahtuvaa vuorovaikutusta. Yhteisöllä on valtava merkitys sekä oppimisessa että asiantuntijaksi kasvamisessa. Vuorovaikutus on merkittävässä osassa siinä, että saa varmuutta omasta osaamisestaan, erityisesti silloin kun valmistuu alalta, josta ei saa ammattinimikettä.
Iina Kärkkäinen
Kirjoittaja on suomen kielen maisteriopiskelija