Tekijä: Ronja J E Sinkkonen

Tutkimuksen voimasanat, viimeinen luku

Kohti tutkivaa työtapaa kurssi alkaa olla loppusuoralla ja nyt on aika pysähtyä pohtimaan, mitä kurssi on meille antanut. Entä mitä me kurssille?

Ryhmätyöskentelymme kurssilla

Keskustelimme yhdessä ryhmämme dynamiikasta ja se herätti meissä paljon ajatuksia. Koimme alusta lähtien ryhmän toimivaksi ja luonnolliset roolit muotoutuivat kurssin edetessä.  Ryhmänä pyrimme yhdessä luomaan toimivat pelisäännöt ja turvallisen ilmapiirin. Kaikille pyrittiin antamaan tilaa kokeilla, kommentoida, kompata, mutta olla myös eri mieltä. Eriävistä mielipiteistä keskustelimme avoimesti ja hyvässä hengessä. Opimme näin myös paljon toisiltamme.

Jokaisen ryhmäläisen panos ja hyvä ryhmähenki näkyi myös onnistuneessa tutkijatentissä. Halusimme luoda tenttitilaisuuteen jokaiselle tunteen siitä, että olemme siellä yhdessä, emmekä yksin. Sovimme ennen tutkijatenttiä, että jokaista autetaan ja tuetaan tarvittaessa. Halusimme luoda tentistä opettavaisen ja mukavan hetken sekä meille että tutkijalle. Oli myös helpottavaa huomata, että tutkijat ovat ihan tavallisia ihmisiä, eikä mitään “yli-ihmisiä”. Tutkijat, joiden kanssa olimme tekemisissä kurssin aikana, olivat helposti lähestyttäviä ja huumorintajuisia. He ovat myös erehtyväisiä ja oppivat muilta, ihan niin kuin mekin.

Totesimme ensimmäisten tehtävien jälkeen, että ryhmämme olisi viisainta jakaa pienempiin osiin, jotta tehtävien teko olisi selkeämpää ja tehokkaampaa. Kaikilla oli paljon mielipiteitä ja ideoita. Jakautumalla pienryhmiksi saimme siten jokaisen äänen paremmin kuuluviin. Lopuksi kokoonnuimme kaikki yhteen keskustelemaan ajatuksistamme ja saimme koottua pääajatukset. Huomasimme myös tarvitsevamme selkeät deadlinet, että saisimme aikaa ja tilaa sovittaa yhdessä pienemmät osat eheiksi ja yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi. Huolta ei kuitenkaan tarvinnut kantaa siitä, että joku ei olisi tuonut panostaan tehtäviin, sillä ryhmämme jäsenillä oli samankaltaisia tavoitteita kurssin suhteen.

Entä mitä opimme tutkimuksesta ja sen tekemisestä? Jaksa siis vielä lukea!

Resurssit rajaavat tutkimuksen toteutusta

Tutkimusta ei rajoita vain tutkijan mielenkiinto asiaan. Rajoittavimpia tekijöitä tutkimuksen tekemisessä taitavatkin oppimamme mukaan olla resurssit, kuten ajankäyttöön ja rahoitukseen liittyvät tekijät. Ne määrittävät paljon, mitä on mahdollista tutkia ja miten. Tutkimus on kuin tuhannen palan palapeli, jonka kokoaminen on yllättävän vaikeaa, sillä palat ovat kaikki tärkeitä osia tutkimuksen teossa, eikä niitä voi jättää huomiomatta tai analysoimatta. Jopa kokeneella tutkimusryhmällä saattaa palaset mennä väärin, jolloin voisi olla hyödyllistä ottaa mukaan myös uusia näkökulmia.

Määrä ei aina korvaa laatua

Käsitys siitä, että määrällinen tutkimus on tieteen eliittiä, on joukossamme murtunut, ja arvostus laadullista tutkimusta kohtaan nousi kohisten tämän projektin myötä. Tieteen tarkoituksena ei olekaan pelkästään saada kokonaisvaltaisesti yleistettävää tietoa, vaan tutkimus voi myös antaa lisäinformaatiota aiempaan tutkimukseen tai synnyttää kokonaan uutta keskustelua vähän tutkitusta aiheesta. Käsittelemämme laadullista tutkimusta hyödyntävä artikkeli tuotti tärkeää tietoa, ilman tilastoja ja numeerisia tuloksia.

Aina on varaa parantaa

Tutkimusta pureskellessamme huomasimme, että tutkimuksen luotettavuutta ja sen tuomaa lisäarvoa voi monesti parantaa, jos siihen on mahdollisuus ja resursseja. Nimikkotutkimuksemme olisi saanut täydentävää näkökulmaa esimerkiksi jäsenvalidioinnin, member checkin, avulla. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia oppilaiden käsityksiä, mutta artikkelissa esitetyt tulokset olivat tutkijoiden tulkintoja haastattelussa ilmenneistä asioista. Olisi ollut jopa eettistä antaa tutkittavien tarkastella tutkijan tekemiä päätelmiä heidän kertomuksistaan. Nyt tutkimuksen olisi jopa voinut otsikoida tyylillä “Tutkijan päätelmiä erityisen tuen oppilaiden kokemuksista”.

Eettisyys on tutkimuksen teossa hyvin tärkeää. Pesosen ym. tutkimuksessa huomasimme, että pseudonyymien käyttäminen tutkittavien henkilöllisyyden salaamiseksi ei välttämättä ole riittävä toimenpide, varsinkin kun artikkelissa kuvailtiin koulua ja kuntaa, jossa koulu sijaitsee. Hyvin pienellä salapoliisityöllä saimme rajattua esimerkiksi tutkimukseen osallistuneen koulun niin, että vaihtoehtoja jäi jäljelle kaksi. Tutkittavista on paljon herkkääkin tietoa esillä tutkimuksessa (esim. diagnoosit), joten tällaista tunnistamisen mahdollisuutta ei olisi syytä päästä tapahtumaan – etenkin kun tutkitaan alaikäisiä. Voidaankin todeta, että tutkittaessa on pyrittävä eettisyyteen ja luotettavuuteen, mutta täydellisen, kaiken mahdollisen huomioon ottavan tutkimuksen toteuttaminen on haastavaa.

Hyvää työtä, Pesonen ja kumppanit!

Esittämästämme kriittisestä pohdinnasta huolimatta tutkimuksessa oli myös paljon asioita, jotka vakuuttivat ryhmäläiset – oppilaiden omille näkökulmille ja käsityksille jätettiin tutkimusmetodissa tilaa. Tutkijat olivat onnistuneesti tuoneet esille, että yläasteikäiset osaavat kertoa yhteenkuuluvuuden kokemuksistaan itse. Jos tutkimus olisi keskittynyt esimerkiksi opettajien havaintoihin, olisivat tulokset olleet vieläkin tulkinnanvaraisempia. Fenomenografisen luonteensa vuoksi tutkimuksen tuli osoittaa luotettavuuttaan yleistettävän tiedon sijaan näyttämällä, miten tulokset on saatu. Siinä tutkimus oli esimerkillinen ja opettavainen, sillä kaikki tutkimusvaiheet oli merkattu ylös tarkasti. Tutkijoiden ajatustenjuoksun pystyi ajoittain lähes lukemaan tutkimuksesta.

Tutkimus antoi meille opiskelijoille joitakin ohjenuoria siihen, mitä me voimme tulevina opettajina tehdä yhteenkuuluvuutta tukevan opiskeluympäristön muodostamiseksi. Stigmatisointia tulisi välttää, eikä diagnoosin kuuluisi olla leima – sen olisi jopa hyvä tilannekohtaisesti olla oppilaan ja opettajan tietämättömissä. Blogin kommenteissa on kysytty näkemystä inkluusiokeskusteluun ja ehkäpä siinä toivossa, että saisi itselleen toimintaohjeita tulevaan ammattiin. Joudumme valitettavasti paljastamaan, että tutkimus ei antanut yleistyskelpoisia vastauksia tähän muuten kuin, että koulun ilmapiirillä on huomattava merkitys siihen, kokevatko erityistä tukea tarvitsevat lapset kuuluvansa joukkoon. Kuten jo ensimmäisessä blogikirjoituksessamme aavistelimme, ei tällä tutkimuksella, useiden kasvatustieteellisten tutkimusten tapaan, etsitty tai löydetty absoluuttisia totuuksia.  Lisätutkimukselle on avattu tie ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan tuloksia.

Kasvatustieteellisen tutkimuksen monipuolinen ja laaja kirjo

Jo ensimmäisessä blogitekstissä totesimme kasvatustieteellisen tutkimuksen olevan ihmisläheistä ja keskittyvän ihmisen kasvun ja kehityksen tutkimiseen. Kurssin aikana tämä ajatus sai vahvistusta, kun tutustuimme omaan ja muiden ryhmien tutkimuksiin. Kurssi kuitenkin monipuolisti kuvaamme kasvatustieteellisen tutkimuksen kentästä ja sen laajuudesta. Esimerkiksi oma tutkimuksemme kohdistui erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden yhteenkuuluvuuden tunteeseen, kun taas toinen ryhmä tutustui yliopisto-opiskelijoiden käyttöteorioihin.

Toisena asiana nostimme esille avoimuuden tärkeyden tutkimuksen tekemisessä; erilaiset valinnat ja ratkaisut on tehtävä näkyviksi. Tärkeänä pidimme myös tutkimuksen ymmärrettävyyttä lukijan näkökulmasta. Nyt kurssin käyneinä totesimme, että tutkimusartikkelit näyttäytyvät meille huomattavasti selkeämpinä ja ymmärrettävämpinä, kun olemme päässeet tutustumaan tutkimuksen tekemiseen ja sen eri vaiheisiin. Suurimmalla osalla meistä ei ollut ennen tätä kurssia kokemusta tutkimukseen perehtymisestä, jos kaikille meille tuttuja VAKAVA-materiaaleja ei oteta huomioon. Kurssin aikana jokainen kuitenkin perehtyi tutkimuksen tekemiseen laajasti. Tutkimusartikkelien lukeminen on sujuvoitunut ja VAKAVA-artikkelitkin avautuvaisivat nyt varmasti aivan uudella tasolla.

Tutustumalla nimikkotutkijamme tutkimukseen pääsimme käymään läpi tutkimuksen tekemisen eri vaiheet ja samalla ennakkokäsityksemme vahvistautuivat tai muokkautuivat. Kurssi oli meidän mielestämme kokonaisuudessaan melko työläs ja jokainen joutui varmasti haastamaan itseään. Huomasimme kuitenkin, että yhdessä haasteista selvitään. Itsensä haastaminen on myös oman oppimisen avaintekijä.  Kurssista jäi käteen kasa uusia kavereita, tietoa tutkimuksesta ja mikä parasta, onnistunut fiilis.

 

Terkuin, 

Anna, Vilma, Anni, Katri, Erika, Karoliina, Joonas, Sonja, Tiia ja Ronja

 

 

 

 

Tekstin kirjoitushetkellä salossa liehuvat liput on nostettu vain puolitankoon. Tänään eleellä surraan Kuopion järkyttävää kouluiskua. Kouluiskuun liittyvässä artikkelissa Keskusrikospoliisin rikostarkastaja Arto Tuomela puhuu iskusta epäillystä näin:

”Mielenterveysongelmat eivät sellaisenaan tee ihmisestä vaarallista. Henkilöitä ajaa usein jonkinlainen vääryyden kokemus ja katkeruus muita ihmisiä kohtaan, mikä johtuu erityisesti ulossulkemisen ja sosiaalisen eristäytymisen kokemuksista. He eivät välttämättä ole koulukiusattuja, mutta heillä on sosiaalisen eristäytymisen kokemus siitä, että muut eivät halua olla heidän kavereitaan. ”
(Savon sanomat 1.10.2019)

Tämä puheenvuoro kertoo paljon siitä, miten arvokasta on löytää paikkansa muiden ihmisten joukossa. Tämän vuoksi valitsimmekin Henri Pesosen, Elina Konnun, Minna Saarisen ja Raija Pirttimaan artikkelista Conceptions associated with sense of belonging in different school placements for Finnish pupils with special education needs (2016) tarkasteltavaksi ajankohtaisen ja kaikkia koskettavan aiheen yhteenkuuluvuus (sense of belonging, SEBE).

Porukassa surut puolittuvat ja ilot kaksinkertaistuvat

 

Yhteenkuuluvuus on ikään kuin liima yksilön ja ryhmän välillä. Ihmisellä on luontainen tarve kokea kuuluvansa joukkoon, ja yhteenkuuluvuus onkin yhteydessä hyvinvointiin. Sen huomaa itsekin ihan pienissä asioissa – uusien luokkalaisten kohtaamisessa, ryhmätöiden tekemisessä tai sukulaisten juhlapöydässä. Yhteenkuuluvuus on sitä, missä määrin yksilö kokee olevansa yhtä ryhmän kanssa ja tunteeko hän olevansa kunnioitettu, hyväksytty ja tuettu (Pesonen ym. 2016). Yhteenkuuluvuuden vastakohtana voidaankin pitää yksinäisyyttä.

 

”Vetäydyn sosiaalisista tilanteista jo valmiiksi, koska en enää kestä sitä nöyryytystä, että olen kaikille vain ilmaa. Olen luovuttanut. Yritän ajatella, että ehkä seuraavassa elämässä on paremmin.”
(Meidän Perheen verkkokysely)

Yksinäinen saattaa tuntea olonsa näkymättömäksi ja on varuillaan – hän on puolustusasemassa. Tiesitkö, että yksinäisyys voi aktivoida aivoissa samaa, ohimolohkon takana olevaa aluetta, kuin fyysinen kipu? (Esim. MTV 12.3.2019) Pitkäaikainen yksinäisyyden kokeminen on aivoille niin kuormittavaa, että se voi aiheuttaa jopa muutoksia aivorakenteissa (Veikkaus 12.3.2018). Vankiloissa yksinäisyyttä voidaan käyttää jopa rangaistuskeinona esimerkiksi laittamalla vangit eristysselliin. Koulukiusaajatkin hyödyntävät tätä tunnetta kohteensa alistamiseen. Vaikka osa ihmisistä nauttiikin yksin olemisesta, on se hyvä erottaa ei-toivottavasta yksinäisyyden tunteesta. Yksinäisyyden kokeminen on vakavampi, usein psyykkiselle ja fyysiselle terveydelle haitallinen asia. Yksinäisyyttä vastaan taistellaan parhaiten luomalla kokemuksia yhteenkuuluvuudesta esimerkiksi samanhenkisiä ihmisiä etsimällä. Yhteenkuuluvuuden tunteen metsästäminen on ehkäpä helpointa aloittaa koulumaailmassa.

Sosiaalinen kipu näkyy aivoissa samoilla alueilla, kuin fyysinen kipu

 

”Well, first, like, they were with me, and then, all of a sudden, they said … they like began to reject me … they were not with me anymore, nor did they talk to me. And then they just said that I had ruined their trust, and, like, I had said something bad about them, something bad to someone else, and this person told others about it. And, yeah, one of them is really sensible and believes everything that is said … and so, she does not want to spend time with me anymore.”

Näin kuvaili tutkimukseen osallistunut suomalainen oppilas, jolla oli erityisen tuen tarpeita (Special education needs, SEN). Hän ei aiemmassa yleisen opetuksen koulussaan tuntenut pysyvää yhteenkuuluvuutta, sillä hän koki ystäviensä alkaneen syrjiä häntä. Seuraavassa koulussaan, erityiskoulussa, hän koki kuuluvansa paremmin joukkoon.  Eräs inkluusioon pohjautuva näkökulma on kuitenkin, että erityisoppilaiden integraatio tavalliseen opetukseen lisäisi yhteenkuuluvuuden tunnetta (Pesonen ym. 2016). Haasteita yhteenkuuluvuuteen voikin luoda esimerkiksi erityisen tuen tarpeiden, etnisen taustan, sosiaaliluokan tai ylipäätään erilaisuuden aiheuttama stigma.

Koulussa yhteenkuuluvuuteen ja siten kouluilmapiiriin vaikuttaa yksilön suhde vertaisiin (oppilaisiin), mutta myös toimiva opettaja-oppilas-suhde on tärkeä. Tulevana opettaja sinua saattaa kiinnostaa, että opettajan lämmin, luotettava ja ymmärtäväinen olemus vaikuttaa positiivisesti lasten emotionaaliseen hyvinvointiin, joka osaltaan edesauttaa yhteenkuuluvuuden tunteiden kokemista (Pesonen ym. 2016). Hyväksymällä jokaisen oppilaan sellaisena kuin he ovat ja kunnioittamalla heidän yksilöllisiä piirteitään voimme vaikuttaa paitsi siihen, millaisena oppilas itse näkee itsensä, myös siihen, miten muut oppilaat hänet näkevät. Opettajan tulisi myös tukea oppilaita muodostamaan keskenään merkityksellisiä suhteita ja ylläpitämään positiivista ilmapiiriä, ja näin sinäkin tulet olemaan avainasemassa luomassa kouluilmapiiriä, jossa yhteenkuuluvuus on taattu kaikille.

Tulevana opettajana olet avainasemassa luomassa yhteenkuuluvuuden ilmapiiriä

 

Oppilas kaipaa vertaisiltaan hyväksyntää sellaisena yksilönä kuin on. Jos hän ei tällaista hyväksyntää saa, hän voi kokea joutuvansa piilottelemaan sellaisia piirteitään, jotka hän kokee poikkeaviksi. Monet oppilaat muokkaavatkin käytöstään muodostaakseen parempia suhteita opettajien ja vertaisten kanssa. Käytöksen muokkaamisen syy on yksinkertainen – ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi ryhmässä (Pesonen ym. 2016)

Ihminenkin on laumaeläin

 

Voi olla vaikeaa kuvitella, mitä yksinäinen ja joukkoon kuulumaton ihminen käy läpi. Pienen maistiaisen tunteesta voi saada, kun ei luennolla löydäkään ystäviään, tai kun aloittaa uuden harrastuksen. Yksinäisyys on Suomessa ongelma – jopa joka kymmenes suomalainen kärsii pitkäaikaisesta yksinäisyydestä (MTV 12.3.2019) ja esimerkiksi Helsingissä huolestuttavan monella yläkoululaisella ei ole yhtään ystävää (HS 7.10.2019). Moni yksinäisyyttä kokeva kuvailee tunnetta näkymättömyydeksi. Ihmiset ympärilläsi eivät huomaa tai huomioi sinua. Äskettäin vietetyn mielenterveyspäivän 10.10. hengessä sinä voit nähdä lähimmäisesi ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta kysymällä maailman tärkeimmän kysymyksen:

Mitä sinulle kuuluu?

 

Ryhmä 8: Ronja Sinkkonen, Joonas Rantanen, Tiia Nieminen, Karoliina Anttonen, Anni Udd, Vilma Lehtoranta, Anna Brander, Katri Vuori, Sonja Mertaniemi ja Erika Chibani

 

Lähteet:

Savon Sanomat 1.10.2019 (Linkki)

Pesonen, Kontu, Saarinen & Pirttimaa 2016: Conceptions associated with sense of belonging in different school placements for Finnish pupils with special education needs

Meidän perhe – Verkkokysely (Linkki)

MTV 12.3.2019 (Linkki)

Veikkaus 12.3.2018 (Linkki)

HS 7.10.2019 (Linkki)

Kuvat: Pixabay-palvelu

 

 

 

 

 

 

    

 

Suurin osa ryhmästämme on aloittanut opiskelut tänä syksynä ja tietomme kasvatustieteellisestä tutkimuksesta ja tutkimuksen tekemisestä ylipäätänsä ovat alkuvaiheessa. Lähestymme tätä kirjoitusta tehtävänannossa olleiden tukikysymysten kautta. Yleisesti ottaen pidämme kasvatustiedettä ihmisläheisenä alana, jossa ihminen itsessään on tutkimuksen kohteena. Tulkintamme mukaan kasvatustiede tutkii ihmisen kasvua ja kehitystä, oppimista, vuorovaikutusta ja käyttäytymistä. Kasvatustieteen suuntana on kehittää käytänteitä, jotka tukevat ihmisen kasvua, oppimista ja hyvinvointia. Akateemisessa maailmassa kasvatustieteet usein liittyvät toisiin lähitieteenaloihin, joita ovat esimerkiksi psykologia, sosiaalitieteet, filosofia ja lääketiede. 

Mielestämme kasvatustiede eroaa esimerkiksi luonnontieteestä tutkimusalana siinä, että kasvatustieteessä ei tavoitella yhden ja ainoan totuuden löytämistä. Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa voidaan tarkastella ilmiöitä eri teorioiden kautta ja pyritään tekemään tämän pohjalta johtopäätöksiä. Ajankohtaiset ilmiöt ja niiden muutokset ja kehitys ohjaavat kasvatustieteellisen tutkimuksen tekemistä, koska tavoitteena on tuottaa uutta tieteellistä tietoa.  

Hyvä kasvatustieteellinen tutkimus on lukijan näkökulmasta selkeää ja ymmärrettävää. Erityisesti kasvatustieteen kenttätyötä tekevät tahot hyötyvät tiedosta, joka on sovellettavissa käytännön työhön. Toisaalta, tutkimuksen on myös pystyttävä teoretisoimaan kentältä nousevia käytännön ilmiöitä ja tuotettava näistä tieteellistä tietoa. Näin ollen kasvatustieteet ovat hyvin vuorovaikutteinen tieteenala. Tutkimusta tarvitaan myös kumoamaan tai ainakin muokkaamaan vanhoja teorioita sekä olemassa olevia käytänteitä. Tieteen yksi tärkeimpiä tehtäviä on testata ja koetella nykyisiä toimintamalleja.  

Uskomme kasvatustieteellisen tutkimuksen tekemisen olevan monipuolista ja monitahoista. Tutkimuksen tekemiseen liittyy olemassa olevien teorioiden ja tutkimuksen tarkastelua, aineiston keräämistä erilaisin menetelmin kuten haastattelemalla ja havainnoimalla sekä analyysien ja johtopäätösten tekemisellä. Tutkimusmenetelmät ovat vaihtelevia ja tutkija voi käyttää esimerkiksi laadullista ja määrällistä tutkimusta tai jopa käyttää näitä molempia samassa tutkimuksessa. Tutkimusmenetelmä määrittyy kuitenkin tutkimusaiheen mukaan. Tutkimuksen tekeminen voi olla hyvin pitkä prosessi, kun halutaan saada tietoa pitkältä ajalta ja löytää kausaalisuhteita. Tutkimuksen tekeminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä sekä tutkimusprosessin aluille laittavaa uteliaisuutta. 

Yliopisto-opiskeluun liittyy paljon erilaisia odotuksia ja ajatuksia. Ensimmäisenä keskusteluissa nousi esiin vastuu omasta opiskelusta. Olet vastuussa mm. opintojesi etenemisestä ja siitä kuinka paljon näet vaivaa opiskeluun yliopiston ulkopuolella. Jokainen asettaa itselleen omat suoriutumistavoitteet, jotka pyrkii saavuttamaan. Odotamme, että opiskelu yliopistossa on monipuolista. Ei siis vain luennoilla istumista, vaan esimerkiksi yhdessä tekemistä ja aktiivista omaa tiedonhankintaa. Yliopistomaailmassa vuorovaikutustaidot korostuvat entisestään. Teet kursseilla töitä useissa ryhmissä ja haasteena voi olla työnjako ja aikataulujen sovittaminen. Ajatuksenamme oli kuitenkin, että olemme kaikki motivoituneita saattamaan työt loppuun, joten “vapaamatkustajista” tuskin tarvitsee huolehtia. Uskomme, että yliopistossa kehitymme suodattamaan ja rajaamaan suuria tietomääriä. Opimme löytämään teksteistä olennaisen ja suhtautumaan kriittisesti tietoon. Järkevä aikatauluttaminen voi olla monelle vielä haaste, mutta ehkä sinustakin kuoriutuu vielä todellinen ajankäytön mestari.  

 

Kurssin lähestymistapa on sekä tutkiva, että opiskelijalähtöinen. Opiskelijalähtöisessä opiskelussa keskeistä on oppilaan aktiivinen rooli. Tämä eroaa usein käytetystä tavasta, jossa opettaja luennoi ja oppilas on passiivinen kuuntelija. Aiempaa kokemusta opiskelijalähtöisestä opiskelusta on tullut esimerkiksi esitelmien tai projektien tekemisen yhteydessä. Vastuu projektista on opiskelijalla, mutta loppujen lopuksi siitä oppii koko ryhmä, myös opettaja. Tuleva tutkijatentti on mielestämme hyvä esimerkki tästä. Pääsemme kurssin aikana tutustumaan meille annettuun tutkijaan ja hänen tutkimukseensa. Kurssin lopussa pyrimme haastamaan tutkijaa mahdollisimman monipuolisesti ja toivomme, että meistä tulisi ilmi se, että olemme perehtyneet aiheeseen perusteellisesti. 

 

Tutkivista opetusmenetelmistä meillä ei ole vielä ainakaan paljon kokemusta. Olemme saattaneet tehdä tai analysoida tutkimuksia, mutta olemme saaneet niihin tarkat ohjeet ja tavoitteet. Lisäksi olemme aiemmin tarkastelleet lähinnä olemassaolevaa tietoa. Tulevissa opinnoissa tulemme soveltamaan jo olemassaolevaa tietoa ja pääsemme mahdollisesti luomaan sitä myös itse.  

 

 

Kirjoittanut: Ronja Sinkkonen, Joonas Rantanen, Tiia Nieminen, Karoliina Anttonen, Anni Udd, Vilma Lehtoranta, Anna Brander, Katri Vuori, Sonja Mertaniemi ja Erika Chibani