Miten määritellä digitaaliset ihmistieteet? Entä ns. digihistoria?

 

Suomen Akatemian määritelmän mukaan digitaaliset ihmistieteet on käsite, ”jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa”. Esimerkiksi tästä Suomen Akatemia mainitsee korpuslingvistiikan ja siihen sisältyvät laskennalliset menetelmät. Tämän näkemyksen mukaan laajojen aineistojen käyttö ja niistä kerättävä tutkimustieto koskevat ylipäätänsä humanistisia tutkimuksia, jolloin myös uudet teknologiat tulevat lähelle kaikkia humanistisen alan tutkijoita. Nostan seuraavassa esiin muutamia pointteja, jotka nousevat Suomen Akatemian Digitaaliset ihmistieteet (DIGIHUM) akatemiaohjelman 2016-2019  pohjalta seikoiksi, joiden voi katsoa kuvaavan sitä, mitä digitaaliset ihmistieteet käytännössä tarkoittaa:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä aineistojen KERUUSSA, HALLINNASSA JA ANALYYSISSÄ JA ILMIÖIDEN MALLINNUKSESSA
  2. laaja-alainen yhteistyö, joka tarkoittaa yhteistyötä tutkijoiden, teknologia-asiantuntijoiden ja muistiorganisaatioiden sekä tietokantojen ylläpitäjien ja kehittäjien kesken.(http://www.aka.fi/globalassets/32akatemiaohjelmat/digihum/ohjelmamuistio_digi_suomeksi_final.pdf).

Digitaalisesta humanismista ja historiatieteestä kirjoittanut Kimmo Elo on taas nojautunut digitaalisten ihmistieteiden määritelmässään Kathleen Fitzpatrickiin, että: ”digital humanities could be understood as a nexus of fields within which scholars use computing technologies to investigate the kinds of questions that are traditional to the Humanities” (Elo 2016, 17).

Elon lähtökohtana onkin, että määräävä tekijä määrittelyssä on se, “sovelletaanko tutkimushankkeessa tietojenkäsittelytieteille ominaisia menetelmiä vai ei”. Elo sulkee siis määritelmässään ulos sen, että digitaalisuutta tutkiva tutkimus olisi itsessään digitaalista humanismia. Elon määritelmän voikin katsoa olevan käytännössä saman sisältöinen kuin yllä mainitun Suomen Akatemian. Määriteltäessä, mitä digital humanities –tutkimus on, kyseisen kaltainen määritelmä voikin olla toimiva, mutta sen sijaan voi kysyä, onko näin myös digital humanities -opetuksen kannalta.

Elon toimittamassa kirjassa Digitaalinen humanismi ja historiatieteet, jossa hän määrittelee digitaalisen humanismin yllä kuvatulla tavalla, todetaankin Katja Fältin artikkelissa, että digitaalisen tutkimuksen apulaisprofessori Mark L. Sample on ”yksinkertaistanut digitaalisen humanismin” siten, että ”se perustuu pohjimmiltaan digitaaliseen objektiin, joko alun perin digitaaliseen tai analogiseen objektiin, joka on jollakin tavalla skannattu, valokuvattu, kartoitettu tai mallinnettu digitaalisessa ympäristössä” (Katja Fält 2016, 56). Samassa kirjassa myös Jaakko Suominen ja Anna Sivula toteavat artikkelissaan Digisyntyisten ilmiöiden historiantutkimus, että ”laajasti määriteltynä digitaalinen historiantutkimus (digihistoria) on mitä tahansa menneisyyden ilmiöitä tai muutosprosesseja käsittelevää tutkimusta, jossa kaikki tai osa lähteistä on digitaalisessa muodossa. Toisaalta se voi olla historiantutkimusta, jota ohjaa digitaalisuutta tai digitalisoitumista koskeva kysymyksenasettelu.” Digitaalisen historiantutkimuksen voi siis määritellä joko laajasti tai suppeasti. Suppeampi määritelmä edellyttää tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjä metodeja (Jaakko Suominen & Anna Sivula 2016, 105-106).

Seuraavassa pohditaankin lyhyesti sitä, miten digitaalisuus voitaisiin määritellä nimenomaan historiantutkimuksen- ja opetuksen kannalta. Ensi alkuun voi esittää kriittisen kysymyksen, miksi historioitsijoiden ylipäätänsä pitäisi olla kiinnostunut digitaalisuus -teemasta. Yksinkertainen ja selvä vastaus siihen on se, että digitalisoituminen muuttaa ja on jo muuttanut nykypäivän maailmaa niin paljon, että jos historioitsijat haluavat ymmärtää, miten yhteiskunnat ja globaali yhteisö ovat muuttuneet, niin heidän täytyy ymmärtää digitalisoitumisen vaikutuksia ja seurauksia. Historiaa ei tutkita eikä opeteta tyhjiössä, joten jo tästä perspektiivistä laajempi määritelmä tuntuu sopivan paremmin ns. digihistorian määritelmäksi. Digihistorian voisi siis määritellä karkeasti siten, että siihen kuuluvat neljä edellä mainittua osa-aluetta. Eli tiivistettynä:

  1. uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa
  2. digitoidut lähteet
  3. laaja-alainen yhteistyö
  4. digitalisoitumisen tutkiminen ilmiönä

Määritelmä on hyvin laaja, eikä siinä siis oleteta, että kaikki neljä kohtaa täyttyvät. Ongelmana onkin, että digihistoria kuten digitaaliset ihmistieteet ovat erittäin laaja alue. Probleemi ei ole se, että digitaaliset ihmistieteet ei tarkoita mitään vaan se, että se tarkoittaa ”too much” , kuten professori Ted Underwoodin haastattelusta voi lukea (https://lareviewofbooks.org/article/digital-humanities-interview-ted-underwood/#!). Lisäksi digihistorian opetuksen kannalta omaksi numeroiduksi kohdaksi voisi myös laittaa sosiaalisen median, sen eri alustat kuten Twitterin ja erilaiset blogit, joilla voidaan julkaista historian tutkimukseen, opetukseen ja historiatietoon liittyvistä aiheista – jos kohta yksi halutaan ymmärtää rajattuna tietojenkäsittelytieteissä kehiteltyjen menetelmien käyttönä.

Näin laaja määritelmä saattaa herättää vastarintaa, varsinkin suppeamman määritelmän kannattajissa. Suppeampikaan määritelmä ei silti ole ongelmaton, jos sitä lähestyy konkreettisesti tutkimuksen tai opetuksen näkökulmasta. Mitkä olisivat ne käytännön uudet menetelmät ja tekniikat, joissa käytetään digitaalista teknologiaa, jotka tutkijoiden ja opiskelijoiden tulisi ottaa haltuun? Kysymys on kriittinen varsinkin opetuksen näkökulmasta, sillä varsinaisessa tutkimuksenteossa on aivan eri mahdollisuudet perehtyä eri työkaluihin sekä niiden mahdolliseen adaptoimiseen sopiviksi kulloinkin kyseessä oleviin tutkimuksiin. Netistä löytyy sivustoja, joille on koottu runsain mitoin digitaalisiin ihmistieteisin sopivia työkaluja. Esimerkiksi http://webhost.bridgew.edu/edubinsky/DH/tools.html ja https://dirtdirectory.org/.

Nähdäkseni digihistoria, digitaaliset historiatieteet ja niiden opetus, olisikin hyödyllistä määritellä ainakin vielä nykyvaiheessa laajan määritelmän mukaisesti, kattaen muun muassa digitoidut aineistot (digitoidut lähteet) ja erilaiset digitaaliset alustat, sillä digitalisaatiosta ei näytä olevan ylipäätänsä vielä yksiselitteistä tai vakiintunutta määritelmää. Tulevaisuudentutkija Miikka Heinäsmäki onkin tarkoittanut digitalisaatiolla ”digitaalista uusiutumista eli digiteknologian integrointia kaikkeen organisaation toimintaan” (https://blogs.helsinki.fi/avtenhun/2015/07/30/digitalisaatio/). Helsingin yliopistossa – kuten suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään – voikin katsoa olevan käynnissä prosessin, jossa digiteknologiaa integroidaan kaikkeen toimintaan, ja erityisesti juuri opetuksen digitalisointi on yhtenä kehityksen kohteena Helsingin yliopiston strategiassa kaudella 2017-2020. Strategiassa painotetaan opetuksen digitalisoimista, jonka tavoitteena on, että digitaaliset opetusmuodot ja välineet saadaan kaikkien opiskelijoiden ja opettajien ulottuville ja käyttöön.

Edellisestä johtuen voikin todeta, että vasta kun digiteknologia on niin sanotusti integroitu kaikkeen toimintaan, niin yhä selvemmin alkaa hahmottua kuva siitä, miten nimenomaan digihistoria tulisi määritellä – erotuksena yleisestä digitalisaatiosta. Juuri nyt taas nimenomaan kaivataan historiantutkijoiden ja myös opiskelijoiden vuoropuhelua siitä, mitä digihistoria tarkoittaa konkreettisesti tutkimuksessa ja opetuksessa. Historiantutkijat ja –opettajat joutuvat joka tapauksessa tekemään käytännössä päätöksiä, muokkaamaan prosesseja ja priorisoimaan opetusta ja tutkimusta tavalla, joka määrittelee ja tulee määrittelemään sitä, mitä digihistoria on nyt ja tulevaisuudessa.

FT Kati Katajisto

Pieneläinkirurgian potilastapaukset alkavat hahmottua

Pieneläinkirurgian potilastapausten aiheet on nyt lyöty lukkoon ja jokaiselle tapaukselle on luotu raamit. Tarkoitukseni on työstää aina muutamaa tapausta kerrallaan pidemmälle, ja kaksi ensimmäistä potilastapausta onkin jo työn alla.

Pääsin myös viime viikolla tutustumaan OpenLabyrinth -ohjelmistoon, johon tekemäni potilastapaukset tullaan laittamaan. Ohjelmisto luo omat haasteensa potilastapauksille esimerkiksi kysymyksenasettelun kannalta. Osa potilastapausten rakentamisen visaisuutta onkin keksiä optimaalinen kysymysmuoto sekä oppimisen että ohjelmiston näkökulmasta.

Toukokuun tapahtumista ja vähän alkusyksynkin

Ilmoittautuminen on äskettäin avattu Digiloikkaajat Stagella, vuoden 2017 digiloikka-hankkeiden loppuseminaariin 22.5. klo 12:00-16:00 Tiedekulmassa. Tapahtuma on avoin kaikille kiinnostuneille, mutta mm. tarjoilujen vuoksi seminaariin tulee ilmoittautua viimeistään 13.5. Lisätietoja: https://blogs.helsinki.fi/digiloikka/vuoden-2017-hankkeiden-loppuseminaari/

28.5. klo 9-12 Moodle-miitissä opettajat esittelevät pedagogisia ratkaisujaan Moodlessa ja Moodlen edistyneempiä toimintoja. Ilmoittauminen tähän tilaisuuteen 17.5. mennessä: http://www.helsinki.fi/henkilostokoulutuskalenteri.

Elokuulle puolestaan suunnittelemme tilaisuutta, jossa uudet, vuoden 2018 digiloikka-hankkeet vuorostaan esittäytyvät. Todennäköinen ajankohta on viikon 34 loppupuolella, esim. perjantai 24.8.2018 Tekijänoikeuksiin liittyvä tilaisuus on suunnitteilla samalle viikolle, mutta alkuviikkoon. Yksityiskohdat tarkentuvat; seuraa blogin Tapahtumat-sivua!

DIGILOIKKAA KUVATAITEEN DIDAKTIIKASSA

Kirjoittanut: Hanna Niinistö ja Seija Kairavuori

Digiloikkarahoituksella hankittiin iPadeja kuvataiteen didaktiikan opiskeluun lastentarhan- ja luokanopettajan opintosuunnissa. Olemme käyttäneet didaktiikan opiskelussa iPadeja ja opiskelijoiden omia älypuhelimia havainnoinnin, tiedonrakentamisen ja dokumentoinnin sekä kuvallisen tuottamisen ja yhteistyön välineenä.

Opiskelijat ovat perehtyneet lasten kuvakulttuureihin ja lasten oikeuksiin animaatioita tehden sekä tutustuneet rakennettuun lähiympäristöön mobiiliteknologiaa hyödyntävän pelin avulla.

Lue loppuun

Historian maisteriohjelman digiloikka käynnistyy

Historian maisteriohjelman digiloikka on käynnistynyt. Hankkeemme päivittää historian opetusta digiaikaan, alan omista lähtökohdista. Hanke toteuttaa koulutusohjelmaan työkalupakin, jonka avulla maisteriohjelmassa pystytään

1) opettamaan digitaalisten aineistojen käyttöä kokonaisvaltaisesti osana metodiopetusta ja opinnäytetyöskentelyä

2) tarjoamaan yhtenäiset ohjeet ja periaatteet digitaalisten aineistojen käyttöön ja viittaamiseen

3) luomaan hyvät käytänteet kolmen erilaisen kurssityypin pohjaksi:
* Historiantutkimuksen kovaan ytimeen pureutuva lähdekritiikin ja tiedonhaun metodikurssi
* Hackathon-tyyppinen historiallisen tiedon etsimisen ja soveltamisen kurssi
* Historiaa soveltava, esimerkiksi sosiaalisen median projekteina toteutettava kurssi,

joiden avulla pystytään tavoitteeseen

4) tukemaan opiskelijoita aktiivisina tiedonhakijoina, niin että he kehittyvät itsenäisiksi historia-alan asiantuntijoiksi (opettajiksi, informaatioalan eksperteiksi, toimittajiksi, hankkeiden johtajiksi jne).

Hankkeessa työskentelee projektisuunnittelijana FT Kati Katajisto huhtikuusta 2018 maaliskuuhun 2019.

Lisätietoja: Projektisuunnittelija, FT Kati Katajisto (kati.katajisto at elisanet.fi, helsinki.fi -osoite tulossa käyttöön), yksikön edustajat Anu Lahtinen (anu.z.lahtinen at helsinki.fi), Maiju Wuokko (maiju.wuokko at helsinki.fi)

Katso myös: http://blogs.helsinki.fi/historia/tag/digiloikka/ sekä https://blogs.helsinki.fi/digiloikka/historian-maisteriohjelma/ 

Pieneläinkirurgian potilastapausten kehittely on aloitettu

Aloitin tällä viikolla työskentelyn eläinlääketieteen lisensiaattiohjelman digiloikkahankkeen parissa. Olen vuosi sitten valmistunut tuore eläinlääkäri ja aivan pähkinöinä tästä projektista.

Tehtävänäni on luoda pieneläinkirurgian virtuaalisia potilastapauksia viidennen vuoden opiskelijoille itsenäiseen opiskeluun. Virtuaalisten potilastapausten avulla opiskelijoiden on tarkoitus harjoitella tärkeimpiä pieneläinkirurgian taitoja teoriassa. Kyseisillä potilastapauksilla tullaan mahdollisesti korvaamaan nykyiset viidentenä opiskeluvuotena tehtävät pieneläinkirurgian ryhmätyöt kokonaan.

Opetusmenetelmien uusi aamu koittaa!

Avoimen yliopiston kasvatustieteen perusopintojen digiloikka

1) Erja Rusanen & Taina Lehtinen, Avoin yliopisto

Avoimen yliopiston Kasvatustieteen perusopintojen Kohti tutkivat työtapaa (5 op) verkkokurssille valmistettiin 12 videotallennetta vuoden 2017 kesällä metodologian peruskäsitteistä (~4-10 min) + yksi kurssin orientaatiotallenne (~13 min). Videot tehtiin PowerPoint ohjelmalla (pohjat), jotka työstettiin luentotallenteeksi OBS-ohjelmalla. OBS-ohjelman käyttöön saimme lyhyen teknisen tuen (molemmat tekijät 4-5 ohjauskertaa). Teimme tallenteet osittain virkatyönä. Tallenteissa pyrittiin nostamaan tiivistetysti olennaiset asiat radiopuhetyyliin. Lue loppuun

Mediapolku

Mediapolku on Helsingin yliopiston ja Keski-Uudenmaan kuntien Kuuma TVT -hankkeen yhteistyöprojekti, jossa yliopisto-opiskelijat ohjaavat kuumakuntalaisia oppilasagentteja tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämistä opettavissa projekteissa. Mediapolku on toteutettu jo 1990-luvulta alkaen ja yhteistyö elinkeinoelämän kanssa on vuosikymmenten saatossa vaihdellut teknologiateollisuudesta kustantamoihin ja digitaalisten oppimateriaalien tuottajiin.

Projektin tavoitteena on tutustuttaa peruskoulujen opettajat, oppilaat ja opiskelijat tieto- ja viestintätekniikan erilaisiin opetuskäytön mahdollisuuksiin ja hyötyihin hauskalla ja innostavalla tavalla. Lue loppuun

Kuvataiteen digiloikka

kirjoittanut Martina Paatela-Nieminen

Opetan Kuvataiteen didaktiikan perusopintokokonaisuuden (25 op) kaikkia viittä eri kurssia, joilla tehtiin digiloikka lukuvuoden 2017-2018 aikana. Tarkoituksena on tutkia miten uudet välineet ja erityisesti virtuaalimaailma muuttavat kuvallista ajattelua. Oli hienoa, että digiloikassa sai tukea verkko-opetuksen koordinaattori Mikko Haloselta.

Lue loppuun