Onko kasvatuksesta tehty liian tieteellistä? 

Mielipiteen ja ennakko-oletuksen muodostaminen kasvatustieteen termistöstä muuttuu mielenkiintoiseksi siinä kohtaa, kun sitä pitäisi lähteä purkamaan eritellyksi ajatuskartaksi kuitenkaan yksilöimättä omaa käsitysmaailmaansa absoluuttisena totuutena, koska sillä mistä aspektista katsomme jotain asiaa, on merkitystä näkemyserojen ilmenemisen, purun ja hyväksymisen kannalta. Mutta mitä kasvatustiede oikeastaan on? Millainen on hyvä kasvattaja, ja voiko nimellisesti epäpätevä opettaja olla yhtä hyvä kasvattaja kuin korkeakoulun käynyt kasvatustieteiden kandidaatti tai maisteri? Tarvitseeko kasvattaja koulutusta ollakseen hyvä työssään, vai voiko käytännönkokemus työstä korvata pedagogin opinnot?  

Hetkellisen itsetutkiskelun jälkeen lähestyimme Kasvatustieteen määritelmää paloissa. Kasvatus nosti esille mielleyhtymän ohjausta ja opettamista tukevasta toiminnasta, jota kasvattaja välittää kasvatettavilleen. Kasvattajan tavat toimia taas pohjaavat omien kokemuksien ja arvojen lisäksi myös yhteiskunnan sen hetkisiin vallitseviin arvoihin ja ihanteisiin, sekä kasvattajan itsensä saamaan oppiin ja tietoon. Tieteellä puolestaan tarkoitetaan tarkkaan tutkittua tietoa. Näin ollen kasvatustiede on tutkimuksilla perusteltavaa kasvatusta ja opettamista, pedagogiikkaa, jonka tavoitteena on luoda raamit persoona lähtöiselle kasvulle ja kehitykselle. Samalla tiedostaen kasvattajan vastuun sekä itsensä että yhteisön progressiiviseen kehittämiseen ja innovointiin omalla asiantuntija alueellaan. Kasvatustieteellinen tutkimus luo viitekehykset pedagogiikalle, ja on osa sitä järjestelmää, joka tarkoituksenmukaisesti pyrkii yhtenäistämään koulutuksen laadun valtiotasolla, sekä varmistaa että opettajien toiminta olisi perusteltua. Tutkimusta siis käytetään kasvatuksen välineenä ja esimerkiksi koko nykyinen opetussuunnitelma perustuu tutkittuun tietoon. 

Koska pedagogiikka perustuu tutkittuun tietoon, kasvatustieteellinen tutkimus on tarpeellista opetuksen kehittämiseksi ja uusien linjausten ja tavoitteiden asettamiseksi, esimerkiksi opetussuunnitelmien evaluoinnissa. Hyvän kasvatustieteellisen tutkimuksen assosioimme käytännön ongelmista ja epäkohdista lähtöisin olevaan tutkimukseen, joka huomioi humanistisilla tieteenaloilla tyypilliset poikkeamat, ihmiset, eikä luo suoria, kankeita raameja sille, millaista kasvatuksen täytyy olla. Sen tulisi olla objektiivista ja tarkoituksen mukaista, suuntaa antavaa ja toimia kasvattajan punaisena lankana tilanteissa, joissa tarvitsee apua ja välineitä ongelmanratkaisun tueksi sekä keinoja oppimisen tehostamiseksi ja opettamisen tueksi ja toisaalta kyseenalaistaa jo olemassa olevia ajatus– ja käyttäytymismalleja, niin valtio- kuin yksilötasolla.    

 Parhaimmillaan kasvatustieteellisen tutkimuksen lähtökohtana olisi todelliseen ja relevanttiin ongelman olettamukseen tai toiminnan seurausten epävarmuuteen perustuva tutkimuskysymys, jonka ansiosta myös tutkimuksen tarkoitus olisi selkeä. Ensimmäistä tehtävänantoa pohtiessamme selvisi kuitenkin tutkimuskysymyksen asettamisen haasteellisuus ja sen oikean, riittävän tarkkarajaisen asettelun merkitys tutkimuksen lähtökohdille. Oli huojentavaa saada tietää heti ensimmäisellä luennolla, että tutkimuksen edetessä ei ole häpeä tarkentaa tai muuttaa tutkimuskysymyksiä paremmin viitekehyksiä vastaaviksi, sillä lähtökohtaisesti tutkimuksen tulosten pitäisi vastata asetettuun tutkimuskysymykseen.  

Pohtiessamme työtä kasvatustieteellisenä tutkijana, nousi kiinnostus sen osittaiseen kokemiseen jo kurssin aikana. Työ nähtiin mielenkiintoisena ja tärkeänä, tieteenrajat ylittävänä, moninaisena kokonaisuutena, mutta ennen kaikkea vastuullisena. Tutkija on vastuussa tuottamastaan tiedosta ja tutkimuksen objektiivisuudesta, ja siihen perustuva opetus– ja kasvatustyö on voimakkaasti yhteiskunnallisena vaikuttajana tulevien sukupolvien mahdollisuuksiin ja kykyihin pärjätä alati muuttuvassa maailmassa.  

Opettajan ja tutkijan työn, sekä tutkimuksen, haasteista keskustellessamme päällimmäisenä nousi esiin kysymys kyvystä objektiivisuuden säilyttämiseen myös itseään lähellä olevissa aihealueissa, miten omat uskomukset, ennakkoluulot ja olettamukset, sekä mahdolliset toiveet tutkimuksen tuloksista onnistuu jättämään sivuun tutkista tehdessään.  

Mikä on koulutuksen rooli opettajan työssä menestymiseen?  

 Opettajalla on pedagoginen vastuu sivistää ja sosiaalistaa oppilaita tarkoituksenmukaisesti kohti itsenäistä vastuullista toimijuutta, osaksi yhteiskuntaa. Sekä didaktiivinen tehtävä antaa oppilaille tarvittavat tiedot ja taidot opettamissaan oppiaineissa, sekä ohjata oppilaita oppimaan itsenäisesti, osallistaen heidät tuottamaan, yhdistelemään ja arvioimaan tietoa oppiainerajat ylittävillä oppiainekokonaisuuksilla ja ilmiöpohjaisella oppimisella. (ops 2014). Toisin sanottuna, opettajan tulisi toimia luokassa hahmona, joka ohjaa oppilaita autonomiaan samalla ylläpitäen järjestystä, ja toimia hiljaisena auktoriteettina varmistaen oppilaiden itseohjautuvuutta sekä kaikkien, niin itsensä kuin oppilaiden, työrauhan ja mahdollisuuden työskentelyyn ja oppimiseen.  

Didaktiivisesti kasvatustieteellisellä koulutuksella, erityisesti oppiainerajoja ylittävien luokanopettajien yliopistotason koulutuksella, on tärkeää rooli opettamisen kannalta. Näin ollen laadukkaan opetuksen takaamisen ja opettajan työssä menestymisen kannalta. Toisaalta, tarvitaanko kasvatukselliseen puoleen koulutusta? Vaikka vastaus on varmasti koulukontekstissa kyllä, niin tutkimuksiin perustuvan kasvatuksen voi mieltää aihe kohtaisesti jo liian tieteellistetyksi. Onko asioista tehty tahallisesti monimutkaisempia kuin ne ovat? Painaako vastavalmistuneen kasvatustieteiden maisterin paperit enemmän kuin kymmenen vuoden työkokemus kentältä? Nykypäivän keskustelua kasvatuksesta kuunnellessa saa helposti kuvan, että ilman syventävää psykologian tuntemusta ei ole pätevä kasvattaja tai että onnistuneeseen kasvatukseen tarvitsee hyvin syvällistä ymmärrystä pedagogiikasta ja monimutkaisia toimintatapoja.  

Hyvän kasvatuksen perusteet ovat nähdäksemme johdonmukaisessa, tasavertaisessa toisen kunnioitusta välittävässä toiminnassa. Kasvattajana rajojen asettaminen, tasa–arvo sekä positiivinen kannustaminen ja turvallisena aikuisena seisominen ovat tärkeässä asemassa lapsen itsetunnon kehittymistä tukevaa työtä, eikä näiden asioiden hallitsemiseen välttämättä tarvitse koulutusta, vaan usein hyvät arvot, tietynlainen herkkyys, järjestelmällinen johdonmukaisuus ja maalaisjärki riittävät. Monella ne tulevat luonnostaan, jo omasta lapsuudesta ja kasvatuksesta. Vaikkakin kasvatuksen opettaminen ja tutkimisen hyödyntäminen kasvatuksen tueksi on rikkaus ja mahdollisuus ymmärtää aina syvemmin ihmisen sosioemotionaalista kehitystä ja varmistaa opettajan riittävä pätevyys, se ei välttämättä tarkoita, että opettajan työn kasvatuksellisessa puolessa ei voisi menestyä ilman koulutusta. Toisaalta, korkeatasoinen koulutus ei automaattisesti tarkoita, että kasvatustieteellisen koulutuksen saanut opettaja menestyisi työssään, vaan jotta pedagogisesta asiantuntijuudesta olisi hyötyä käytännön työssä, tulee huomioida sosiaalisten taitojen merkitys pedagogisen suhteen luomisessa.  

Kasvatustieteellisen tiedekunnan käyttäytymistieteen opinnot antavat meille laajat mahdollisuudet kehittyä ja kasvaa ihmisenä sekä valmistavat meitä opettajuuteen. Yksimielisesti totesimme, että ainekohtaisen didaktiikan rooli on opettajaksi kasvussa tärkeässä asemassa jo opetuksen laadun takaamiseksi. Vuorovaikutustaidoilla puolestaan on merkittävä asema opetuksen, oppilaan osallistamisen ja oppimisen kannalta, ja vaikka hyvällä tunneälykkyydellä ja itsensä kehittämisen tahdolla varustettu keittiö psykologikin voi olla näennäisesti pätevä kasvattaja, antaa laaja pedagoginen koulutus sellaisia ammatti–identiteettiä ja –etiikkaa vahvistavia ja voimavaroja lisääviä työkaluja, ettei niiden merkityksellisyydestä kasvattajan ja opettajan työssä voi kiistellä. Yksimielisesti totesimme, että vaikka kasvatustieteitä lukeneella asiantuntijalla onkin parempi teoreettinen tuntemus yksilön kasvua ja kehitystä, identiteettiä sekä itseluottamusta tukevasta työstä, sekä erilaisten aineellisten ja aineettomien työkalujen tuntemus lakipykäliä ja tutkimustietoa unohtamatta, ei hyvää kasvattajaa voi luoda pelkästään yliopiston penkkiä kuluttamalla, vaan tutkinto toimii kivijalkana, asiantuntijuuden perustana. Alaa voi tutkia, ihmetellä ja opiskella teorian tasolla tohtoriksi saakka, mutta pelkkä teoreettinen käyttäytymismallien tuntemus ei riitä, mikäli taito niiden tuomisessa pedagogiseen vuorovaikutukseen ontuu. Kasvatus vaatii myös kasvattajan jatkuvaa kasvamista, ja sen asiantuntijuuteen tarvitaan tiedon lisäksi myös monenlaisia sosiaalisia ja emotionaalisia taitoja, jotka kehittyvät kokemuksen myötä.  Vaikka progressiivinen pedagogiikka ammentaa tietoa kasvatustieteellisistä tutkimuksista, ei kasvatuksesta kuitenkaan saisi tehdä liian tieteellistä, vaan tulkittaessa ja sovellettaessa kasvatustieteelisistä tutkimuksista saatua tietoja ja toiminta malleja niiden perusteella muovatessa, tulisi muistaa, objektiivisen linjauksen lisäksi, että jokainen oppilas on persoona ja yksilö. Vaikka heidän kehittymistään ja oppimistaan, sekä opetuksen vaikutuksia metodien evaluoimiseksi, tuleekin tarkkailla, oppilaista ei tutkimusten ohessa saa tulla tieteen välikappaleita, objekteja. 

Mitäs me tulevat asiantuntijat? 

Pääsy osaksi moniammatillista kasvatustieteiden tiedeyhteisöä on ollut täynnä tunteita: onnea, henkilökohtaisia kriisejä omien toistensa kanssa ristiriidassa olevien ajatusten kanssa, jännitystä, innokkuutta ja hieman etuoikeutettua tunnetta, sekä jännitys opiskelijan harteilla lepäävästä vastuun määrästä. Onnelliseksi koska saa olla oppimassa, toteuttamassa, tekemässä ja kehittämässä käyttäytymistiedettä ja tietenkin kasvatustieteitä opiskellessa kasvaa ja kehittää itse itseään ihmisenä aktiivista itsereflektioa apuna käyttäen.           

 Ryhmätyö vaatii itsetuntemusta ja aktiivista itsereflektioa oman käytöksen suhteen mikäli haluaa kehittää itseään tiimipelaajana. Havainnoimalla omaa itseään, tunteita ja kuuntelemalla toisten mielipiteitä sekä suhtautumista asioihin, voi helposti jäädä pohtimaan omaa itseään osana ryhmää, joka tällä kurssilla tulee toimimaan tiiviisti yhdessä. On jännittävää miten neljä toisilleen tuntematonta ihmistä saavat koostettua tekstin mielipiteistään ja olettamuksistaan. Ja miten moni asia tulee vielä muuttumaan. Olemme ottaneet haasteen vastaan ja toivon että saamme ryhmässämme hyvässä hengessä hedelmällisiä asioita aikaan. On kuitenkin muistettava puolin ja toisin, ettei itselle tutut toimintatavat tai ajatusmallit välttämättä ole toisille entuudestaan tuttuja, vaan voivat poikia näkemys eroja ja poiketa toisistaan hyvinkin mittavalla skaalalla. Siihen kun vielä lisää arjen haasteet, esimerkiksi aikataulut, voi pienen, yksinkertaisenkin asian toteuttaminen tuntua äärimmäiseltä haasteelta, ellei muista välillä hengittää, ja aloittaa niin kutsutun ongelman ratkaisun. Hyvällä hengellä ja positiivisella mielellä liikkeelle, ja valmiina vastaanottamaan kritiikkiä itsensä kehittämisen pilke silmäkulmassa, keitämme vielä hyvät sopat. 

 Vaikkakin olemme oppimassa uusia asioita asiantuntijoiden ohjauksella, koemme että viiden vuoden opinnot ovat nimenomaan prosessi, minkä aikana meistä kasvaa jokaisesta omanlaisensa opettaja ja kasvattaja. Tässä prosessissa merkitse paljon omat kiinnostuksen kohteet, motivaatio ja tietenkin yhteisö, jossa opiskelee.        

 Nämä opinnot ovat matka itseen oppijana, opettajana, ajattelijana ja tutkijana. Vaikka kukaan ei ole potkimassa takamuksille, jos hommat ei tule tehtyä, yliopisto-opiskelu ja erityisesti tämän kurssin suoritustapa voi olla älyttömän suuri rikkaus. Tässä on niin ainutlaatuinen mahdollisuus oppia sekä omasta että toisten ihmisten ajattelumaailmasta, tavasta oppia ja ymmärtää, kirjoittaa ja jäsennellä asioita, sitä ei todellakaan kannata heittää hukkaan! Toki kurssin opiskelutapa vaatii omista tottumuksista joustamista, sekä valtavasti uuden sitkeää opettelua, ja tiedon hankkiminen, löytäminen ja tuottaminen ja tutkiminen ovat varmasti keskeisiä asioita tulevina vuosina. Monet uudet ymmärtämisen kokemukset, kriittiset pohdinnat, luennot ja mielenkiintoiset keskustelut odottavat vielä meitä. Toki siemen on laitettu jo itämään ja jokaiselle on omat henkilökohtaiset odotuksensa opinnoista.  Odotamme innolla, mitä tämä kurssi tuo tullessaan ja – ennen kaikkea jättää käteen!