Ryhmä 14: Loppusanat

Prosessimme:

Kuten aiemmassakin blogikirjoituksessamme totesimme, on prosessi ollut kasvattava, sekä tutkivan ajatusmallin, että ryhmätyöskentelyn osalta. Kurssi on vaikuttanut laajasti etenkin ryhmätyötaitoihimme ja muovautuvuuteemme.

Kurssin oppimistehtävät eivät menneet aivan yksiin tutkimuksemme kanssa. Narratiivinen kirjallisuuskatsauksemme ei vastannut oppimistehtävien kysymyksiin, jotka laajalti olivat suunnattu empiiristä tutkimusta varten. Kuitenkin jokaisesta tehtävästä selvisimme, toisinaan helpommin, toisinaan vaikeimman kautta. Ongelmien takia oli meidän käytettävä luovuuttamme ja ongelmat auttoivat meitä pohtimaan tutkimusta, sen lähtökohtia ja tehtäviä huomattavasti laajemmassa skaalassa.

Kurssin lähentyessä loppuaan alkoi tutkijatentti kuumottaa ryhmäläisiämme. Cantell oli vastannut meille ensimmäisessä tapaamisessa jo hyvin laajasti. Siksi kysymysten pohtiminen, etenkään puhtaasti artikkelin pohjalta, ei ollut lyhyt ja yksiviivainen prosessi. Yhdessä pohtiessamme jokaisen ajatuksia ja mielipiteitä hyödyntäen saimme kuitenkin valmiiksi sopivasti hiillostavan, argumentoivan ja lisää tietoa kaipaavan kysymyskokonaisuuden valmiiksi.

Tutkijatentti oli ryhmällemme positiivinen kokemus. Tentti herätti uusia ajatuksia, ja rento ilmapiiri mahdollisti lisäkysymysten kysymisen. Suunnitelmamme tenttiä varten ei ollut liian tiukka, vaan myös mahdollisti jatkokysymykset ja tilanneherkkyyden läpi keskustelun. Ilmapiiri tentissä oli myös mukava: Cantellin iloinen luonne ja sekä tutkijan, että ryhmäläistemme keskustelutaidot mahdollistivat yllättävän rennon fiiliksen! Kaiken kaikkiaan tutkijatenttimme oli positiivinen kokemus sekä meille ryhmänä, että tutkijallemme, varjoryhmää myöskään unohtamatta.
Tutkijatentti oli myös hyvä tapa tutustua tiedemaailmasta tuttuun väitöstilaisuuteen. Opimme muun muassa argumentointitaitoja. Erityisesti tenttiin valmistautuminen pakotti tarkastelemaan Cantellin tekstiä kriittisesti. Yksi tärkeä havainto, jonka tutkija nosti tentissä esiin liittyi tieteelliseen tutkimukseen ja tutkimuksen erilaisiin luonteisiin: Tieteellisessä tutkimuksessa ei välttämättä tarvitse olla empiirisesti kerättyä aineistoa ollakseen varteenotettava. Cantellin tutkimus on juuri tällainen teoreettinen kirjallisuuskatsaus. Oli opettavaista ymmärtää se, että eri tieteenaloilla tehtävät tutkimukset ja esimerkiksi laadulliset ja määrälliset tutkimukset eivät aina ole kovin vertailukelpoisia keskenään, vaan niitä pitää tarkastella erilaisista lähtökohdista.

 

Olemme oppineet, että tutkimuksen tekeminen on monivaiheinen ja pitkä prosessi, jonka vaiheet limittäytyvät toisiinsa eri vaiheissa. Yleisesti prosessiin kuuluu yhdeksän eri vaihetta, jotka ovat:

1) aiheen valitseminen,

2) aikaisempaan kirjallisuuteen ja tutkimuksiin tutustuminen,

3) tarkemman tutkimusongelman/-ongelmien määritteleminen,

4) taustaoletusten ja hypoteesin määritteleminen,

5) käsitteiden määritteleminen,

6) tutkimusmenetelmien valinta,

7) aineiston kerääminen,

8) aineiston analysointi ja

9) johtopäätöksien tekeminen.

On tärkeää pohtia monessa välissä tutkimuksen reliabiliteettia, validiteettia ja eettisiä kysymyksiä.

Prosessi on samantyylinen kaikissa tutkimustyypeissä, mutta se, miten vaiheet toteutuvat on erilaista — olkoot tutkimus laadullinen tai määrällinen tai vaikka kirjallisuuskatsaus

 

Tarkastelemamme tutkimus:

 

Mielestämme Cantellin kirjallisuuskatsaus ilmiöoppimisesta ja monialaisuudesta on hyvin rakennettu. Hän tuo argumentteja ilmiöoppimisesta sekä puolesta että vastaan, ja tekstin päämääränä voisi ajatella olevan niin sanotun ”kultaisen keskitien” luominen ainerajojen sisällä pysymisen ja niiden ylittämisen välillä. Tekstistä heijastuu kuitenkin enemmän ilmiöoppimisen hyvien puolien korostaminen. Olemme itse samaa mieltä esilletuoduista positiivisista puolista. Olemme kuitenkin Cantellin kanssa samalla linjalla myös siitä, että ennen monialaisesti oppimista ja esimerkiksi teemaviikkoja pidettäessä, tulisi pysyä ainerajojen sisällä tai jollain muulla tavalla varmistaa, että kyseisten aineiden keskeiset käsitteet ovat hallussa. Näin aineita yhdistellässä opiskeltava kokonaisuus ei jää pintapuoliseksi, ja voidaan varmistaa syvällinen oppiminen.

Ilmiöoppiminen ei ole koulumaailmassa uusi käsite, mutta se on nyt pinnalla ja keskusteluissa esillä enemmän kuin koskaan. Tämän takia se on myös saanut osakseen suurta vastustusta, vaikka monet koulut ovatkin toteuttaneet monialaisesti oppimista ja tehneet eheyttämistä jo vuosia. Mielestämme ei siis ole aihetta epätoivoon, vaan asioista selvää ottaminen, yhteistyön tekeminen muiden opettajien ja muun henkilökunnan kanssa tekeminen, sekä lopulta pikkuhiljaa omaan työhönsä sisäistäminen ovat jo hieno alku.

 

Argumenttien toimivuus:

 

Puhtaan teoreettisen luonteensa takia tutkimuksemme merkittävyyttä voidaan parhaiten käsitellä tarkastelemalla sen argumentteja ja niiden toimivuutta. Tutkijatapaamisessa ja -tentissä Cantell vastasi hyvin perusteellisesti artikkelista nousseisiin kysymyksiimme, mutta itse artikkeli jätti paikoin hieman toivomisen varaa:

 

Tekstissä luodaan kuvaa kahdesta vastakkaisesta puolesta: ainejakoisuuden ja monialaisuuden puoltajat. Lähteiden tarkastelu herätti tähän liittyviä kysymyksiä: Ainejakoisuutta puoltavien tahojen yksi keskeinen huoli on, että monialaisuuden myötä oltaisiin siirtymässä täysin oppiaineettomaan opetukseen. Monialaisuutta puoltavien artikkeleiden sisällöstä huomaa, että juuri sitä ollaankin joissain kouluissa tai luokissa tavoiteltu (esim. Artikkeli “Alas oppiaineet ja läksyt – Espoossa kokeillaan oppimista, joka tulee ensi vuonna kaikkiin kouluihin”). Cantellin oma “Sanotaanko oppiaineille hyvästit?” otsikko jatkaa samaa linjaa, vaikka Cantell toteaakin lopussa ettei hän sitä halua. Monialaisuuden ympärillä on paljon väärinkäsityksiä ja harhaluuloja ja ne tuskin hälvenevät otsikoilla tai lausahduksille, joista toinen osapuoli voisi ymmärtää pelkonsa toteutuvan.

Kouluissa reaktiot monialaisuuteen/ilmiöoppimiseen ovat olleet hyvin vaihtelevia koulujen toimintakulttuureista riippuen. Paikoittain monialaisten kokonaisuuksien järjestäminen on todettu heti kättelyssä mahdottomaksi resurssillisten rajoitteiden takia. Cantell mainitsee nämä ongelmat ja erot, mutta heti seuraavassa lauseessa mainitsee nykyisen opetussuunnitelman velvoittavan kouluja toteuttamaan monialaista opetusta. Velvoitteeseen viittaaminen on argumentointikeinona hyvin ongelmainen, vaikka velvoite onkin olemassa. Artikkelin yhtenä tavoitteena on saada ihmisiä ajattelemaan asioita avoimin mielin ja rakentaa siltoja, mutta pakon esiin nostaminen tällaisessa polarisoivassa keskustelussa ei liene tehokkain keino sen saavuttamiseksi.

Nämä argumentit kattavat vain pienen osan artikkelista, mutta niiden tarkastelu on silti tärkeää sillä siltojen rakentamiseen kannustavan kirjoituksen tulisi varoa polarisoimasta keskustelua entisestään. Kaiken kaikkiaan Cantell kuitenkin tuo monipuolisesti esiin molempien näkökulmien hyödyt ja haitat. Muutamasta näennäisestä epäkohdasta huolimatta hänen tutkimuksensa onnistuu välittämään laajemman kuvan monialaisuudesta ja myöskin sitä ympäröivästä keskustelusta.

 

Mitä olemme oppineet?

 

Kohti tutkivaa työtapaa kurssi opetti meille uusia asioita Cantellin tutkimuksen sisällöstä ja ryhmätyön tekemisestä. Oli mielenkiintoista syventää ymmärrystä monialaisuudesta, sillä se on erittäin ajankohtainen ilmiö koulumaailmassa. Monialaisuutta vastustetaan, koska sen nähdään rapauttavan ainesisältöjen hallintaa. Monialaisuuden puolustajat taas puhuvat monimutkaisista ongelmista, joiden ratkaisemiseen tarvitaan monitieteisyyttä ja ajattelun taitoja.

Ryhmätyön saralla meille uutta oli yhdessä kirjoittaminen. Aluksi tuntui haastavalta lähteä suunnittelemaan tekstin rakennetta. Päädyimme lopulta toimintamalliin, jossa ensin tekstistä keskustellaan ja sitä suunnitellaan yhdessä. Seuraavaksi tekstin osat jaettiin eri kirjoittajille. Lopuksi teksti jäsenneltiin ja hiottiin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä näin suuressa ryhmässä oleellista onkin vastuun jakamisen taito.

 

Kohti tutkivaa työtapaa – kurssi antoi meille eväitä jäsentää tutkimuksen tekemistä koskevaa ajattelua ja ymmärrystä, joita tulemme varmasti tarvitsemaan opinnoissamme ja tulevaisuuden työssämme. Tämä taito on tärkeää varsinkin, kun tarkastelun kohteena on kasvatustieteen yhteiskunnalliset merkitykset. Kurssilla pääsimme haastamaan keskustelutaitojamme. Jälkeenpäin ajateltuna, tämä varmasti madaltaa kynnystämme osallistua aloitettuun keskusteluun, jakaen omia näkökulmia sekä kriittistä ajattelua. Nimenomaan tuo kriittisen ajattelun taito on mielestämme tärkein oppimamme asia, mitä tulemme tarvitsemaan tulevaisuudessa. Emme ota tutkimuksia (ja niiden klikkiotsikoita) itsestään selvinä, vaan harjoitamme kriittistä ajattelua ja otamme selvää tutkimusten prosessista, ongelmanasettelusta, eettisyydestä sekä menetelmällisistä ratkaisusta.

Leave a Reply

Your email address will not be published.