Harjoittelu etänä

Kun sain helmikuussa tietää päässeeni harjoitteluun digiloikkaprojektiin, ajattelin viettäväni kesän päärakennuksen neloskerroksessa, joka oli minulle aiemmin vain paikka, jonne professorit katoavat luentojen jälkeen. Toisin kävi: kahden kuukauden harjoittelun aikana olen piipahtanut tuossa kerroksessa vain kerran hakemassa yhden kirjan.

Projektissa teen Moodlen kysymyspankkiin tehtäviä, joita opettajat voivat myöhemmin käyttää kielenhuollon kursseilla. Sitä varten olen harjoitellut erilaisten tehtävätyyppien tekemistä ja kahlannut Kielitoimiston ohjepankkia edestakaisin. Harjoitteluni onkin ollut vaivatonta toteuttaa kotoa käsin, onhan se kuitenkin pääosin itsenäistä työskentelyä kielioppisääntöjen ja Moodlen kanssa. Työmatkoihin ei mene aikaa, ja voin kuunnella musiikkia niin kovalla kuin haluan – toisaalta keittiön ruokapöytä ei välttämättä ole se ideaalisin työpiste ergonomian kannalta.

Harjoittelun alkuaika oli tietysti totuttelua, eikä vastapäätä ollut vieruskaveria, jolta kysyä apua, ellen sitten lähettänyt sähköpostia. Tällaiselle WhatsApp-sukupolven edustajalle sähköpostin käyttäminen lähes päivittäisessä yhteydenpidossa tuntui aluksi yllättävän hassulta. Pähkäilin, pitääkö loppuun aina laittaa ”terveisin”, vaikka lähettäisi päivän aikana monta viestiä samalle henkilölle? Voiko käyttää hymiöitä? Voiko kirjoittaa puhekieltä vai pitääkö verbit taivuttaa aina subjektin mukaan?

Menneiden viikkojen aikana olen löytänyt vastauksen kaikkiin edellä mainittuihin kysymyksiin ja vakiinnuttanut omat rutiinini kotityöpäiviin. Sen lisäksi olen löytänyt suomen kieliopista ja oikeinkirjoitusohjeista mitä monimutkaisimpia pieniä yksityiskohtia, jotka ovat saaneet minut epäilemään, osaanko äidinkieltäni ollenkaan. Vai tiedätkö sinä, milloin voi sanoa kolme rumpalia ovat ja milloin kolme rumpalia on? Vastauksen voit katsoa täältä!

Sonja Vasile

Digi todellisuutena

”Hei! Oletko ihminen?” Siinä tämän vuoden jännittävin tervehdityksi tuleminen. Ja tämä tapahtui jo hyvissä ajoin ennen kuin olemassa oleva todellisuus alkoi todenteolla tapahtua täällä etäällä.

Harjoitteluni digiloikka-hankkeessa alkoi maaliskuun alussa. Tuolloin digiloikkakouluttautuminen esimerkiksi digiloikkaajien videoseminaarissa oli digiä vielä pikemminkin teoriassa ja eletyssä todellisuudessa ihmiset lampsivat fyysisissä tiloissa ympäriinsä.

Sitten todellisuus digiloikkasi. Digistä tuli todellisuutta ja todellisuudesta digiä. Koulutukset ja olemassaolo syöksähtivät Zoomiin, joka ei näin enää sekään ole vain jotain sellaista, että ”aha, tällaistakin on”, vaan nyt se on se, mitä nimenomaan on. Ja tässä uudessa todellisuudessa digikouluttauttautuminen on jatkunut läpi huhtikuun: lisää videoiden tekemisestä, käsikirjoittamisesta ja käsittelystä, Moodlen opettamista ja opiskelua tukevista ominaisuuksista. Digistä on tullut näin sekä työn sisältö että sen tapahtumaympäristö. Tässä kokemuksessa onkin kiteytynyt kirkkaammaksi kysymys: Missä määrin digiys on enää vain vaihtoehtoista todellisuutta, vai onko se jo todellisuus itse?

Arkinen huomio digin ja sen toisen todellisuuden rajalta. Kun digiydestä on tullut todellisuutta, on työmatka muuttunut muotoon: Nosta pää tyynystä ja etäänny olemaan läsnä todellisuudessa, joka on digi.

Jotteivät toisenlaiset todellisuudet totaalisesti unohtuisi, on välillä loikittava merenrantaan olemaan liki todellisuutta.

Sointu Järvinen