Spiritualiteetin tavoittaminen hoitotyössä. Kirjoittajana: Mirja Sisko Anttonen

Eräänä aamuna sain olla sairaanhoitajan mukana auttamassa saattohoidossa olevaa potilasta, jonka olemus oli kokoon painunut, fyysisesti voimaton. Henkeä ahdisti. Autoimme hänet vuoteeseen ja rauhoittelimme hengittämistä. Lopuksi hän sanoi, että nähdään huomenna, ellen kuole ennen sitä. Vastasin hänelle, että juuri nyt näyttää siltä, että kuolema ei ole nyt tapahtumassa. Potilas jäi voipuneena vuoteeseen happiviikset turvanaan.

Kuolevan ihmisen hyvä hoito on kokonaisvaltaista huolenpitoa. Terhokodissa tämä tarkoittaa vaikeaoireisten potilaiden fyysistä, psyykkistä, sosiaalista, henkistä ja hengellistä tukea. Ammatillisesti ihmistä voi ajatella erilaisissa lohkoissa, mutta ihmiselle itselleen lohkot muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden, johon liittyy spiritualiteetti. Se voidaan ymmärtää ihmisen olemassaoloon kaikkeen yhteydessä olevana ymmärryksenä. Spiritualiteetti on dynaamista ja muuttuvaa. Ihmisestä riippuen se voi olla avointa pohdintaa elämän tarkoituksesta, sairastumisen tarkoituksesta ja kuoleman tarkoituksesta. Yhtä hyvin se voi olla piilotettu, salainen, yksityinen ja silti vahva, jakamaton osa ihmisen kokemusmaailmaa ja ymmärrystä itsestään ja elämästä.

Hoitotyössä on tavallista kysyä potilaan oireista, kivusta, ruokahalusta, suolentoiminnasta, unesta ja levosta, ahdistuksesta, mielialasta ja myös kärsimyksestä. Kaikki tärkeitä asioita hyvän saattohoidon aikana. Hoitajan aika kysymysten äärellä on myös havaintojen teon aikaa. Potilaan olemus, sanaton viestintä ja tilanteessa oleminen voivat kertovat jostain, jota ei ole sanoitettu. Tähän hetkeen pysähtyminen on tärkeää. Tarvitaan aikaa, katsetta ja kosketusta, jotta yhteinen ymmärrys voi syntyä siitä, minkä äärellä ollaan. Kiireentuntu ei edistä läsnäolevan ilmapiirin syntymistä, johon mahtuisi elämän kokoiset kysymykset, tunteet, pelot, hauraus ja hajoaminen. Tilanteessa ei tarvita valmiita vastauksia eikä pakollista valmiiksi tulemista. Keskustelua voi jatkaa tilannekohtaisilla, avoimella kysymyksellä, jotka tuntuvat luontevilta juuri siinä hetkessä.

Hoitava ihminen on myös kokonaisuus. Toinen voi olla enemmän tekijäsuuntautunut ja toinen emotionaaliseen kokemukseen suuntautunut ajattelija ja pohtija. Samoin kuin hoidettava ihminen. Tämä dikotomia ei ole mustavalkoinen. Spiritualiteetti kehittyy elämän myötä. Herkkyysvaiheitten kautta voi itsessään syventää spirituaalista tietoisuutta. Ihmisyyden ymmärtäminen laajenee kohtaamalla rohkeasti tilanteita, jossa spirituaaliset kysymykset ovat läsnä. Hoitavan ihmisen on hyvä muistaa, että keskustelut lähtevät autettavasta eikä hänen rajojaan saa ylittää. On tärkeää asettua kuuntelemaan hoidettavalle tärkeitä teemoja häntä kunnioittaen ja läsnäoloon keskittyen.

Saattohoidossa työntekijöiden tukena on aina ollut työnohjaus. Siinä on mahdollista käsitellä omia kokemuksiaan ja tunteita, jotta ne eivät sekoita potilaan viestien kuuntelua ja aiheuta virhetulkintoja. Työnohjaus tukee sairaanhoitajan henkistä hyvinvointia ja sitä kautta myös potilaiden hyvinvointia, kun tilaa henkisten ja hengellisten asioiden käsittelylle on enemmän. Työnohjaus auttaa myös keskeneräisyyden ymmärtämistä ja sietämistä itsessä ja toisessa.

Eksistentiaalisten kysymysten tiivistyminen lähellä kuolemaa on elämänmittainen tie. Herkkyysvaiheiden tunnistaminen ja uskallus lähteä tutkimaan näitä asioita voi helpottaa elämän loppuvaiheen kysymyksissä.

Jälkiviisaus

Tilanne kohtaamani potilaan kanssa jäi mieleen. Miksi vastasin, niin kuin vastasin? Tuliko potilas kohdatuksi ja tuetuksi omassa spiritualiteetissaan? Oliko minulla kuulijana riittävä herkkyys tarttua tähän kysymykseen? Miten aika ja ensimmäinen tapaaminen näkyivät kohtaamisessa? Oli totta, että hän ei kuollut sinä päivänä. Kuitenkin kuolemiseen liittyvä kysymys tuli niin selkänä ja paljaana kohdalle arkisen auttamistilanteen yhteydessä. Hoitotyössä hoitosuhde potilaan ja omahoitajan välillä on arvokas, jotta turvallinen ja luottamuksellinen suhde rakentuu myös spirituaalisten kysymysten ympärille. Ehkä tämä kohtaaminen ei ollut paras mahdollinen, mutta sai ainakin pohtimaan arjen tilanteita, heikkenevän potilaan mahdollisuutta tuoda esille spirituaalisia tarpeitaan ja eettistä oikeutta keskusteluttaa häntä juuri siinä hetkessä.

Muutaman päivän päästä potilas kuoli. Hänelle sytytettiin kynttilä, kuten jokaiselle potilaalle saattohoitokodissa. Se on rituaali, jolla kerrotaan kuoleman tapahtumisesta yhteisön jäsenille, mutta ennen kaikkea kunnioitetaan kuolleen ihmisen elämää ja kuolemaa.

 

Lähteet

Anttonen MS., Pajunen M., Pöyhiä R. & Sipola V. (2021, tulossa). Potilaan eksistentiaaliset kysymykset ja spiritualiteetin tukeminen palliatiivisessa hoidossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.