Kohti tutkivaa työtapaa on kurssina ollut nimensä veroinen – tutkiskeltu on sitä, miten tutkimusta tehdään, miten ryhmässä toimitaan ja mitä vahvuuksia jokaisella ryhmän jäsenellä on. 

Ensimmäisessä blogitekstissämme liitimme kasvattajuuden ja tutkimuksen tekemisen työkalupakkiin, johon kertyy työkaluja niin käytännön kokemuksen, kuin teoriankin pohjalta. Pohdimme sitä, antaako koulutus meille valmiita työkaluja opettajuuteen, vai lähdemmekö kohti työelämää väljien ja tulkinnanvaraisten ohjeiden kanssa – kertooko joku, mitä työkalua käytetään mihinkin, vai jääkö sen selvittäminen oman luovuuden varaan. Tämän kurssin aineistoksi meille valikoitunut tutkimusartikkeli käsitteli ammatillisen koulutuksen maailmaa ja sen muutoksia. Pohdimme, millaisia työkaluja ammatillisen oppilaitoksen opettaja tarvitsee, mitkä ovat välineet erilaisten oppijoiden tukemiseen? Kun ammatillisen koulutuksen rakenteet merkittävästi muuttuvat, mitä se vaatii opettajilta? Millainen työkalupakki opettajalla tulee olla, jotta hän pystyy kehittämään opetusta uusien vaatimusten mukaiseksi? 

Tämä kurssi on vienyt meitä vähintäänkin askeleen eteenpäin ammatillisessa kehityksessämme. Kurssin alussa pohdimme monia erilaisia näkökulmia liittyen kasvatustieteelliseen tutkimukseen ja kurssin sisältöön ylipäätänsä. Meitä pohditutti muun muassa se, kuinka tutkijan tekemät erilaiset valinnat tutkimusta tehdessä vaikuttavat tutkimukseen ja sen tuloksiin. Mietimme myös eettisiä näkökulmia. Entä tutkijan oma positio? Millä tavoin se vaikuttaa tutkimuksen tekemisessä, ja kuinka se tulisi huomioida? 

Toisenlaisesta positiosta näkökulma voi vaihtua merkittävästi. 

Tutkijatentin antimia

Ensimmäisiä pohdintoja käydessämme emme olleet vielä saaneet Niemen ja Jahnukaisen (2018, 2019) tutkimusartikkeleita luettavaksemme. Näin jälkikäteen huomaamme, että alussa heränneet pohdinnat kantautuivat mukanamme ihan loppuun saakka, mutta kurssin loppua kohden ne saivat yhä konkreettisempia muotoja ja yhteyksiä käytäntöön. Tutkijatentti oli hieno mahdollisuus käydä kysymyksiämme läpi Niemen kanssa. Keskityimme tutkijatentissä Niemen ja Jahnukaisen tuoreempaan artikkeliin vuodelta 2019.  

Olimme monien eri valintojen äärellä tehdessämme tutkijatentin suunnitelmaa. Rajasimme aiheita runsaasti pois, sillä tutkijatenttiin määritelty aika ei mahdollistanut keskustelua kaikista aiheista, jotka meitä olisi kiinnostanut. Artikkeliin tiiviisti perehtymisen jälkeen oli harmillista, että ilmoille jäi vielä monia mietityttäviä aiheita, joista olisi ollut mielenkiintoista keskustella Niemen kanssa. Kuten tutkijat menetelmävalintojen äärellä, mekin törmäsimme tähän tosiasiaan: jokainen tehty valinta rajaa jotain muuta pois. Joka tapauksessa pääsimme tutkijatentissä harjoittamaan akateemisen keskustelun taitoja ja saimme paljon uusia ajatuksia aiheista, joita ehdimme nostaa esiin. 

Näkökulma, josta olisimme mielellämme keskustelleet enemmän, olisi ollut oppilaitoksissa olevat pedagogiset käytänteet ja niiden kehittämistarpeet. Artikkeli tuo esiin erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden asemaa ammatillisen koulutuksen uudistuksessa. Millainen vaikutus pedagogisilla käytänteillä on siihen, kuinka opetus ja opetuksen tavoitteet toteutuvat etenkin tukea tarvitsevien opiskelijoiden kohdalla? Niemen ja Jahnukaisen artikkelissa (2019) tärkeänä käsitteenä on itsehallinta (self-governing), jonka yhteyttä pedagogisiin käytänteisiin olemme pohtineet ryhmässämme paljon. Artikkelin pohjalta heräsi kysymys, että millaisia itsehallintaa tukevia opetusmenetelmiä koulussa tarvitaan, kun itsehallinta ei ole aina ollut yhtä vahvana vaatimuksena oppilaiden osaamisessa? Onko ammatillisten oppilaitosten opettajilla omassa työkalupakissaan tähän sopivia työkaluja? Millaisia resursseja uudistuneessa ammatillisessa koulutuksessa tarvitaan? Opettajat ovat kritisoineet resurssien puutetta (Opettaja-lehti, 2019). Myös Niemi peräänkuulutti tutkijatentissä lisää käsipareja ammatillisiin oppilaitoksiin. 

Niemen käyttämä itsehallinnan käsite osoittautui käsitteeksi, josta tuli todellisuutta jokaisen ryhmäläisemme kohdalla. Samaan aikaan, kun nimikkotutkimuksemme käsitteli nuorten itsehallinnan vaatimuksia ja edellytyksiä, olimme näiden kysymysten äärellä myös itse. Kuinka teemme työnjaot, suunnittelemme aikataulut ja etenemme opinnoissa? Mihin tähtäämme, mitä jo osaamme, miten ryhmän vastuut jakautuvat ja niin edelleen? Tutkimusartikkeli, johon perehdyimme ei siis ollutkaan mikään kaukainen rinnakkaistodellisuus, vaan hyvin arkiseen elämäämme liitettävissä. 

Kuinka monta vasaraa työkalupakkiin tarvitaan?

Tämän kurssin myötä olemme oppineet tutkimuksen tieteellisiä perustaitoja, joihin sisältyy kriittinen ajattelu, ymmärrys tutkimuksen metodologisista, eettisistä ja filosofisista pohdinnoista, sekä tutkimuksen luotettavuuteen liittyvät pohdinnat (Ronkainen, Pehkonen, Lindblom-Ylänne ja Paavilainen, 2013). Elämme muuttuvassa maailmassa, jossa myös kasvatustieteen ala on jatkuvassa muutoksessa. Tutkiva työtapa kuuluukin luontevana ja välttämättömänä osana tulevaan ammattiimme erityisopettajina. Sen lisäksi, että opettajan työn ja opetuksen kehittäminen vaatii kehittämismyönteistä asennetta, se vaatii myös taitoa hyödyntää olemassa olevaa tutkimustietoa kehittämisen pohjana. Siis vaikka emme tähtäisi tutkijan uraan, tulee meidän ymmärtää kasvatustieteellisen tiedon rakentumista, tutkimuksen peruskäsitteitä sekä tutkimusmenetelmiä. Näihin olemme tältä kurssilta saaneet hyvän pohjan kurssin tavoitteiden mukaisesti. 

Kurssin alussa arvelimme opiskelijalähtöisen opetusmenetelmän olevan monipuolinen ja tuovan vapautta oppia omalla tavallamme. Haasteeksi muodostui ryhmäläistemme hyvin erilaiset lähtökohdat ja mielenkiinnonkohteet, joiden yhteensovittaminen vaati tekemistä, jotta kurssista muodostui mielekäs kokonaisuus. Olemme työstäneet tätä kurssin alusta asti. Piilotavoitteisiin määritellyt ryhmä- ja vuorovaikutustaidot nousivatkin lopulta yhtä tärkeiksi kuin tieteellisten perustaitojen oppiminen. Ryhmämme toimintaa voisi kuvata jatkuvana tasapainotteluna liiallisen rönsyilyn ja tarpeellisen, ajatteluamme kehittävän syvällisen keskustelun välillä. Aina emme ole olleet yksimielisiä siitä, mihin kannattaa tai on välttämätöntä keskittyä, tai siitä, mitä tehtävänannossa meiltä odotetaan. Yhdeksi merkittävimmistä kurssin antamista oppimiskokemuksista osoittautui kuitenkin hedelmälliset keskustelut tutkimuksen tekemisestä sekä sen aiheesta; laadullisesta tutkimuksesta, etnografiasta ja ammatillisesta koulutuksesta.  

Olemme saaneet huomata, miten ihmeellisen erilaisiin asioihin kiinnitämme huomiota. Tämän myötä keskustelumme ovat saaneet aivan uudenlaisia käänteitä. Tuntuu, että joku ryhmästä kattaa aina toisten sokeat pisteet. Havainnointi ja siihen liittyvät tulkinnat ovat vahvasti läsnä myös Niemen artikkelissa, sillä hän on tehnyt oman tutkimuksensa etnografisen havainnointimenetelmän avulla. Etnografista tutkimusta tehdessä tutkijan omat tulkinnat ja havainnot tilanteessa vaikuttavat tutkimustuloksiin. Tästä syystä tutkijan rooli ja vallan merkitys tulee ottaa huomioon tutkimusta tehtäessä. (Hämeenaho ja Koskinen-Koivisto, 2014). Pohdintoihimme eri tutkimusmetodeista ja niiden vakuuttavuudesta saimme vastauksia tutkijatentissä: Niemen ja Jahnukaisen työn tulokset on huomioitu todennäköisesti ainakin lukiouudistuksen poliittisessa valmistelussa. Tärkeää onkin se, kenelle ja missä tilaisuuksissa tutkimustuloksista pääsee puhumaan, eikä se, mitä tutkimusmenetelmiä on käytetty. 

Kurssin alussa vaikutti siltä, että pelkällä tyhjällä työkalupakilla tästä ei selvitä. Tuntui, että kurssilla tarvitsisi soveltaa tietoja ja taitoja – erilaisia työkaluja – mutta todellisuudessa ei välttämättä ollut millä soveltaa: aiempaa tietämystä tutkimuksesta tai sen tekemisestä ei monella meistä ollut lainkaan. Ryhmä kuitenkin kantoi jokaista ryhmäläistä, ja merkityksellistä oppimista tapahtui etenkin silloin, kun koko ryhmä tajusi yhdistää työkalupakkinsa yhdeksi yhteiseksi kokonaisuudeksi. Saimme siis työkalupakkiimme työkaluja, joiden olemassaolosta emme välttämättä edes tienneet, ja opimme samalla itsestämme uutta oppijoina. Tulimme siihen tulokseen, että ryhmätilanteissa jokaisella ei tarvitse olla omaa vasaraa. Tämä on hyvä ymmärtää jo nyt, sillä tulevaisuuden työelämässä jokaisen meistä tulee osata käyttää omaa työkalupakkiaan muiden kanssa yhteistyössä. 

  

Ryhmä 10: Emma Eerolainen, Marjaana Jäkkö, Anni-Maria Luoma, Juha Saarikoski, Katja Salo, Minna Savisalo 

  

  

Lähteet:   

Hämeenaho, P., Koskinen-Koivisto, E. 2014. Etnografian ulottuvuudet ja mahdollisuudet. Teoksessa: Moniulotteinen etnografia: Ethnos Ry 

Niemi, A-M., Jahnukainen M. 2018: Tuen tarve, työelämäpainotteisuus ja itsenäisyyden vaatimus ammatillisen koulutuksen kontekstissa. Ammattikasvatuksen aikakausikirja 20 (1), s. 9-25.   

Niemi, A-M., Jahnukainen, M. 2019: Educating self-governing learners and employees: studying, learning and pedagogigal practices in the context of vocational education and its reform. Journal of Youth Studies, DOI: 10.1080/13676261.2019.1656329  

Opettaja-lehti, 2019. Amisreformi on vielä kaukana tavoitteistaan, paljastaa 1500 opettajan jättikysely. Julkaistu 5.4.2019. Luettavissa: https://www.opettaja.fi/tyossa/amisreformi-on-viela-kaukana-tavoitteistaan-paljastaa-1500-opettajan-jattikysely/ 

 Ronkainen, S., Pehkonen, L., Lindblom-Ylänne, S., Paavilainen, E. 2013: Tutkimuksen voimasanat: Sanoma Pro Oy 

Kuvat ja gifit:

https://giphy.com/gifs/garfield-cat-happy-9XY2YmODGhszxWZXyI

https://www.google.fi/search?biw=1536&bih=751&tbm=isch&sa=1&ei=a-DXXfSKOfCPrgSI57cY&q=itsehallinta+%27&oq=itsehallinta+%27&gs_l=img.3…24075.24690..24706…0.0..0.113.361.3j1……0….1..gws-wiz-img.sYIFNYPrUKI&ved=0ahUKEwi07Juh9P3lAhXwh4sKHYjzDQMQ4dUDCAY&uact=5#imgrc=gEAzxSllzb9WXM:

https://giphy.com/gifs/warnerarchive-season-6-warner-archive-family-matters-26AHxbQMIf0CzRdTO

https://www.google.fi/search?biw=1536&bih=751&tbm=isch&sa=1&ei=heDXXZKYEcqurgTZ5aHACQ&q=hammer+meme&oq=hammer+meme&gs_l=img.3..0i19l2j0i5i30i19l8.4524.7013..7574…0.0..0.285.2416.18j5j1……0….1..gws-wiz-img…..0..0j0i131j0i30.tDzpf-eWkWc&ved=0ahUKEwjS7qat9P3lAhVKl4sKHdlyCJgQ4dUDCAY&uact=5#imgrc=-GrQuDjmQHFRRM:

https://giphy.com/gifs/cute-panda-bEqrzkLVWC3bW

 

 

 

 

Hyvät ystävät! 

Kurssin kohokohta eli tutkijatentti on nyt taputeltu ja Leiviskä onnistuneesti grillattu. Tenttitilaisuus oli antoisa kokemus ja koimme, että se sujui kaikin puolin mallikkaasti. Saimme muotoiltua tarpeeksi haastavia ja monipuolisia kysymyksiä, jotka osoittivat perehtymisemme artikkeliin ja saimme tentissä myös tärkeimpiin kysymyksiin tiedonjanomme tyydyttäviä vastauksia. Kysymyksiä olisi vielä riittänyt ja uusiakin heräsin tentin aikana, joten lisäaika ei olisi ollut pahitteeksi.  

Kurssin aikana meitä paljon puhuttanut käsite radikaali toiseus (radical otherness) tuli myös tentissä melko nopeasti puheeksi. Yksi keskeisimmistä ja runsaasti keskustelua herättäneistä kysymyksistä koskikin radikaalin toiseuden luonnetta: “Perussuomalaisten kannatus on Ylen marraskuun kannatuskyselyn mukaan noussut 23% eli PS. on nyt suurin puolue. Jos epädemokraattisia arvoja edustavat puolueet pääsevät valtaan tai suurempaan suosioon, voidaanko näitä pitää enää radikaalisti toisina? ” Leiviskä valotti tentissä omaa, Rawlsiin kallistuvaa näkemystään sekä artikkelissa esiteltyjä käsityksiä enemmän: Rawlsilaisen näkökulman mukaan epädemokraattisia arvoja ajavat puolueet pysyvät radikaalisti toisina; Mouffen teorian mukaan taas radikaalin toiseuden tunteesta pitää aktiivisesti pyrkiä eroon mahdollistamalla kaikkien mielipiteiden osallistumisen julkiseen keskusteluun laajentamalla julkista tilaa (Public Sphere).  Vielä kerran, jotta takariviinkin kuuluu: Radikaali toiseus tarkoittaa länsimaisen demokratian perusperiaatteita uhkaavia ideologioita.  

Julkinen tila eli public sphere (Mouffe 2005) on keskeinen käsite, joka sitoo tämän artikkelin kasvatustieteeseen ja siitä debatoiminen sekä yhdessä Leiviskän kanssa että ryhmämme kesken on antanut monipuolisia eväitä myös opettamiseen. Pitäisikö julkista tilaa luoda suuremmin koulumaailmaan ja kenen tehtävänä se olisi? Onko opetussuunnitelman linjaukset keskustelu- ja väittelytaidoista riittäviä, jotta yhteiskunnallinen kiinnostus saadaan heräämään lapsissa ja nuorissa? Ja viimeisimpänä ehkä kiperin kysymys: Onko oletusarvona se, että lapsien täytyy kasvaa politiikkaan intohimoisesti suhtautuviksi kansalaisiksi? Kansalaiskasvatukselle tehtäväksi mainittiin demokraattisten arvojen vaalinta, joka hyvin Rawlsilainen ajatus. Hankala asia käsiteltäväksi koulussa, mutta lopulta päätöksen ja mielipiteen demokratian toimivuudesta pitäisi jokaisen oppilaan tehdä itse, mutta kysymys kuuluukin: saavatko oppilaat peruskoulusta tarpeeksi hyvät eväät siihen? 

Leiviskä viittasi artikkelissaan siihen, että Ruitenbergin sovellus kansalaiskasvatuksesta ja poliittisten intohimojen vaalimisesta on Mouffen teorian tavoin tietyllä tapaa ’virheellinen’ tai puutteellinen siinä, miten kummankaan näkemykset poliittisesta vastakkainasettelusta eivät selitä sitä, miten saadaan luotua tila poliittiselle diskurssille. Lyhyesti: poliittisten intohimojen vaaliminen ja tietynlaisen ’doktriiniajattelun’ vahvistaminen vain syventää kuilua eri mielipiteiden välillä ja vahvistaa radikalisoitumista. 

Yhtenä tärkeimmistä Rawlsin teorian kulmakivistä voidaan pitää myös käsitettä burdens of judgement, jolle emme näiden kuukausien aikana yhdessä tutkijan kanssa edes löytäneet alle  virkkeen pituista suomennosta. Kuten viime blogissamme esittelimme, se tarkoittaa sitä, että “eettisesti sekä poliittisesti latautuneisiin kysymyksiin voi olla useita toisistaan eriäviä vastauksia, jotka ovat yhtä arvokkaita.” Tällaisen ajattelun kehittämistä voidaan pitää yhtenä kansalaiskasvatuksen kulmakivinä sekä työkaluna julkisen tilan luomiselle esimerkiksi juuri kouluissa.  

Muun muassa näiden pohdintojen parissa me olemme syksyn ajan pyöriskelleet. Kymmenen henkinen ryhmämme ei tietenkään löytänyt keskuudestaan Rawlsilaisittain konsensusta, mutta Mouffen hengessä pääsimme kyllä väittelemäänkin. Onnistuimme kuitenkin luomaan ryhmämme keskuuteen turvallisen, julkisen tilan, jossa keskustella ja jakaa ajatuksia ja mielipiteitä. Keskusteluilmapiirimme heijastaa, että tiedämme ja ymmärrämme asiasta enemmän. Kun katsomme taaksepäin ensimmäisen periodin alkupuoliskolle, ei voi kuin pyöritellä silmiään sille kirkasotsaisuudelle. Olemme löytäneet muutamiakin elämän totuuksia, joista ehkä tärkein on se, että kasvatustieteellinen tutkimus ei aina ole sovellettavissa kouluun. Leiviskän artikkeli on lähinnä yhteiskunta- ja kasvatusfilosofista vertailevaa pohdintaa. Ryhmämme keskusteluissakin on ollut havaittavissa kehitys huomattavasti filosofisempaan suuntaan.  

 

Tämän artikkelin parissa on vietetty monia pääosin miellyttäviä tunteja, ja se on opettanut meille monen monta asiaa toisistamme, yhteiskunnasta sekä kasvatustieteellisestä tutkimuksesta. Yhteistyö tutkijamme Anniina Leiviskän kanssa on ollut lämminhenkistä ja sujuvaa, voimmekin puhtain sydämin suositella häntä mukaan tulevien vuosien kursseille. 

 

Ryhmän jäsenet: Sara Oubajja, Eveliina Rautio, Ida-Maria Sarakorpi, Ellamari Perttu, Sara Sonninen, Ville Lääti, Penna Kukkonen, Atte Moisio, Maija Parlov & Iida Yliannala 

 

Kuvat: Pekko Korvuo

Totesimme edellisessä blogikirjoituksessamme, että olemme tulevaisuuden opettajina suuren haasteen edessä. Miten kohdata tulevien oppilaiden sekä maailman tarpeet ja mistä kerätä taitoja näihin kohtaamisiin. Tähän kysymykseen olemme palanneet uudelleen ja uudelleen keskusteluissamme, kun olemme pureskelleet nimikkotutkimustamme.  

Tulevaisuuden opettajina meillä tulee olla taitoa tasapainotella sosiaalisten ja emotionaalisten tarpeiden edessä. Oppilaat vaativat yksilöllistä kohtaamista, sekä taitoja toimia ryhmässä hyvässä vuorovaikutuksessa. Yksilöllinen kohtaaminen tulee olla tasavertaista oppilaiden välillä, jotta jokaisella olisi yhtäläiset mahdollisuudet edetä ja kehittyä elämässään. Opettajan tulee luoda oppimisympäristöjä, joissa oppilaat pääsevät kehittymään kokonaisvaltaisesti. Odotukset opettajalta ovat valtavat, kun on tunnettava laaja-alaisesti eri asiakokonaisuuksia, oltava valmis suhtautumaan uusiin tuuliin yhtä aikaa avoimesti sekä kriittisesti, jotta pysyisi alati muuttuvan yhteiskunnan tahdissa. Perässä roikkumisen lisäksi opetuksen tulee säilyttää korkea pedagoginen tasonsa, jotta opetus pysyisi tarpeeksi laadukkaana. Unohtamatta nykyajan tarpeita, joiden tahdosta oppilaan tulisi toimia enenevissä määrin tutkijan ja ihmettelijän roolissa ja vähemmän pulpetissa istuvan, passiivisen vastaanottajan nahoissa. 

Ja nyt kun vauhtiin päästiin, niin totta kai tulevaisuuden tuomat muutokset täytyy ottaa huomioon opettajuudessa. Listasimme yhdessä erilaisia taitoja, joita tulevaisuuden ihmisen taitokorista tulisi mielestämme löytyä. Näitä ovat jatkuvasti kehittyvän teknologian tuoma vaatimus oppia käyttämään ja hyödyntämään erilaisia teknisiä välineitä. Mediasta puskevan tiedon ylilatauksen myötä on opittava mediakriittisyyttä, ja taitoa tunnistaa pelkästään mediaseksikkäät “huuhaa”-tekstit relevanteista ja todenperäisistä kirjoituksista. On siis omattava medialukutaitoa. Tulevaisuuden ihmiseltä on myös löydyttävä monilukutaitoa, jolla pystyy jäsentelemään, niputtamaan, ja poimimaan relevanttia tietoa suuresta tieto massasta.  

 Vuorovaikutuksen taidot nousevat yhä enenemissä määrin tärkeiksi, kun yhteistyön tärkeyttä korostetaan. Median ja internetin välityksellä koko maailma on jokaisen omalla takapihalla. Enää ei voi ummistaa silmiään muulta yhteiskunnalta omassa pienessä mökissään, vaan on kannettava kortensa yhteiseen kekoon. Tähän velvoittaa erilaiset globaalit kriisit, kuten ilmastonmuutos. Ihminen ei ole saari, vaan on omattava empatiakykyä toisia kohtaan ja toimittava yhdessä. Yhdessä toimimiseen liittäen on myös tatuoitava uusien ihmisalkujen sydämiin, että jokainen ihminen on samalla viivalla toistensa kanssa, huolimatta mistään heidän henkilökohtaisista tekijöistään.  

Toki tulevaisuuden ihmisen taidoista löytyy näitä ehkä perinteisempiä, kautta aikain ihailtuja ja tarvittuja taitoja. On opittava ajattelemaan itsenäisesti, omilla aivoillaan. Ihmisen tulee myös ymmärtää omaa kulttuuriaan, mistä tulee ja miten historian tapahtumat ulottuvat nykypäivään. Erityisesti globalisoitumisen seurauksena on ymmärrettävä omat lähtökohtansa, ja vaalittava omaa kulttuuria globaalin kulttuurin rinnalla, jotta säilytettäisiin heterogeeniset kulttuurin vivahteet. Sillä juuri tuo erilaisuus tuo kauneutta.   

Tulevaisuuden opettajan ei pidä ainoastaan taitaa yllämainittuja, vaan myös välittää sekä opastaa oppilaitaan näiden taitojen saavuttamiseen. Opettajan on pystyttävä tarjoamaan nippeli tietoa, tieteenalasta riippumatta, niille, jotka tarvitsevat enemmän haasteita. Samalla on pidettävä huoli siitä, etteivät oppimisensa kanssa kamppailevat putoa kelkasta. Lisäksi opettajan tulee olla kulttuurin vaalija, joka ei kadota vanhoja hyviä asioita, vaan välittää kulttuuriperintöä oppilailleen eteenpäin. Tätä listaa katsellessa ei voi kuin kuivata hikipisaroita otsalta. Miten minusta, pienestä opettajaopiskelijasta, saadaan kuorittua tuollainen monitaitoinen yli-ihminen? Tai miten ihmeessä minä voisin olla kykenevä ohjaamaan toisia ihmisiä tuollaisiin taitosuorituksiin? 

 

 Vastapainona trendiksi on noussut omalla persoonallaan loistava, inhimillinen ja samaistuttava opettaja. Ensikuulemalta tämä vaikuttaa naurettavalta tuon listan luettelemisen jälkeen. Miten muka yksi ihminen voisi olla samaan aikaan sekä monitaituri että omien vahvuuksiensa edustaja? 

Mutta voisiko vastauksena ollakin “ei mitenkään”. Ja miksi tarvitsisikaan? Eikö samassa koulussa olekin lukuisia, eri tavoilla vahvoja ja innostuneita; opettajia, työntekijöitä sekä oppilaita? Miksi pitäisimme kiinni, ehkä hieman perisuomalaisestakin paheesta, “minä pärjään kaikessa yksin”?   

     Pohjan pohjalla  

Nimikkotutkimuksemme pohjateorian pohjateoriaksi paljastui “knowledge building” – ajattelu (ideaa enemmän avaava video alla). Siinä ajatuksena nimenomaan on, että oppiminen tehtäisiin kokeilemalla, ideoimalla ja luomalla yhdessä. Tämän yhdessä luomisen ehdottomana hyötynä on se, että jokainen ryhmänjäsen tuo ideointiin omat tietotaitonsa, kiinnostuksensa kohteet ja aiemmat kokemuksensa. Sen seurauksena toiset ryhmän jäsenet voivat myös saada uusia innostuksen kohteita ja inspiroitua toinen toisensa innostuksesta.  

https://youtu.be/GWKZF9eelRs  

Kaiju Kankaan ja kollegoiden tutkimuksen (Design Thinking in Elementary Students’ Collaborative Lamp Designing Process; Kangas, Seitamaa-Hakkarainen, Hakkarainen) aineisto kerättiin nimenomaan tämän yhdessä luomiseen keskittyvän projektin kautta. Siinä he käyttivät hyväkseen oppilaiden välisen tiedonvälityksen lisäksi myös asiantuntijaa (tässä tapauksessa suunnittelijaa). 

Eikö juuri tällaista, tietotaitojen yhdistämistä, voisi käyttää hyväkseen tulevaisuuden opettajuudessamme? Vaikka tietenkin työ on jollain tasolla yksilötyötä, niin ei siellä työpaikalla koskaan olla täysin yksin. Monien muuttuvien haasteiden edessä meidän tulisi yhä enemmän ja enemmän yhdistyä ja käyttää hyväksemme toinen toistemme erilaisuutta – sillä juuri niissä erilaisuuksissa piilee rikkaus.  

Lisäksi käsiemme ulottuvilta löytyy järjetön määrä tutkimuksia ja viisaita kirjoituksia, joista monet myös käsittelevät kasvatusalan eri aspekteja. Toki niiden tulkintaan tarvitaan tuota kuuluisaa kriittisyyttä ja luotettavuuden tunnistamista. Mutta niin kuin Heikki Ruismäki totesi tutkijatentissään (jota olimme varjostamassa), että jos tutkimukset vain saataisiin lyhyempiin, ja nopeammin luettavaan muotoon, niin niistä löytyisi todella arvokas apuväline lukuisiin opettajuuden haasteisiin. Miksemme siis käyttäisi myös näitä tutkimustuloksia hyödyksemme opettajuudessamme?  

 Ja siksi heitämmekin pallon sekä itsellemme, opiskelijatovereillemme kuin opettajillemmekin; voisimmeko jo nyt opiskeluvaiheessa käyttää enemmän aikaa yhdessä “brain stormaamiseen”, keskusteluun ja pohdiskeluun, ja ehkä vähemmän kotona kirjan kanssa kahdestaan ahdistumiseen? 

– Mari, Essi, Elisa & Jaakko

Lähteet: https://theconversation.com/what-happens-to-your-body-when-youre-stressed-81789  https://www.whats-on-netflix.com/news/is-the-back-to-the-future-franchise-streaming-on-netflix/

 

 

  

Synkkä aamu synkempi mieli

Tutkijatentti

Meneekö solmuun kieli?

 

Katariina Katariina

En haluu sua piinaa

Tää on jo liikaa

Varjoryhmä vetää pitkää viivaa

 

Mikä oli muka täs tentissä vikana

Me valmistauduttii tähä ihan sikana

Voi olla et varjoryhmä lähtee täältä pikana

Ryhmä 13 palauttaa tän blogin vikana

 

Kohti tutkivaa työtapaa-kurssi on nimensä mukainen. Opimme paljon tutkimuksen teosta, tutkijan työstä ja siihen liittyvistä vaatimuksista ja haasteista. Kurssin anti ei rajoitu pelkästään tutkimuksen tekemiseen, vaan sitä voi soveltaa myös opettajan työssä. Opettajan tärkeä ominaisuus on reflektoida omaa osaamista ja kehittää sitä eli tutkia itseään ja toimintatapojaan. Kasvatustiede on jatkuvasti kehittyvää ja opettajien tulee kehittyä sen mukana ja muuttaa omia toimintatapojaan tieteellisten tutkimusten ja omien kokemusten perusteella.

Olennaista niin tutkijan kuin opettajan työssä on jatkuva analyysi ja halu löytää uutta tietoa, jota voi käytännössä soveltaa parempien toimintatapojen saavuttamiseksi. Jokaisen opettajan on tärkeä pitää uran aikana tutkijamainen mentaliteetti, jossa tutkii objektiivisesti omaa työpanostaan. Tieteelliset tutkimukset takaavat mustavalkoista faktaa, johon tukeutumalla voi perustella omaa toimijuuttaan myös luokkahuoneessa.

Katsaus kurssiin

Nimikkotutkijamme artikkelia ”Beginning student teachers’ teacher identities based on their practical theories” oli aluksi vaikea ymmärtää, sillä tieteellisen tekstin lukeminen oli meille uutta eikä englanniksi kirjoitettu artikkeli antanut meille “pehmeää laskua” tieteelliseen tutkimukseen. Kun ymmärsimme artikkelin idean, se osoittautui teoreettisesti yksinkertaisemmaksi kuin luulimme sekä erittäin mielenkiintoiseksi. Kohti tutkivaa työtapaa oli monelle meidän ryhmäläisistä ensimmäinen kurssi yliopistossa, joten ei tullut yllätyksenä, että haasteisiinkin tämän aikana törmäsi. Kurssista olisi saattanut saanut enemmän irti, jos sen sijoittaisi opinnoissa myöhemmälle vaiheelle, ehkä jopa toiselle vuodelle, mutta oppimista varten tänne ollaan tultu eikä ensimmäinen kurssi voikaan olla maisterin tasoinen.

Huomasimme heti alussa, että suuri ryhmäkoko ja siinä toimiminen olisi haasteellista, mutta kehityimme yhdessä ryhmänä kurssin aikana ja työskentely alkoi sujumaan paremmin, mitä enemmän tehtäviä saimme pohdittavaksi. Nämä tehtävät, joiden tehtävänannot eivät aina olleet täysin selviä oli hyvä keino syventää ryhmätyöskentelyämme ja argumentoivaa, mutta turvallista keskustelua. Ryhmän kesken saattoi olla moniakin eri näkökulmia näistä tehtävistä, mutta yhteisellä pohdinnalla pääsimme sopiviin ratkaisuihin. Löysimme yhteisen sävelen ja näin pääsimme jakamaan tehtäviä tasapuolisesti.

Kurssi tarjosi hyvät eväät siihen, mitä kaikkea on otettava huomioon tutkimusta suunniteltaessa. Kurssin aikana oli pakko perehtyä muun muassa eri aineistonkeruumenetelmiin. Tärkeää oli myös huomata se, että tutkimuksessa on aina joitain rajoitteita, mutta tutkijan on myös asetettava oma rajauksensa tutkimukseen. Täydellistä tutkimusta ei ole olemassakaan ja tutkimusta tehdessä tämä on tiedostettava. 

Ajatuksemme tutkimuksesta

Tutkimuksemme Beginning student teachers´ teacher identities based on their practical theories oli Katariina Stenbergin, Liisa Karlssonin, Harri Pitkaniemen ja Katriina Maarasen katsaus ensimmäisen vuoden luokanopettajaopiskelijoiden opettajaidentiteetteihin. Nimikkotutkijamme oli kyseisen artikkelin päätutkija Katariina Stenberg. Tutkimuksen aineisto oli kerätty Katariinalle valmiiksi ja kohderyhmänä toimi 71 ensimmäisen vuoden luokanopettajaopiskelijaa, jotka antoivat luvan käyttää omia kurssillaan kirjoittamiaan käyttöteorioitaan tutkimuksen aineistona. Käyttöteoriat jaettiin niissä olevien uskomusten perusteella eri opettajaidentiteetin osa-alueisiin. 

Käyttöteoria on vapaamuotoinen kirjoitelma, jossa aloittava opiskelija pohtii omia motiivejaan ryhtyä opettajaksi. Tutkimusten mukaan käyttöteoria on erittäin tärkeässä roolissa opettajuudessa, sekä opiskellessa opettajaksi. Opiskelijat pääsevät reflektoimaan omaa opettajaidentiteettiään, joka antaa mahdollisuuden oman opettajuuden kehitykselle. Opettajaidentiteetin kehittyminen lisää sitoutuneisuutta opiskeluun sekä muokkaa, kontrolloi ja muodostaa opiskelijan tiedonhankintamenetelmiä. Jokaisen opiskelijan tulisi saada lukuisia mahdollisuuksia opiskelutehtävissään reflektoida opettajaidentiteettiään, jotta kehittyminen olisi mahdollista. Tämä tarkastelu ei kuitenkaan saa jäädä vain opintoihin, vaan opettajat käyttävät käyttöteoriaansa kehyksenä opetuksen suunnittelussa ja käytännön työssä. Käyttöteorian voi määritellä pedagogisina uskomuksina, jotka ohjaavat lähes kaikkea opettajan toimintaa luokkahuoneessa. Opettajan henkilökohtaiset arvot sekä uskomukset ovat suuressa roolissa jokaisessa päätöksessä, joita koulupäivän aikana tapahtuu. Omaa käyttöteoriaa on tärkeää tarkastella ja kehittää koko ajan uran aikana. 

Tämän takia on tärkeä saada opettajia, joilla on sisäinen motiivi kohdallaan. Tutkimuksessa osoittautuukin, että suuren osan opettajaidentiteetti on arvo- tai käytäntölähtöinen. Aloittavat opettajaopiskelijat pitävät merkityksellisinä arvoja, jotka korostavat perustavaa laatua olevia kysymyksiä, kuten tasa-arvo, tasapuolisuus ja reiluus. Käytäntölähtöinen opettajaidentiteetti korostaa opettajan käytännön työtä ja opettajan didaktista asemaa luokkahuoneessa. Käytäntölähtöisissä käyttöteorioissa korostuu opettajan ja oppilaan välisen vuorovaikutuksen merkitys sekä luokkahuoneen ilmapiiri. Monet aloittavista opiskelijoista pitävät merkityksellisenä avointa ja turvallista ilmapiiriä, jossa jokainen voi olla iloinen ja luova. Tämä takaa myös parhaat oppimistulokset. 

Kysyimme tutkijaltamme minkälaisia opettajaidentiteetin ulottuvuuksia tarvitsisimme lisää? Mitä emme ole ajatelleet halutessamme opettajiksi? Vastaus oli selvä. Käyttöteorioistamme puuttuu tietoisuus siitä, että koulu on poliittinen kenttä. Opettajien ei pitäisi sulkea silmiään poliittisilta näkökannoilta yhteiskunnassamme, jotka vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme kouluissa. Totesimme, ettei yksikään meistä ajatellut asiaa poliittisesta näkökulmasta. Haluamme opettajiksi, emme poliitikoiksi! Haluamme olla kentällä töissä vuorovaikutuksessa oppilaiden kanssa ja olla osana muutosta! Silti koulu, yhteiskunnan instituutio, on tärkeä osa yhteiskuntaa, ja opettajaopiskelijoiden tulisi saada tukea reflektoida omaa työtään myös poliittisista ja yhteiskunnallisista näkökulmista.

Nimikkotutkimukseen perehtyminen sai meidät pohtimaan omaa opettajaidentiteettiä ja motiiveja opettajuuteen. Myös yleisten käsitysten, luulojen ja oletusten tiedostaminen on noussut keskustelussa esille. Lähes kaikki ryhmästämme ovat kirjoittaneet käyttöteorian, joten tutkimusta oli helppo soveltaa jokaisen meidän arkielämään. Tämän huomasi erityisesti tutkijatentissä, jolloin keskustelua saatiin hyvin aikaan ja pohdimmekin paljon koulua, opettajuutta ja näiden asemaa yhteiskunnassamme. Aihe myös herätti mielenkiintoa opiskelijoissa, jotka eivät olleet kirjoittaneet käyttöteoriaa. Tämän huomasi myös tutkijatentin palautekeskustelussa, jossa syntyi kiinnostusta käyttöteorian kirjoittamista kohtaan. 

Tutkijatentti

Keskityimme tentissä asioihin, jotka koimme merkityksellisiksi ja näin halusimme tentin pääpainon olevan tuloksista tehdyissä päätelmissä. Oli mielenkiintoista kuulla, että varjoryhmämme oli toteuttanut tentin hyvin eri tavalla. Päätimme ryhmänä ottaa tutkijatenttiin tyyliksi keskustelevan tenttaamisen, jossa annoimme tutkijalle mahdollisuuden kertoa tarkemmin tutkimuksesta. Varjoryhmä olisi toivonut meiltä enemmän tutkijan haastamista, itse nimikkotutkimuksen teorian ja “nippeli” -tiedon tiimoilta.

Tutkijatentti oli meille laaja oppimiskokemus, jossa tutkijan kanssa käydyn keskustelun avulla laajensimme tietämystämme tutkimusaiheesta. Tavallisen “tentin” sijaan käytimme mahdollisuuden oppimiseen. Tutkijamme mielestä osasimme luoda tenttitilanteen samankaltaiseksi kuin oikea väitöstilaisuus. Osasimme lähteä keskustelemaan aiheesta monipuolisesti laajemman näkökulman kannalta ja tutkimus oli vain keskustelun pohjana, joten saimme paljon uutta tietoa ja myös “maistiaisen” tulevasta jatkotutkimuksesta. Katariina kertoi lähteneensä tutkimaan aihetta laajemmin ja syvällisemmin luoden viimeisimmän työnsä tutkien käytännöllistä viisautta (practical wisdom) ja sen käyttöä opettajankoulutuksessa.  

Tutkijatentissä heräsi pohdintaa siitä, muuttuuko ihmisten ja erityisesti opettajaopiskelijoiden käsitys opettajuudesta ja opettajan tehtävästä ajan myötä. Mikäli samankaltainen tutkimus toteutettaisiin tulevaisuudessa, korostuisiko siinä eri opettajaidentiteetin osa-alueet. Tutkijamme kuitenkin epäili, että mikäli muutosta tapahtuisi, se tapahtuisi hyvin pitkällä aikavälillä, sillä käsitykset opettajuudesta ovat juurtuneet syvälle yhteiskuntaamme ja ajatuksiimme.

TJ0

Ohi on ja vihdoin voi huokaista helpotuksesta! Vaikka alku ei kovin ruusuinen ollutkaan, niin tehtävistä on selvitty ja tutkimuksesta opittu paljon. Olemme saaneet paljon irti tästä kurssista. Kiinnostava tutkimus saikin pidettyä meidät tämän kurssin kelkassa mukana. Aiheesta saimme ammennettua paljon keskustelua suuntaan jos toiseen, ja meistä jokainen on kurssin edetessä päässyt kysymään itseä mietityttäneet kysymykset ja saanut niihin vastaukset.

Kiitos siis lukijoillemme sekä kohti tutkivaa työtapaa -kurssin vetäjille. Haluamme myös kiittää Katariinaa panoksesta, jonka hän antoi meille laajojen vastausten ja lisämateriaalien muodossa.

Valoisaa loppusyksyä kaikille!

 

Saara, Julia, Roosa, Petri, Aino, Onni, Valtteri, Siiri ja Oliver

Kuvien lähteet:

 

kiinteistölehti.fi

liquidplanner.com

psychologytoday.com

Systemic failure nr 10: Schools are a mirror of society

https://pixabay.com/illustrations/identity-mask-disguise-mindset-510866/

stanfordeconjournal.com

teacherhead.com

https://i1.wp.com/reachinghighernh.org/wp-content/uploads/2017/04/nurturing-ideas-and-your-brain-1.gif?fit=400%2C300&ssl=1

fulcrumlabs.ai

http://michaelburri.weebly.com/blog/the-transformative-power-of-working-on-teacher-identity

https://www.pennlive.com/life/2019/09/autumn-begins-today-what-does-that-mean-other-than-fall-foliage.html

Tutkimuksen voimasanat, viimeinen luku

Kohti tutkivaa työtapaa kurssi alkaa olla loppusuoralla ja nyt on aika pysähtyä pohtimaan, mitä kurssi on meille antanut. Entä mitä me kurssille?

Ryhmätyöskentelymme kurssilla

Keskustelimme yhdessä ryhmämme dynamiikasta ja se herätti meissä paljon ajatuksia. Koimme alusta lähtien ryhmän toimivaksi ja luonnolliset roolit muotoutuivat kurssin edetessä.  Ryhmänä pyrimme yhdessä luomaan toimivat pelisäännöt ja turvallisen ilmapiirin. Kaikille pyrittiin antamaan tilaa kokeilla, kommentoida, kompata, mutta olla myös eri mieltä. Eriävistä mielipiteistä keskustelimme avoimesti ja hyvässä hengessä. Opimme näin myös paljon toisiltamme.

Jokaisen ryhmäläisen panos ja hyvä ryhmähenki näkyi myös onnistuneessa tutkijatentissä. Halusimme luoda tenttitilaisuuteen jokaiselle tunteen siitä, että olemme siellä yhdessä, emmekä yksin. Sovimme ennen tutkijatenttiä, että jokaista autetaan ja tuetaan tarvittaessa. Halusimme luoda tentistä opettavaisen ja mukavan hetken sekä meille että tutkijalle. Oli myös helpottavaa huomata, että tutkijat ovat ihan tavallisia ihmisiä, eikä mitään “yli-ihmisiä”. Tutkijat, joiden kanssa olimme tekemisissä kurssin aikana, olivat helposti lähestyttäviä ja huumorintajuisia. He ovat myös erehtyväisiä ja oppivat muilta, ihan niin kuin mekin.

Totesimme ensimmäisten tehtävien jälkeen, että ryhmämme olisi viisainta jakaa pienempiin osiin, jotta tehtävien teko olisi selkeämpää ja tehokkaampaa. Kaikilla oli paljon mielipiteitä ja ideoita. Jakautumalla pienryhmiksi saimme siten jokaisen äänen paremmin kuuluviin. Lopuksi kokoonnuimme kaikki yhteen keskustelemaan ajatuksistamme ja saimme koottua pääajatukset. Huomasimme myös tarvitsevamme selkeät deadlinet, että saisimme aikaa ja tilaa sovittaa yhdessä pienemmät osat eheiksi ja yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi. Huolta ei kuitenkaan tarvinnut kantaa siitä, että joku ei olisi tuonut panostaan tehtäviin, sillä ryhmämme jäsenillä oli samankaltaisia tavoitteita kurssin suhteen.

Entä mitä opimme tutkimuksesta ja sen tekemisestä? Jaksa siis vielä lukea!

Resurssit rajaavat tutkimuksen toteutusta

Tutkimusta ei rajoita vain tutkijan mielenkiinto asiaan. Rajoittavimpia tekijöitä tutkimuksen tekemisessä taitavatkin oppimamme mukaan olla resurssit, kuten ajankäyttöön ja rahoitukseen liittyvät tekijät. Ne määrittävät paljon, mitä on mahdollista tutkia ja miten. Tutkimus on kuin tuhannen palan palapeli, jonka kokoaminen on yllättävän vaikeaa, sillä palat ovat kaikki tärkeitä osia tutkimuksen teossa, eikä niitä voi jättää huomiomatta tai analysoimatta. Jopa kokeneella tutkimusryhmällä saattaa palaset mennä väärin, jolloin voisi olla hyödyllistä ottaa mukaan myös uusia näkökulmia.

Määrä ei aina korvaa laatua

Käsitys siitä, että määrällinen tutkimus on tieteen eliittiä, on joukossamme murtunut, ja arvostus laadullista tutkimusta kohtaan nousi kohisten tämän projektin myötä. Tieteen tarkoituksena ei olekaan pelkästään saada kokonaisvaltaisesti yleistettävää tietoa, vaan tutkimus voi myös antaa lisäinformaatiota aiempaan tutkimukseen tai synnyttää kokonaan uutta keskustelua vähän tutkitusta aiheesta. Käsittelemämme laadullista tutkimusta hyödyntävä artikkeli tuotti tärkeää tietoa, ilman tilastoja ja numeerisia tuloksia.

Aina on varaa parantaa

Tutkimusta pureskellessamme huomasimme, että tutkimuksen luotettavuutta ja sen tuomaa lisäarvoa voi monesti parantaa, jos siihen on mahdollisuus ja resursseja. Nimikkotutkimuksemme olisi saanut täydentävää näkökulmaa esimerkiksi jäsenvalidioinnin, member checkin, avulla. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia oppilaiden käsityksiä, mutta artikkelissa esitetyt tulokset olivat tutkijoiden tulkintoja haastattelussa ilmenneistä asioista. Olisi ollut jopa eettistä antaa tutkittavien tarkastella tutkijan tekemiä päätelmiä heidän kertomuksistaan. Nyt tutkimuksen olisi jopa voinut otsikoida tyylillä “Tutkijan päätelmiä erityisen tuen oppilaiden kokemuksista”.

Eettisyys on tutkimuksen teossa hyvin tärkeää. Pesosen ym. tutkimuksessa huomasimme, että pseudonyymien käyttäminen tutkittavien henkilöllisyyden salaamiseksi ei välttämättä ole riittävä toimenpide, varsinkin kun artikkelissa kuvailtiin koulua ja kuntaa, jossa koulu sijaitsee. Hyvin pienellä salapoliisityöllä saimme rajattua esimerkiksi tutkimukseen osallistuneen koulun niin, että vaihtoehtoja jäi jäljelle kaksi. Tutkittavista on paljon herkkääkin tietoa esillä tutkimuksessa (esim. diagnoosit), joten tällaista tunnistamisen mahdollisuutta ei olisi syytä päästä tapahtumaan – etenkin kun tutkitaan alaikäisiä. Voidaankin todeta, että tutkittaessa on pyrittävä eettisyyteen ja luotettavuuteen, mutta täydellisen, kaiken mahdollisen huomioon ottavan tutkimuksen toteuttaminen on haastavaa.

Hyvää työtä, Pesonen ja kumppanit!

Esittämästämme kriittisestä pohdinnasta huolimatta tutkimuksessa oli myös paljon asioita, jotka vakuuttivat ryhmäläiset – oppilaiden omille näkökulmille ja käsityksille jätettiin tutkimusmetodissa tilaa. Tutkijat olivat onnistuneesti tuoneet esille, että yläasteikäiset osaavat kertoa yhteenkuuluvuuden kokemuksistaan itse. Jos tutkimus olisi keskittynyt esimerkiksi opettajien havaintoihin, olisivat tulokset olleet vieläkin tulkinnanvaraisempia. Fenomenografisen luonteensa vuoksi tutkimuksen tuli osoittaa luotettavuuttaan yleistettävän tiedon sijaan näyttämällä, miten tulokset on saatu. Siinä tutkimus oli esimerkillinen ja opettavainen, sillä kaikki tutkimusvaiheet oli merkattu ylös tarkasti. Tutkijoiden ajatustenjuoksun pystyi ajoittain lähes lukemaan tutkimuksesta.

Tutkimus antoi meille opiskelijoille joitakin ohjenuoria siihen, mitä me voimme tulevina opettajina tehdä yhteenkuuluvuutta tukevan opiskeluympäristön muodostamiseksi. Stigmatisointia tulisi välttää, eikä diagnoosin kuuluisi olla leima – sen olisi jopa hyvä tilannekohtaisesti olla oppilaan ja opettajan tietämättömissä. Blogin kommenteissa on kysytty näkemystä inkluusiokeskusteluun ja ehkäpä siinä toivossa, että saisi itselleen toimintaohjeita tulevaan ammattiin. Joudumme valitettavasti paljastamaan, että tutkimus ei antanut yleistyskelpoisia vastauksia tähän muuten kuin, että koulun ilmapiirillä on huomattava merkitys siihen, kokevatko erityistä tukea tarvitsevat lapset kuuluvansa joukkoon. Kuten jo ensimmäisessä blogikirjoituksessamme aavistelimme, ei tällä tutkimuksella, useiden kasvatustieteellisten tutkimusten tapaan, etsitty tai löydetty absoluuttisia totuuksia.  Lisätutkimukselle on avattu tie ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan tuloksia.

Kasvatustieteellisen tutkimuksen monipuolinen ja laaja kirjo

Jo ensimmäisessä blogitekstissä totesimme kasvatustieteellisen tutkimuksen olevan ihmisläheistä ja keskittyvän ihmisen kasvun ja kehityksen tutkimiseen. Kurssin aikana tämä ajatus sai vahvistusta, kun tutustuimme omaan ja muiden ryhmien tutkimuksiin. Kurssi kuitenkin monipuolisti kuvaamme kasvatustieteellisen tutkimuksen kentästä ja sen laajuudesta. Esimerkiksi oma tutkimuksemme kohdistui erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden yhteenkuuluvuuden tunteeseen, kun taas toinen ryhmä tutustui yliopisto-opiskelijoiden käyttöteorioihin.

Toisena asiana nostimme esille avoimuuden tärkeyden tutkimuksen tekemisessä; erilaiset valinnat ja ratkaisut on tehtävä näkyviksi. Tärkeänä pidimme myös tutkimuksen ymmärrettävyyttä lukijan näkökulmasta. Nyt kurssin käyneinä totesimme, että tutkimusartikkelit näyttäytyvät meille huomattavasti selkeämpinä ja ymmärrettävämpinä, kun olemme päässeet tutustumaan tutkimuksen tekemiseen ja sen eri vaiheisiin. Suurimmalla osalla meistä ei ollut ennen tätä kurssia kokemusta tutkimukseen perehtymisestä, jos kaikille meille tuttuja VAKAVA-materiaaleja ei oteta huomioon. Kurssin aikana jokainen kuitenkin perehtyi tutkimuksen tekemiseen laajasti. Tutkimusartikkelien lukeminen on sujuvoitunut ja VAKAVA-artikkelitkin avautuvaisivat nyt varmasti aivan uudella tasolla.

Tutustumalla nimikkotutkijamme tutkimukseen pääsimme käymään läpi tutkimuksen tekemisen eri vaiheet ja samalla ennakkokäsityksemme vahvistautuivat tai muokkautuivat. Kurssi oli meidän mielestämme kokonaisuudessaan melko työläs ja jokainen joutui varmasti haastamaan itseään. Huomasimme kuitenkin, että yhdessä haasteista selvitään. Itsensä haastaminen on myös oman oppimisen avaintekijä.  Kurssista jäi käteen kasa uusia kavereita, tietoa tutkimuksesta ja mikä parasta, onnistunut fiilis.

 

Terkuin, 

Anna, Vilma, Anni, Katri, Erika, Karoliina, Joonas, Sonja, Tiia ja Ronja

 

 

 

 

Tutkijatapaaminen on vihdoin ohi ja varmasti suurin työ ryhmämme osalta alkaa olla tehty. Palataan ensin kuitenkin kurssimme alkulähteille tutustumaan, minkälaisten tutkimusartikkelien kanssa saimme olla tekemisissä.

Ensimmäisessä tutkijatapaamisessa keskustelumme nimikkotutkijan kanssa ajautui käsittelemään tyttöjen ja poikien eroja matematiikassa ja erityisesti matematiikkaa opiskelevien omista uskomuksista. Tämä aihe jäi kiinnostamaan meitä enemmänkin, joten pyysimme nimikkotutkijaamme Markku Hannulaa lähettämään omia aikaisempia tutkimuksiaan, jotka käsittelevät nimenomaan tyttöjen matematiikkataitoja. Artikkeli, joka kiinnosti meitä erityisesti oli Pupils´ self confidence in mathematics: gender comparisons (Hannula 2003). Artikkeli paljasti karun totuuden siitä, miten heikko itsetunto tytöillä on itsestään matematiikan osaajina. Tutkimuksen mukaan ne tytöt jotka saivat täysiä pisteitä matematiikan kokeista kokivat itsensä yhtä hyviksi matematiikassa kuin pojat, jotka saivat keskivertoja tuloksia (Hannula 2003).

Naisvaltaisella alalla, jossa koulutetaan tulevaisuuden kasvattajat ja kouluttajat, tämä artikkeli tietysti puhutteli meitä. Miten me opettajina voisimme muuttaa tätä kulttuuria? Mitä yhteiskunta voisi tehdä toisin? Entä mistä tämä tyttöjen heikko itsetunto oikein johtuu?

Tutkimusartikkelissa tutkittiin määrällisellä menetelmällä sitä, miten eri ikäiset tytöt ja pojat suoriutuvat matemaattisista tehtävistä ja toisaalta miten nämä henkilöt itse arvioivat osaamistaan (Hannula 2003). Tutkimuksen avulla pystyttiin vertaamaan vastaajien todellista osaamista ja sen suhdetta vastaajien uskomuksiin omasta osaamisesta. Tutkimuksen merkittävin tulos oli se, että tyttöjen ja poikien välillä on suuria eroja kaikissa ikäluokissa ja tasoryhmissä (Hannula 2003). Tutkimus oli laaja kartoitus suomalaisen peruskoulun tilanteesta. Kyselylomake lähetettiin kouluihin ympäri suomea ja tutkimukseen osallistui yli 3000 vastaajaa (Hannula 2003). Tutkimusta voidaan siis todella pitää yleistettävänä kartoituksena maamme tilanteesta. Matematiikkauskomukset jaettiin analyysin perusteella kolmeen profiiliin: itsetuntoon, menestysorientaatioon ja puolustusorientaatioon. Kaikilla näillä profiileilla tyttöjen itsetunto oli merkittävästi poikia heikompi. Tutkimuksessa huomattiin myös, että itsetunto laskee vanhemmilla oppilailla (Hannula 2003).

Tämä tutkimus pysäytti meistä monen ajattelemaan sitä, missä mennään yhdenvertaisuuden saralla. Suomessa meillä vallitsee uskomus siitä, että yhdenvertaisuus on jo saavutettu, eikä siihen tarvitse enää kiinnittää huomiota. Tytöillä ja pojilla on samanlaiset mahdollisuudet koulutuksessa. Tulokset osoittavat kerta toisensa jälkeen sen, että tytöt ovat matematiikassa taitavampia kuin pojat. Kuitenkin, kuten Hannulakin totesi tutkijatentissä: tyttöjen matematiikkaitsentunto on edelleen poikia matalampi, eli yli kymmenen vuotta sitten tehty tutkimus on yhä ajankohtainen. Tutkimuksessa Hannulla korostaa opettajan roolia oppilaiden matematiikkaitsetunnon rakentajana (Hannula 2003). Myös tutkijatentissa Hannula kertoo siitä, miten erilaiset odotukset tytöille ja pojille usein vallitsevat matematiikan opetuksessa. Opettaja usein huomaamattaan vaatii tytöiltä siisteyttä ja tarkkaavaisuutta ja poikien osalla oikea vastaus matemaattiseen tehtävään riittää. Meidän tulee siis todella kiinnittää huomiota siihen, miten puhumme tytöille ja pojille, sillä puheella on todellakin suuri merkitys. Sen avulla me osaksemme rakennamme todellisuutta, jossa oppilaat rakentavat itsetuntoaan. Tämä aihe on kaukana lööppimme lupaamasta huumorista.

Markku Hannulan artikkeli Emotions in Problem Solving (2015) toi meille uutta tietoa tänä päivänä välttämättöminäkin pidetyistä ongelmanratkaisutaidoista ja etenkin tunteiden vaikutuksesta niihin. Tutustuimme myös tunteiden moninaisuuden kirjoon ja toisten tunteiden, kuten innostuneisuuden välttämättömyyteen onnistuneessa ongelmanratkaisussa. Opimme, että tunteet ylipäätään ovat merkittävänä osana luokassa tapahtuvaa oppimista ja vuorovaikutusta, ja oppilaiden tunnekokemusten huomioiminen on tärkeä osa opettajan työtä. Tunteet ovat läsnä kaikkialla ja etenkin oppimisen kannalta on tärkeää, että oppilas kokee olevansa turvallisessa ympäristössä, jossa kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja; on varaa niin epäonnistua kuin onnistuakin. Avainasemassa ovat opettajan ja oppilaiden vuorovaikutustaidot, joita on tärkeä tietoisesti opetella yhdessä lasten ja nuorten kanssa. Optimaaliseen tunneilmapiiriin vaikuttaa myös opettajan innostus, työmenetelmien valinta ja opetusmetodit.

Hannula (2015) puhuu artikkelissaan coping-taidoista, jotka ovat merkittävä osa tunteiden säätelyä; artikkelin ansiosta osaamme varmasti suhtautua oppilaiden käyttäytymismalleihin, esimerkiksi vaikeissa tilanteissa vitsailuun tai vertaissäätelyyn, kuten kaverin kanssa höpöttelyyn, aivan toiselle tapaa kuin ennen tätä kurssia. 

Toisaalta ymmärsimme myös, että avoimet tehtävät mahdollistavat erityisen hyvin ongelmanratkaisutaitojen kehittämisen. Tällaisissa tehtävissä korostuu työn prosessi, monenlaisten ratkaisujen löytäminen ja erilaiset ideat, leikkimistä, tutkimista ja huumoria unohtamatta. Avoimet tehtävät tarjoavat jokaiselle yhteisöllisyyden tunteen ja onnistumisia, mikä taas lisää oppilaiden minäpystyvyyskokemuksia ja sitä kautta vaikuttavat myös mm. matematiikkakuvaan ja ylipäätään uskoon itsestä oppijana. Avoimet tehtävät tukevat myös oppilaan suoritukseen vaikuttavia autonomian ja kontrollin tunteita, ja kun tehtävä ja oppimisympäristö saadaan vielä kohtaamaan oppilaan yksilölliset tarpeet, on mahdollista saada oppilas motivoitua kohti parhaita mahdollisia suorituksia.  

 Artikkeli Emotions in Problem Solving (2015) tarjosi meille myös hyvän mahdollisuuden tutustua kirjallisuuskatsaukseen tutkimusmenetelmänä; Hannulan aineistoon perehtyminen on varmasti vienyt vuosikymmeniä, onhan artikkeleita aina vuodesta 1957 vuoteen 2011. Ensimmäisen vuoden opiskelijoina pystyimme vain ihailemaan taitavaa tiedonmäärän yhdistelemistä; toisten tutkimuksiin perehtymistä ja omankin aiemman tutkimuksen yhdistämistä maailmanlaajuisesti tutkittuun ilmiöön. Kirjallisuuskatsauksen lisäksi Hannulan valitsema videonäyte tuo tutkimukseen sisäistä validiteettia empiirisen osion täydentäessä artikkeleista muodostuvaa aineistoa. Yksittäinen tapaustutkimus sinällään ei toisi tutkimukseen ulkoista validiteettia ilman kirjallisuuskatsausta, mutta tapaustutkimuksen avulla

Hannulan on mahdollista yleistää lähdeartikkeleidensa antia. Empiirisen osion analyysitavat FACS (Facial Action Coding System) ja SPAFF (The Specific Affect Coding System) avasivat meille oven tunteiden analysoinnin maailmaan, jossa löytyy vielä runsaasti mielenkiintoista opittavaa niin mittareiden luotettavuuteen, tarkkaan toimivuuteen kuin tutkijan objektiivisuuteenkin liittyen. Ylipäätään se, mitä aineisto kertoo ja mitä se jättää kertomatta, tässä tutkimuksessa esimerkiksi oppilaan vireystilaan tai sosiaalisiin suhteisiin vaikuttavat tekijät pohdituttivat meitä pitkin matkaa.

Olemme ehdottomasti sitä mieltä, että esim. tutkijamme Markku Hannulan tutkimus Emotions in Problem Solving on avannut meille uusia näkökulmia emootioiden vaikutukseen erityisesti ongelmanratkaisuun liittyvään itseluottamukseen ja ponnisteluun, sekä siihen, kuinka suuri rooli opettajalla on toimia ikään kuin tunteiden peilinä ja sanoittajana, sekä ilmapiirin rakentajana. 

Seuraavaksi siirrytään tarkastelemaan kurssimme jännittävintä osuutta, tutkijatenttiä. Miten se meni? Entä mistä päädyimme siellä kyselemään ja keskustelemaan nimikkotutkijamme kanssa.

Tutkijatentti oli upea mahdollisuus syventää ymmärrystä Hannulan syväluotaavasta katsauksesta tunteisiin ongelmanratkaisussa, ja saimme tilaisuutemme käytettyä loistavasti. Pystyimme hyödyntämään tenttiä oppimistilanteena ja saimme näin ollen vastauksia meitä aidosti mietityttäneisiin kysymyksiin. Tästä hyvänä esimerkkeinä oli Hannulan vastaus pohdintaamme siitä, olisivatko hänen tutkimuksensa lopputulokset hyötyneet mahdollisen kontrastin tekemisistä kollaboratiivisen ongelmanratkaisutehtävätilanteen ja yksin tehtävän ongelmanratkaisutehtävän välillä. Hannulan mielestä tämä ei ole niin kovinkaan välttämätöntä nimenomaan tämän tutkimuksen tarpeisiin, sillä tällä tapaustutkimuksella tarkoituksena oli lähinnä havainnollistaa tunteiden toiminta ongelmanratkaisutilanteissa ja tukea kirjallisuuskatsauksen luomia väitteitä, eikä niinkään tehdä suoranaista empiiristä tutkimusta aiheesta. Kuitenkin Hannulan mukaan tässä kysymyksessä piilee hieno mahdollisuus jatkotutkimukselle, joten saimme tentin aikana myös hienoja ideoita omalle mahdolliselle tulevaisuuden tutkimustyölle!

Lisäksi tentin lopussa saimme mahdollisuuden pohtia Hannulan kanssa suomalaista luokkailmapiiriä. Kysyimme Hannulalta, kuinka hänen mielestään tutkimustuloksiin vaikuttaa tutkimuksen toteutus Suomessa, eikä esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa kilpailullisuus on paljon selkeämmin esillä. Hänen mukaansa kulttuurinen konteksti vaikuttaa todella paljon siihen, kuinka tunteita tuodaan esille ja näytetään. Hannula on huomannut että vaikkei suomalaisessa koulussa tunnelma olekaan suoranaisesti lämmin, kouluissamme ei kuitenkaan vallitse tyly tai tuomitseva ilmapiiri, joka luonnollisesti olisi haitallista hyvien oppimistulosten ja positiivisen luokkailmapiirin saavuttamiseksi. Suomalainen koulu on omalla uniikilla tavallaan rento ja antaa tilaa virheille.

Toinen tutkijatenttiin nostamamme artikkeli käsitteli sukupuolten välisiä eroja ja itsetuntoa matematiikan oppimisessa (Gender comparisons of pupils’ self-confidence in mathematics learning). Poikien ja tyttöjen välinen ero matematiikan osaamisessa piilee itseluottamuksessa. Hannulan mukaan pojat ovat huomattavasti tyttöjä itsevarmempia omasta matematiikan osaamisestaan. Poikien ja tyttöjen erilaista hakeutumista matematiikan taitoja vaativille aloille selittävät siis enemmän yhteiskunta ja kulttuuri kuin itse osaaminen. Opettajien asenne ja ennakko-odotukset vaikuttavat paljon kuinka tytöt ja pojat suhtautuvat matematiikkaan. Hannula mainitsi myös, että opettajat käyttävät enemmän aikaa poikien matematiikan opetukseen ja antavat erilaista palautetta pojille ja tytöille. Pojille annettava palaute on huomattavasti positiivisempaa, vaikka kyse olisi samasta arvosanasta. Tyttöjen osaamista selitetään usein heidän tunnollisuudellaan ja ahkeruudellaan, mutta heidän lahjakkuuttaan epäillään, kun taas huonostikin menestyvillä pojilla sen sijaan uskotaan olevan kätkettyä potentiaalia sekä edellytyksiä menestymiseen. Siinä missä tytöt selittävät omaa menestystään omalla yrittämisellään ja tehtävän luonteella, niin pojat käyttävät useammin selityksenä omaa kyvykkyyttään. Hannulan mukaan tytöt selittävät puolestaan epäonnistumisia poikia enemmän tehtävän vaikeudella ja kykyjen puutteellaan. Onnistumisen syy on siis tytöillä epävakaampi ja epäonnistumisen syy vakaampi kuin pojilla. 

Tutkimuksen toteutuksesta on aikaa ja vaikka olemmekin menneet asiassa eteenpäin, niin sukupuolten erilaisuus oppijoina elää vahvasti ajatuksissa. Tutkijatenttimme sai varjoryhmältä positiivista palautetta ja koimme ryhmänä onnistumisen iloa tutkijatentin jälkeen. Olimme yhdessä ponnistelleet tehtävän edessä ja päässeet ryhmämme asettamiin tavoitteisiin, joita olivat asiantuntevat kysymykset, mutta rento ja keskusteleva ilmapiiri.

Mitä muita ajatuksia kurssin sisältö on herättänyt ja mitä me olemme oppineet? Entä miten ryhmätyöskentely on sujunut kymmenen hengen työryhmällämme?

Kun kurssi alkoi, ei ollut vielä varmuutta siitä, miten kaikki tulee sujumaan. Kun heitettiin esille käsite “tutkijatentti”, sanasta nousi pelkästään kysymyksiä. Miten ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijat voivat antaa kritiikkiä tutkijalle, joka on tehnyt tutkimuksensa huolellisesti ja huomattavasti suuremman tietomäärän perusteella? Miten oma tietomäärä voisi ikinä saavuttaa lyhyessä ajassa sellaisen tason, että osaa lukea tieteellistä tekstiä tarpeeksi kriittisesti? Ja vielä englanniksi! 

Kurssin aikana pelot ja epäilykset alkoivat pikkuhiljaa hälvetä, kun huomasi, että jokainen tehtävä johdattelee eteenpäin omaa tietoa ja varmuutta. Samoin myös ryhmä kannatteli joka askeleella, kun mitään ei tarvinnut osata tai tehdä yksin. Jo ensimmäisestä PowerPoint-esityksestä lähtien tiesi, että ryhmämme toimii ja tehtävät jaetaan tasaisesti. Oli hyvä huomata, että ryhmä voi toimia hyvinkin produktiivisesti, vaikka ryhmässä on toisilleen aluksi tuntemattomia ihmisiä, kunhan vain tehdään yhdessä se päätös, että jokaista kuunnellaan ja kunnioitetaan ja jokainen tekee oman osansa. Teimme heti sen päätöksen, että suhtaudumme kaikkiin tasavertaisesti. Siitä tiesi, että kurssi tulee kyllä sujumaan omalla painollaan, vaikka työmäärä välillä tuntuikin paljolta. Kurssin alussa käsiteltiin tavoitteita, jotka jälkeenpäin ajateltuna toteutuivat paremmin kuin itse olisi uskonut.

Olemme päässeet tekemään tutkimussuunnitelmaa, blogitekstejä, blogikommentteja, tieteellistä posteria, itsearviointia ja kaikenlaista pohdintaa eri näkökulmista. Nämä kaikki ovat harjoittaneet ja kehittäneet erilaisia taitoja, joista varmasti tulee olemaan hyötyä tulevaisuudessa. On aivan mahtavaa, että meillä on ollut näin ainutlaatuinen mahdollisuus oppia tieteellisiä termejä näinkin aikaisessa vaiheessa opintoja, sekä uppoutua tutkijoiden mieleen ja maailmaan. Se on kuitenkin fakta, että tulevaisuudessa uusia tutkijoita tarvitaan, jotka jatkavat jo tiedetyn kyseenalaistamista, syventämistä, analysointia ja kehittämistä. Olemme varmoja, että meistä jokainen tuleva tutkija ja luokanopettaja hyötyy näistä tutkimuksista ja menetelmiin tutustumisesta todella paljon – jo heti opintojen alusta alkaen. 

Ensimmäinen blogikirjoitus tuntuu kaukaiselta ja näkemyksemme ovat muuttuneet valtavasti.

Pohdimme ensimmäisessä blogitekstissä kasvatustieteellisen tutkimuksen peruspiirteitä, alamme tutkimuksellisuuden merkitystä, yliopistossa opiskelua ja odotuksiamme “Kohti tutkivaa työtapaa”- kurssia kohtaan. Nyt onkin aika palata siihen mistä lähdimme liikkeelle ja ennen kaikkea siihen, mihin olemme päässeet.

Olettamukset kurssia kohtaan olivat korkealla. Odotimme taitojen ja valmiuksien lisääntyvän: tutkimustiedon käsittelyssä, tietokäsitysten muodostamisessa sekä tiedon kriittisessä arvioinnissa. Havittelimme valmiuksia hyvän ja luotettavan tieteellisen tiedon kriteereiden ymmärrykseen sekä eväitä syventävään paneutumiseen tutkimuksen teon saloihin. Pääsimme kurssin aikana arvioimaan Hannulan monipuolisia ja menetelmiltään rikkaita tutkimuksia. Opimme kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteita niin kirjallisuuskatsauksen kuin empiirisen tutkimuksen avulla. Saimme myös mahdollisuuden vertailla, arvioida, pohtia ryhmässä sekä perustella omia näkemyksiä suhteessa nimikkotutkijan tutkimuksellisiin valintoihin. Tämä jos jokin on kasvattanut meitä tutkivan oppimisen saralla.  

Kurssi on aidosti kehittänyt tieteellistä ajatteluamme. Olemme oppineet lukemaan tutkimuksia kriittisellä silmällä, tiedon luotettavuutta arvioiden. Kuten luennolla todettiinkin, täydellistä tutkimusta ei ole olemassa. Jokaisessa on omat puutteensa, ja niitä on tärkeää osata arvioida. Oli myös rikastuttavaa huomata, kuinka erilaisia aiheita ja näkökulmia kasvatustieteellisellä tutkimuksella voi lähestyä, niin nimikkotutkimuksemme kuin muidenkin ryhmien tutkimuksiin tutustumisen kautta. Esimerkiksi toisin, kuin aluksi oletimme, kaikki kasvatustieteellinen tutkimus ei välttämättä pyrikään suoraan vaikuttamaan koulumaailmaan. Kurssi on ollut tämän suhteen silmiä avaava ja antanut meille hyvät eväät tulevaisuutta varten. Kun seuraavan kerran lähdemme tutustumaan haastavalta tuntuviin tutkimuksiin, tiedämme, mistä lähteä liikkeelle.

Ensimmäisessä blogitekstissä pohdimme myös itsenäistä opiskelua ja sen myötä koko ajan kasvavaa vastuuta omista opinnoista. Alkuun itsenäisyyden määrä jopa hirvitti. Kurssin edetessä pelot osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Saimme huomata sen, kuinka suuri merkitys ryhmällä ja sen toimimisella todella on. Vaikeissakin tilanteissa ryhmä kannatteli, eikä hankalienkaan asioiden kanssa tarvinnut painia yksin. Tämä toi turvaa, eikä vastuu tuntunut liian raskaalta, kun sen sai jakaa ryhmän kanssa. 

Kurssi lähenee loppuaan ja opittujen akateemisten taitojen lisäksi ryhmäämme yhdistää kiitollisuus hyvin onnistuneesta ryhmätyöskentelystä, vaikka työryhmämme oli kurssin suurimpia. Hyvä me!

Lähteenä käytetty:

Markku Hannula: Emotions in Problem solving (2015)

Markku Hannula: Gender comparisons of pupils’ self-confidence in mathematics learning (2003)

Teksti: Veera Saksa, Nelli Karhunen, Sameer Besic, Ulriikka Sipiä, Aino Kemppi, Benjamin Heikkilä, Emmi Kölhi, Elisa Kontio, Sallamari Kortesalo ja Julia Koskela

Hikipisarat valuvat otsaa pitkin, kädet tärisevät, polvia heikottaa, oksettaa. Onneksi aamupalalle ei jäänyt taaskaan aikaa. Tapaamme ryhmämme kanssa 8.15, aikaa on siis tunti ennen toisen ryhmän tutkijatentin varjostusta, ja oma tutkijatenttimme on vasta 11.15. Miksi helvetissä edes tapaamme näin aikaisin, kenen hölmön idea tämä oli? Aikaa ei jäänyt edes nukkua kunnolla ja nyt tätä paniikinomaista tilaa pitää kestää vielä tunti pidempään.  

Joku on tuonut tapaamiseemme suklaata, ihana idea, mutta tämä ei tule sopimaan yhteen oksettavan oloni kanssa. Syön suklaan vähitellen ja kadun joka haukkausta entistä enemmän. Syömisen ohella käymme läpi luomiamme kysymyksiä ja tentin rakennetta. Ei tämä tapaaminen ihan turha ole, ja tutkijatentin rauhassa läpi käyminen laskee stressini tasoa. Aika lentää ja pitää juosta vessaan ennen toisen ryhmän tutkijatentin varjostamista. Tenttivä ryhmä on pieni kuten meidänkin. Oudolla tavalla tämä tuo helpotusta, sillä emme ole ainoita, joilla ryhmän koko on jäänyt reilusti alle kymmeneen. Varjostamamme ryhmä selviytyi tentistä todella hyvin ja on hieman hävettävää myöntää, että muiden onnistuminen lisää painetta oman selviytymisen kannalta. Varjostaessamme huomasimme, että puoli tuntia on pitkä aika. Kyllä, ryhmä Einsteinejä, sillä emme olleet tätä ymmärtäneet aikaisemmin. Onneksi varjostamisen jälkeen on vielä tunti aikaa hätäisesti luoda viimeisiä kysymyksiä, sillä nyt on syntynyt uusi pelko: Entä jos meillä ei olekaan niitä tarpeeksi? 

Tauon aikana kynäni hulmuaa ja kysymykset vuotavat paperille. Paperille vuotaisi muutama tuskankyynelkin, mutta niille ei häpeäni anna tilaa. Hetken kuluttua, kuin sokean metsurin kirves, pääni lyö tyhjää. Kysymyksiä ei muodostunutkaan enempää kuin neljä, ja niistäkin vain yksi on käyttökelpoinen… Kello näyttää 11.07, tentin alkuun on enää 8 minuuttia, eikä nimikkotutkijaamme Maarasta näy missään. Salaa mielessäni ehdin jo toivoa, että Maaranen unohtaisi tulla paikalle tai vähintään myöhästyisi, jolloin ei varmastikaan syntyisi liiallisen ajan aiheuttamaa hiljaisuutta. Maaranen kuitenkin päättää juuri sopivalla hetkellä hiippailla kulman takaa ja säikäyttää nämä toiveikkaat ajatukset pois. Tentin alettua ryhmämme jäsenet kuitenkin rentoutuivat yksitellen, minä viimeisenä.  

Koimme tutkijatentin todella hyödylliseksi. Maaranen vastasi kysymyksiimme rauhallisesti ja selkeästi, ja tämä antoi paljon mahdollisuuksia lisäkysymyksille. Maarasen ystävällisyys loi ryhmällemme rennon olotilan. Hän pysyi sopivan asiallisena, jolloin meidänkin oli helpompi pitää itsemme ruodussa. Saimme kaikkiin kysymyksiimme kattavan vastauksen ja vaikka olimme perehtyneet annettuun aineistoon, opimme myös uutta. 

Tutkimuksen tavoitteena on analysoida, mikä on opettajaopiskelijoille tärkeää opettamisessa kolmannen tai neljännen opiskeluvuoden aikana. Pohdimme ryhmän kanssa, analysoitiinko aineistoa, eli tässä tapauksessa käyttöteorioita, tarpeeksi tutkimuksessa. Käyttöteorioista on hyödynnetty vain ”statementit” eli toteamukset, eikä niiden perusteluja tai käytännön esimerkkejä ole analysoitu lainkaan. Kyseessä on kuitenkin laadullinen tutkimus, mutta meille jäi tunne, että analyysi on aika karkeaa. Kysyimme Maaraselta esimerkiksi, olisiko käyttöteorioita voinut hyödyntää laajemmin tutkimuksessa. Hänen vastauksissaan tuli ilmi tutkimuksessa käytettävän ajan rajallisuus ja se, että tutkimusartikkeleissa on tietty sanamäärä, jota ei saa ylittää. Tätä emme tienneet aiemmin ja tämä antoi vastauksen myös kysymykseemme siitä, miksei statementtien luokittelun alakategorioita olla avattu tutkimuksessa.  

Tutkimuksessa käyttöteorioiden statementit on jaettu kategorioihin ja pohdimme todella pitkään, miten kategoriat oltiin tutkimukseen luotu. Tiesimme, että analysoinnin ja kategorioinnin oli tehnyt Maaranen itse ja pohdimme myös, miksi vain yksi henkilö on hoitanut aineiston analysoinnin. Kysyimme Maaraselta näitä asioita tentin aikana ja opimme, että tutkimuksissa on usein yksi päätutkija ja että vastuualueet jaetaan tarkkaan. Hän nosti esille myös vaihtoehtoisen tavan, jossa kaksi tutkijaa luovat luokittelun ja analyysin, jonka jälkeen niitä verrataan. Tutkimuksessa tulisi silloin esille kuinka suurissa määrin tutkijat ovat olleet samaa mieltä.  

Kysyimme Maaraselta, miten opettajaopiskelijat valittiin tutkimukseen. Tutkimuksen aineisto on kerätty vain Helsingin yliopistosta 84 luokanopettajaopiskelijalta. Pohdimme, miksi aineistoa ei ole kerätty laajemmin useammasta yliopistosta. Keräämällä niitä ympäri Suomen, olisi tulos ollut paremmin yleistettävissä koko Suomen luokanopettajaopiskelijoihin. Saimme tietää, että tutkimuksessa oli tarkoituksena hyödyntää myös muista yliopistoista kerättyjä käyttöteorioita, mutta tämä kuitenkin jäi toteuttamatta.  

Kurssin aikana Maaranen toi ilmi, ettei käytännön harjoittelua tunnu olevan tarpeeksi opettajaopiskelijoilla. Tämän pohjalta jäimme miettimään, miten käytännön harjoittelua voisi lisätä koulutukseen. Kysyimme tentin aikana tulisiko teoriasta leikata, jotta käytännön harjoittelulle tulisi tilaa tai tulisiko koulutuksen kenties olla pidempi. Maaranen oli vahvasti eri mieltä kummastakin ehdotuksestamme. Maaranen kuvasi opettajankoulutusta ajokortiksi opettajuuteen. Käytännön asiat, eli “auton ajaminen” opitaan kunnolla vasta työelämässä. Tämä oli mielestämme osuva vertauskuva, joka jäi mietityttämään meitä tentin jälkeen. Käytännön harjoittelun lisäämisen sijaan Maaranen puhui uusien opettajien tukemisesta, vertaistuesta ja mentoreista.  

Tutkijatentin edetessä huomasimme, miten ajan kaasujalka kasvoi painavammaksi. Tuntui siltä, että kysyttävää ja sanottavaa syntyisi vain enemmän ja enemmän, keskustelua olisi voinut jatkaa vaikka toiset 30 minuuttia. Emme loppujen lopuksi päässeet kysymään kaikkia kysymyksiämme, mutta onneksi saimme kysyttyä ne, jotka olivat meitä eniten mietityttäneet. Tentistä opimme vaikka mitä uutta, saimme myös hyvän esimerkin ajan suhteellisuudesta.  

 Tämä on viesti, jonka yksi ryhmäläisistämme laittoi 3.10. lähitapaamisen jälkeen. Näin jälkikäteen luettuna, tämä viesti sai meidät havahtumaan siitä kuinka paljon olemme kehittyneet lyhyessä ajassa. Esimerkiksi usko omaan pystyvyyteen on parantunut hurjasti kyseisen viestin jälkeen.Olemme oppineet sietämään omaa epävarmuuttamme ja puskemaan siitä läpi. Kurssi on ollut pääsääntöisesti omatoimista työskentelyä ryhmän kanssa ja vaikka kuinka hankalalta osa tehtävistä on tuntunutkin, olemme niistä selvinneet ja samalla oppineet uutta. Tiedon omatoiminen hankinta saattoi olla alun ahdistuksen takana, mutta se johti lopuksi todella palkitseviin oppimiskokemuksiin. Itseään ja kavereitaan pystyi ylpeänä taputtamaan selkään. Tutkimukseen liittyvä käsitteellinen osaaminen on myös lisääntynyt, huomasimme käyttävämme niitä jopa ryhmämme keskusteluissa. 

Kurssin piilotavoitteet olemme mielestämme oppineet todella hyvin. Jatkuva ryhmätyöskentely hankalien aiheiden parissa on pakottanut ryhmätyötaitojen parantamiseen ja yhteisten vastuualueiden jakamiseen. Pyrimme kurssin alusta asti käyttämään akateemista argumentaatiota osana keskustelua. Tämä toimi ryhmässämme hyvin, sillä jokainen pääsi tuomaan omia ajatuksiaan esille ja jokaisesta ideasta voitiin puhua myös kriittisesti, ilman, että kukaan loukkaantui tai joutui nöyryytyksen kohteeksi. Ryhmässämme luotu ilmapiiri kannusti jokaista jäsentä perustelemaan omia ajatuksiaan ja ideoitaan, jokainen joutui siis perehtymään käsiteltäviin aiheisiin. 

Tenttikysymysten luominen tuntui aluksi ryhmästämme todella haastavalta. Halusimme haastaa Maarasta, mutta emme halunneet olla liian hyökkääviä. Halusimme myös kysyä meitä askarruttaneita kysymyksiä, mutta emme halunneet kysyä “tyhmiä”. Huomasimme kuitenkin, että monet meille epäselviksi jääneet asiat olivat, oikein muotoiltuna, asiallisia kysymyksiä.  

Kurssin aikana ymmärsimme, kuinka monimutkaista ja muuttuvaa tutkimuksen tekeminen on. Tutkijatentin aikana Maaranen nosti esille aikarajoitteita, resursseja ja monia muutoksia tutkimuksessa: tutkimuskysymys muuttui ja niin muuttui suunniteltu aineistokin. Ennen tätä kurssia emme olleet edes miettineet kuinka rajallista tutkimustyö on. Tämän havahduksen myötä kriittisyytemme tutkimuksia lukiessa on lisääntynyt. 

Ryhmämme piti ennen kurssin alkuakin tutkimuksia tärkeänä, mutta opimme arvostamaan niitä uudella tavalla kurssin aikana. Tarvitsemme tutkimustietoa kehittyäksemme ja ymmärtääksemme työelämässä ilmaantuvia ongelmia ja ilmiöitä. Koulutuksemme kannustaa soveltamaan tutkimustietoa käytännössä, joten koemme todella tärkeäksi kriittisen lukutaidon ja ymmärryksen tutkimusten rajallisuudesta. Tutkimuksiin perehtyessämme, ymmärsimme myös kuinka tärkeitä lähitieteet ovat kasvatustieteelliselle tutkimukselle. Kasvatustieteen ilmiöihin on liittyneenä lukemattomia eri tekijöitä ja olisi mahdotonta tutkia kasvatustiedettä ottamatta huomioon psykologisia ja sosiologisia ominaisuuksia. 

Olisimme voineet hyödyntää tietoyhteisöä tutkimukseen perehtyessä enemmän. Meillä oli monia kysymyksiä, joihin olisimme halunneet vastauksia ammattilaisilta. Toisaalta, vaikka itse tiedon löytäminen ja ymmärtäminen oli hidasta, se oli myös todella palkitsevaa.  

“Nopeasti opittu on myös nopeasti unohdettu” – Kirsti Lonka 

Horttanainen Sallamari, Suhonen Anni, Pitkäranta Anniina, Heinonen Susanna, Mikkonen Ida ja Laaksonen Kaisa

Kuvan on piirtänyt Kaisa Laaksonen

Lähteet:

Yliopistoelämän vasta-aloittaneina opiskelijoina, fuksistressi valtasi ajatuksemme ja lukuvuoden ensimmäiset kuukaudet tuntuivat vain valuvan sumuisena massana ohitsemme. Kysymykset kuten “Miten, miksi, missä ja milloin” valtasivat pään – ja ryhmätapaamiset – sekä kukkuloiksi kasaantuvien esseiden, ryhmätöiden sekä oppimispäiväkirjojen kohtaaminen pelotti kaikkia. Mainittakoon vielä, että monella opiskelijalla ryhmästämme oli kertynyt jo useampi vuosi koulusta valmistumisen ja yliopistossa aloittamisen välille ja siksi opiskeluiden aloittaminen syksyllä tuntuikin pitkälti hätälaskulta kriittiseen akateemiseen maailmaan.

          

Mutta Helsingin yliopiston akateeminen maailma yllättikin meidät positiivisesti! Ensimmäisen periodin kurssit mahdollistivat tuoreelle fuksille pehmeän laskeutumisen yliopistoelämän pariin. Pahaenteisen stigman saanut “Kohti tutkivaa työtapaa” -kurssi on ollut enemmän kuin mukava yllätys meille kaikille. Ennen kaikkea, tämä kurssi on muokannut tapaamme ajatella ja vastaanottaa informaatiota, sillä huomaamme suhteemme tieteeseen muuttuneen monella eri tavalla: Kriittinen ajattelu, asioiden kyseenalaistaminen sekä lähdekriittisyys ovat nostaneet päätänsä useasti kurssin kuluessa. Uskomme siis, että kurssista on suuresti apua myös muilla yliopiston kursseilla. Tieteellisen tutkimuksen rakenne, toteutus ja ymmärtäminen helpottaa varmasti tulevia vuosia opinpolullamme, sillä tuleehan meistä kriittisesti ajattelevia ja tieteelle avoimia opettajia tulevaisuudessa. 

Kohti tutkivaa työtapaa- kurssilla perehdyimme siis erityisesti tieteellisen tutkimuksen suunnittelemiseen, analysointiin sekä kritisointiin. Tutkimuksen teon periaatteet, vaiheet, voitot ja haasteet eivät ole jääneet vain pintapuolisiksi seikoiksi, sillä oman nimikkotutkijamme Eira Suhosen tutkimukseen syventymisen myötä olemme saaneet konkreettisia esimerkkejä näistä asioista: tutkimussuunnitelmaa voi joutua muuttamaan lennossa tai mahdollisesti haettua rahoitusta ei myönnetäkään. Antoisinta kuitenkin on ollut mahdollisuus perehtyä Suhosen tutkimukseen miettiessämme sopivan haastavia kysymyksiä tutkijatenttiä varten.

Nimikkotutkijamme Eira Suhosen tapaamisessa sekä itse tutkijatentissä nousi toistuvasti esiin uusien näkökulmien asettaminen varhaiskasvatuksen ja opetuksen tutkimuksessa sekä käytännön työssä. Usein on totuttu ajattelemaan että monet haasteet esimerkiksi lapsen käyttäytymisessä johtuvat lapsen käyttäytymisen tai tarkkaavaisuuden ongelmista. Suhosen tutkimus kuitenkin nostaa esiin täysin uudenlaisen näkökulman, joka kiinnittää huomiota aikuisten rooliin lasten kokemien haasteiden keskipisteessä: tunnistavatko aikuiset lasten välittämiä viestejä ja voisiko ongelma lapsen käyttäytymisessä olla vain aikuisen tulkintaa? Tulkitsemmeko lapsen käytöstä väärin ja luoko tämä ongelmia, joita ei todellisuudessa ole?

Tätä polttavaa aihetta pohdittiin osittain jo aikaisemmin edellisessä blogikirjoituksessa, mutta tutkijatentin jälkeen haluamme korostaa kyseistä ilmiötä, sillä se esiintyy varsin laajana ajattelun mallina koko kasvatustieteellisessä tutkimuksessa sekä käytännön työssä. Suhosen kanssa keskustellessa esiin noussut ongelma aikuisen omasta toiminnasta suhteessa lapsen käyttäytymiseen olisi hyvä huomioida kasvatustieteellisen tutkimuksen lisäksi myös kasvatustieteiden koulutuksissa yliopistoilla. Käyttäytymisen haasteet määritellään aina suhteessa ympäristöön ja useat haasteet ovat yhä yleisempiä lasten ja nuorten keskuudessa. Kasvattajina me asetamme lapsille sen ympäristön, joka heidän käyttäytymistään määrittää. Tällöin meidän tulkintamme määrittelee nämä lasten kokemat haasteet. Kasvatustieteellinen tutkimus olisikin siis erittäin tärkeää kohdistaa enemmän myös kasvattajan rooliin ja toimintaan. Kasvatustieteen opiskelijoina reflektointi on meille tärkeä työkalu kaikessa vuorovaikutuksessa. Se on avain oman toimintamme kehittämiselle. 

Tutkijan kanssa toisena merkittävänä teemana nousi esiin myös lasten huomioiminen yksilöinä. Suhonen mainitsi, että tärkeää olisi huomioida lasten yksilöllisiä tunteita ja viestejä, kun nykypäivänä kasvatustieteellinen tutkimus keskittyy vahvasti esimerkiksi oppimisympäristöihin ja oppimistuloksiin. Oleellista olisi siis tutkia kasvattajan ja lapsen välistä vuorovaikutusta ja suhdetta lapsilähtöisesti.

Tutkimusasetelmassa on otettu huomioon lasten taustatekijänä  sosioekonominen asema sekä lapsen temperamentti, kuten edellisestä blogikirjoituksestammekin ilmenee. Tutkijatentissä nousi kuitenkin esiin myös lapsen kiintymyssuhde. Edellä mainitun lapsen ja aikuisen välisen vuorovaikutusnäkökulman valossa kiintymyssuhdetta voisi tarkastella suhteessa lapsen kokemaan stressiin. Kiintymyssuhdetta ei ollut huomioitu tutkimusta tehdessä ja jäimmekin miettimään, olisivatko tulokset erilaisia, jos kiintymyssuhteet olisi otettu huomioon. Kiintymyssuhde on vahvasti lapsen tunteisiin ja toimintaan vaikuttava ja ohjaava tekijä, joka vaikuttaa lapsen kokemuksiin ja yksilön kokemuksiin läpi elämän. Kiintymyssuhteen huomioiminen olisi mahdollisesti voinut vaikuttaa tutkimuksen tuloksiin ja olisi myös mielenkiintoista tietää, onko kiintymyssuhteella yhteyksiä sosioekonomiseen asemaan ja stressinsäätelykykyyn. 

Ensimmäisessä blogikirjoituksessamme ennakkoajatuksemme olivat vielä aika pinnalta raapaistuja. Olimme hieman varovaisia pohdinnassamme, ja myönsimmekin olevamme vielä tyhjiä tauluja (#tabularasa). Ensimmäistä kirjoitustamme lainaten, olimme kaikki – ja olemme yhä – täysin uusia opiskelijoita kasvatustieteiden maailmassa ja teimme päätöksen pitää mielemme avoinna, jotta oppisimme mahdollisimman paljon uutta. Ensimmäisen blogipostauksen ajatuksia reflektoidessa voimme jokainen ryhmästämme huomata sen, miten ajattelun taitomme sekä ryhmätyötaidot ovat kehittyneet huimasti. 

Itse opiskelulta odotimme ensimmäisen blogitekstin mukaan esimerkiksi uusia oivalluksia ja onnistumisen tunteita. Näitä kokemuksia olemmekin tämän kurssin aikana keränneet, mutta nämä kokemukset ovat vain häivähdys siitä, mitä olemme oikeasti oppineet. Ajatuksemme eivät sinänsä ole muuttuneet radikaalisti, mutta kurssi antoi meille uusia eväitä tutkia maailmaa kriittisesti! #tabula-ei-niin-rasa-enää 🙂

Terkuin<3

Iina Hyyppä, Salla Laine, Satu Rajalakso, Eerika Hammar, Laura Madetoja, Juulia Nivala, Sara Karjalainen, Elina Kervinen ja Iida Österberg

Läheet:

Nina Sajaniemi, Eira Suhonen, Mari Nislin, Jukka E. Mäkelä: Stressin säätely : kehityksen, vuorovaikutuksen ja oppimisen ydin

Tutkijatentti 13.11.2019

Kuvat: 

https://fi.pinterest.com/pin/316518680033324194/

https://fi.pinterest.com/pin/275212227198958213/

https://outoftheboxscience.com/wp-content/uploads/2016/01/enhanced-buzz-10623-1445969858-7.jpg

https://i.kym-cdn.com/entries/icons/original/000/025/351/afoeeee.jpg

 

Se on ohi nyt! Kurssi on opettanut meille paljon tutkimuksen tekemisestä ja koimme, että arvostus tutkijoiden työtä kohtaan on noussut valtavasti. On hienoa, että tutkijat jaksavat olla niinkin kiinnostuneita tietystä aiheesta, että he jaksavat suuren työmäärän, vaikka aina on mahdollisuus, että tutkimus voidaan hylätä. Mietimme ajoittain, pystymmekö itse samankaltaiseen motivaatioon tulevaisuudessa esimerkiksi kandia tehdessä. Nimikkotutkijastamme Huotilaisesta näkyi vahva asiantuntijuus ja itsevarmuus muun muassa siinä, että hän osasi myös myöntää mitä tiesi, ja mitä ei. Siihen haluaisimme todellakin pyrkiä.

Kurssin aikana painotettiin monta kertaa, että tutkimusta on lähestyttävä kriittisesti. Meille nousikin monta kertaa esille kysymys siitä, miten voisimme tarttua tutkimusta käsitellessä esiintyneisiin ongelmiin. Useasti ongelmien ilmentyessä löysimmekin vastauksen jostakin muualta tutkimuksestamme, joten ongelma selvisi nopeasti. Tutkijatentin jälkeen kuitenkin ymmärsimme, että kirjallisuuskatsaus oli niin hyvin koottu, että oli todella vaikeaa löytää kritisoitavia asioita. Kuitenkin kysymys voi olla siitä, että sellaisia tutkimuksia ei ole, joissa hypoteesi on negatiivinen. Vaikka oli tietenkin hyvä juttu, että tutkimuksemme oli todella laadukas, jäimme kuitenkin kaipaamaan kritisoinnin harjoittelua.

Kurssi osoittautui antoisammaksi, kuin alussa luulimme. Syventyessämme kirjallisuuskatsaukseen myös henkilökohtainen kiinnostuksemme aihetta kohtaan kasvoi, ja saimme siitä paljon eväitä tulevaisuutta varten ja tutkimuksia tehdessä tulevilla kursseilla. Opimme paljon ryhmätyöskentelystä ja nautimme siitä myös erittäin paljon. Ryhmämme toimi erittäin hyvin yhdessä, pääsimme vapaasti tuomaan omia ajatuksia esille ja tiivistämään niitä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Lisäksi opimme myös tekemään kompromisseja, kun mielipiteet olivat erilaisia. Yllätyimme kovin, että työt oli helppo jakaa tasan, vaikka ryhmä oli iso. Olimme kaikki joustavia, kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä työnjakoa kohtaan, eikä haitannut, vaikka joku ei joskus päässytkään tapaamiseen tai joku teki enemmän työtä. Joskus juttumme hyppäsivät vähän aiheen ohi vapaamuotoisen keskustelun yltyessä, mutta silloinkin hienosti reflektoiden tunnistimme tilanteen ja osasimme palata takaisin raiteille.

Tutkijatentti oli koko kurssin aikana horisontissa odottava ‘’viimeinen vastus’’, johon ei vielä kurssin alkaessa osannut suhtautua kuin lievästi pelonsekaisella kiinnostuksella. Mitä enemmän kuitenkin saimme tietoa tilaisuudesta, pelko rupesi vaihtumaan hiljalleen innostukseen – haihtumatta kuitenkaan kokonaan. 

Kurssin aikana opitut ryhmätyötaidot kulminoituivat tenttiin valmistautuessa: tasaisella ja suunnitelmallisella yhteistyöllä saimme aikaan perusteellisen suunnitelman ja kattavasti kurssin aiheita käsittelevät kysymykset. Ryhdyimme yhdessä pohtimaan kaikesta kurssin aikana käymästämme materiaalista (alkuperäinen tutkimus, Huotilaisen haastattelu, omat muistiinpanomme yms.) oleellisimmat pointit, joista lähdimme muodostamaan suunnitelmaa tenttiin. Päätimme jakaa jokaiselle ryhmän jäsenelle oman kysymyksen josta kukin etsi kaiken saatavilla olevan tiedon, jolloin työmäärä jakaantui mahdollisimman tasaisesti ja saimme tietynlaisen ‘’asiantuntijuuden’’ jokaisesta meitä askarruttaneesta kysymyksestä. 

Näistä lähtökohdista lähdimme tenttiin. Koemme että suoriuduimme tilanteesta hyvin, mutta saimme myös muutaman tärkeän opetuksen tulevaisuutta varten. Tentti alkoi suunnitelman mukaisesti, ja jopa paremmin kuin olisi voinut odottaa. Tunnelma oli jännittynyt mutta positiivinen ja kun käsky kävi aloittaa tentti, niin lähdimme suoraan asiaan. Puheenjohtajana toiminut Noora avasi tilanteen osaavasti, ja jakoi ryhmälle puheenvuorot sitä mukaa kun edelliseen kysymykseen oli vastattu kattavasti. Saimme kysyttyä juuri kaikki pää kysymyksemme aikataulun puitteissa, ja vielä muutama kysymys jäi reserviin. Vaikka suunnitelmallinen etenemis tapamme mahdollisti sen, että saimme kaikkiin kysymyksiimme kattavat vastaukset, tenttitilaisuudesta jäi puuttumaan tietynlainen ‘’keskustelullisuus’’ jota havaitsimme toimiessamme jälkeenpäin toisen ryhmän varjoryhmänä – muutama keskustelun aikana herännyt kiinnostava keskustelun aloitus jäi myöskin sivuun (esim., miten musiikin integroiminen yliopistotason kursseihin voisi vaikuttaa opiskeluun?). Toisaalta, sekä käsittelemämme tutkimuksen perusteellisuus ja Huotilaisen erittäin kattavat vastaukset tekivät meidän tentistämme hyvin erityislaatuisen.

 

Yksi keskeinen osa varjoryhmämme palautteesta oli se, että olisimme voineet olla yleisesti ottaen kriittisempiä tutkimusta kohtaan tenttikysymyksissämme. Tätäkin olimme pohtineet itse ennen tenttiä (ja koko kurssin aikana), mutta joka kerta kun keksimme mielestämme kritisoitavan pointin tai aukon tutkimuksessa, tutkimuksesta löytyi jokin vastaus joka kumosi kaikki argumenttimme. Suurin osa varjoryhmämme kriittisestä palautteesta tarttui kuitenkin juuri dialogin puutteeseen, mutta hekin huomioivat tutkimuksemme erityislaatuisuuden ja haastavuuden.

              Yksi Huotilaisen vastauksista nousseista oli kuitenkin sellainen, josta päädyimme keskustelemaan omatoimisesti tentin jälkeen, koska aihe oli meille läheinen ja kiinnostava, sekä myöskin ajankohtainen. Huomasimme, että kirjallisuuskatsauksen aiheesta on ollut paljon keskustelua medioissa viime päivinä (Opettaja 8.11.19, HS 13.11). Henna Suomen väitös (”Pätevä musiikin opettamiseen? Luokanopettajaksi valmistuvan musiikillinen kompetenssi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden toteuttamisen näkökulmasta. Jyväskylän yliopisto 2019) osoittaa, ettemme mahdollisesti saa tarvittavan paljon musiikinopetusta hyödyntääksemme musiikkia monipuolisesti opetuksessa. Meille jäi avoimeksi, voisiko kirjallisuuskatsauksen tuomia hyötyjä käyttää myös yliopisto-opiskelussa. Voisimmeko oppia yhdessä esimerkiksi matematiikan didaktiikkaa musiikin keinoin jo nyt, vai jääkö kaikki soveltaminen sitten työ-elämään ja harjoitteluun? Jos todella haluamme opettaa tulevaisuudessa matematiikan tunnilla murtolukuja musiikin keinoin, on se meidän omasta harrastuneisuudesta ja perehtyneisyydestä riippuvainen. 

Ennen kurssia tai pikemminkin ennen Huotilaisen tutkimukseen perehtymistä, meillä oli kaikilla erilaisia joskin samansuuntaisia käsityksiä musiikin positiivisesta vaikutuksesta. Näitä käsityksiä olimme saaneet kuka vanhempiensa toitotuksesta Mozartin musiikin valtavasta vaikutuksesta aivoihin ja kuka mediasta lukemistaan poiminnoista erilaisista musiikin positiivisista vaikutuksista. Tätä median kautta saatua lähes pelkästään positiivista kuvaa puolsi myös Huotilaisen kirjallisuuskatsauksen tutkimusten tulokset. Meitä jäi kuitenkin hiertämään keskusteluissa tämä lähes kritiikitön suhtautuminen musiikin positiivisiin vaikutuksiin ja siksi tutkijatentissä otimmekin asian esille Huotilaisen kanssa. Kuten blogissa aiemmin mainittiinkin Huotilainen kertoi ilmiön liittyvän niin kutsuttuun julkaisubiakseen. Tämä yltiöpositiivisuus julkaistuissa tutkimustuloksissa johtuu ainakin osittain siitä, että tutkimuksia on valtavan vaikea saada julkaistuksi, mikäli tulokset eivät vastaa tutkimuksen hypoteeseja kun tutkimukset ovat pääsääntöisesti etsineet musiikin positiivisia vaikutuksia. Näin julkaistut tutkimukset ovat hyvin keskittyneesti tätä yltiöpositiivista käsitystä tukevia. Tämä keskustelu julkaistun tiedon yksipuolisuudesta ja mahdollisesta virheellisyydestä sai ryhmämme pohtimaan kriittisen ajattelun tärkeyttä erityisesti itselle tärkeiden ja läheisten asioiden äärellä.

Kun puhutaan oppimisesta käsitteenä, tulisi se ennen kaikkea määritellä tutkimuksen perusteella. Tässä syntyy vain se ongelmana, että tekstissä ei ole yksiselitteisesti määritelty mitä se on. Huotilainen ynnä muut puhuvat oppimisesta yläkäsitteenä, jonka alla piilee useita eri ilmiöitä, kuten kielelliset, kognitiiviset ja motoriset taidot, sekä tarkkaavaisuus. Musiikin avulla hienomotorisia taitoja kehittyy ihan soittimen käsittelyn myötä ja kielellisten taitojen oppimisen yhteyttä musiikin harrastamiseen on perusteltu myös sillä, että nämä asiat aktivoivat samoja aivoalueita. Tästä esimerkkinä katkelma YLE:n artikkelista: “Musiikki ja kieli toimivat samoilla alueilla aivolohkossa. Dysfaattisten lasten kanssa tehdyissä tutkimuksissa on muun muassa huomattu, että musiikkileikit auttavat oikeinkirjoitusta, äänteiden erottelua ja rytmitajua.” 

 Oppimista ei siis ole käsitetty numeroarviointina tai jonkin tietyn oppiaineen oppimisena, vaan suurempana käsitteenä, joka pitää sisällään monia eri osa-alueita. Huotilaisen tutkimuksessa saatiin tutkimustuloksissa kehittymistä tarkkaavaisuuden parantumisessa ja tutkijatentissäkin Huotilainen korosti erityisesti tarkkaavaisuuden merkittävyyttä ja keskeisyyttä. Kuten Huotilainen ilmaisi: tarkkaavaisuuden myötä kaikki tekeminen tehostuu.

Vaikka kurssin aiheena oli tutkiva työtapa ja tieteellinen tutkimus, opimme vähintään yhtä paljon myös ryhmäytymisestä, ryhmän dynamiikasta ja vuorovaikutuksesta. Ryhmässä opimme toisten kuuntelua, mielipiteiden huomioimista ja yhteisen tavoitteen saavuttamista. Ryhmämme oli tehokas toimissaan hyvän yhteishengen ansiosta, mikä vaikutti jokaisen omatoimiseen panokseen eri tehtävissä, olipa se sitten blogin kirjoitusta, posteriesityksen tekoa, haastattelun suunnittelua, tutkijan kanssa kommunikointia tai tutkimuksen analysointia. Koimme myöskin, että ryhmämme toimivuuden reseptin salaisena ainesosana oli huumori, sillä pystyimme pitämään hauskaa työn ohella, joka teki työskentelystä ryhmän kanssa erittäin mieluisaa.

Tutkijatentti oli kurssin huipentuma, ja tämä oli ainutlaatuinen kokemus itse kullekin. Kurssin käyminen tuntuikin siltä kuin tiedemaailman sisäpiirin esirippua olisi raotettu ensimmäistä kertaa ja pääsimme henkilökohtaisesti näkemään millaisia ihmisiä ja prosesseja todella on lukemiemme ja arkielämän tietokäsityksiämme muovanneiden artikkelien takana.

Opimme oman tutkimuksemme ja ryhmätyöskentelyn lisäksi myös paljon muilta ryhmiltä. Koemme, että oli varsin inspiroivaa nähdä ja lukea muiden tuotoksia omista tutkimuksistaan, sillä sen avulla pystyimme hyvin myös arvioimaan meidän toimintaamme. 

Tärkeimpänä oppina myöskin oli se, että tutkijoiden sähköpostit todellakin ovat erittäin tukossa ja tästä lähtien tiedämme, että meidän kannattaa suoraan viedä lappu toimistolle.

PS. Me käytämme tästä lähin aina musiikkia kaikessa opetuksessa, ottakaa mallia jos haluatte menestyä 😉

Arttu Brax, Noora Suomalainen, Mika Kuokkanen, Sini Kangas, Aleksi Suomilammi, Tiia Tukiainen, Elias Sarkkinen, Henna Suuronen, Matias Junttila, Joona Vuorinen

 

YLE-artikkeli: (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/05/19/musiikki-ottaa-aivoonvoiko-musiikki-auttaa-keskittymaan)
bonusvideo, jos aihe jäi kutkuttamaan (TedEd Aivot ja soittamisen edut): https://www.ted.com/talks/anita_collins_how_playing_an_instrument_benefits_your_brain?utm_campaign=tedspread&utm_medium=referral&utm_source=tedcomshare