Kenenkään kuolemaa ei ole ennalta käsikirjoitettu

Läheiseni kuoli sairaalan vuodeosastolla. Hän sairasti pitkään. Toimintakyky ja elinpiiri kaventuivat vaivihkaa ja vääjäämättä. Viimeisinä elinvuosinaan hänen maailmansa rajoja piirsivät kodin seinät, viimeisinä kuukausina erilaisten sairaalavuoteiden laidat. Kuolema oli vaikea ja kivulias.

Opinnäytetutkielmassani palasin kuoleman äärelle ja sairaaloiden osastoille. Etsin ymmärrystä paitsi omaan kokemukseeni myös kuolemaan yleensä. Itselleni kenties merkittävin tutkimusprosessin aikana syntynyt oivallus oli, että kuolemaan – siihen millainen se on – on mahdollista vaikuttaa monin tavoin. Yhdenkään ihmisen kuolemaa ei ole ennalta käsikirjoitettu.

Kuolema muotoutuu sosiaalisesti

Kuolemaan liittyvät kulttuurisesti jaetut ajatukset, arvot ja asenteet heijastuvat kuolevien ihmisten hoitoon, tapaan järjestää hoito ja muihin kuolemaan kytkeytyviin käytäntöihin. Nämä käytännöt taas muovaavat itse kuolemaa, muun muassa kuoleman prosessin kestoa ja paikkaa, viimeisten hetkien kivuttomuutta, yksityisyyttä ja rauhallisuutta sekä omaisten mahdollisuutta olla läsnä.

Kuolemasta siis muovautuu tietynlainen, koska sitä edeltävät tietyt ratkaisut, joko tietoiset tai tiedostamattomat.

Hyvän kuoleman edellytyksiä vuodeosastolla

Pro gradu -tutkielmassani Kuoleman rajoilla sairaalassa sekä sen pohjalta yhdessä Riikka Lämsän ja Ullamaija Seppälän kanssa kirjoittamassani Gerontologia-lehden artikkelissa totesin, että vuodeosastolla olennaista on tunnistaa lähestyvän kuoleman merkit ja vaihe, tunnustaa ja hyväksyä kuoleman mahdollisuus ja todellisuus sekä sovittaa hoitoa kuoleman vaiheeseen.

Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi, että kuolemasta, myös viime vaiheista, keskustellaan avoimesti. Kuoleman prosessin etenemistä ennakoidaan ja siihen varaudutaan. Potilaan ja omaisten toiveita kuullaan. Parantavasta hoitolinjasta luovutaan ajoissa, eikä kuolevaa potilasta siirretä enää paikasta toiseen. Hoitajilla on antaa potilaalle aikaa ja läsnäoloaan, etenkin viime vaiheissa. Kuoleman hetken lähestyessä potilaalle on tarjota yksityinen tila, samoin omaisille heidän hyvästellessään läheisensä kuoleman jälkeen.

Kuolema palaa kotiin

Viime vuosikymmeninä vanhuspolitiikan tavoitteeksi on muotoutunut, että aiempaa useampi eläisi kotona elämänsä loppuun saakka. Kuolema palaa laitoksista kotiin. Nykyinen työni kotikuolematutkimuksessa laajentaa myös omaa näkökulmaani kuolemaan vuodeosastoilta kotiin. Olen kiinnostunut etenkin siitä, miten kodin merkitys ja yksilön sosiaaliset suhteet muuttuvat ja muotoutuvat kuoleman ja surun prosesseissa. Tieto on tarpeen, sillä vielä ei tiedetä, miten iäkkäitä ihmisiä ja heidän läheisiään tuettaisiin kotona kaikkein parhaiten elämän viime vaiheissa.

Kuolemalla ja sen laadulla on merkitystä niin kuolevan ihmisen kuin hänen läheistensä ja häntä hoitavien näkökulmasta. Kokemus kuolemasta tallentuu kaikkien kuolemassa osallisina olleiden mieliin, toisinaan pitkäksikin aikaa. Siksi sillä, miten kuolevien ihmisten hoito on järjestetty ja millaisia kuolemat ovat, on merkitystä niin kuolevien kuin elävien kannalta.

 

 

 

Sureva omainen kiinnostuksen kohteena

Mitä omaiset kertovat läheisen ihmisen kuoleman hetkestä ja elämästään tämän jälkeen? Mikä merkitys rituaaleilla on tässä kertomuksessa vai saavatko ne eri ihmisten kertomuksissa erilaisia merkityksiä? Miten surua kuvataan ja mitkä asiat omaisia ovat surussa auttaneet?

Olen hyvin innostunut uudesta, blogin taustalla olevasta tutkimuksestamme, joka pyrkii vastaamaan muun muassa edellä esitettyihin kysymyksiin. Tutustuessani aikaisempaan tutkimukseen surevista omaisista olen huomannut, että moni ihminen kaipaa hautajaisia, joista tunnistaa menetetyn läheisen. Puhutaan myös ”tuunatuista” rituaaleista. Muokkaamalla rituaaleja oman näköisiksi voi niistä tehdä erityisen merkityksellisiä.

Kiinnostavaa uudessa surututkimuksessa on, että se korostaa läheisen muistamisen tärkeyttä myös hautajaisten jälkeen. Muistaminen on osa suhteen ylläpitämistä edesmenneeseen rakkaaseen ja se on suruprosessin kannalta merkittävää. Surututkimus korostaakin, että surun prosessoimisessa auttaa suhteen ylläpitäminen, ei sen katkaiseminen.

Näistä aikaisemman surututkimuksen näkökulmista kirjoitin lyhyesti Teologia.fi-verkkolehdessä artikkelissa Yhteisöllinen suru perustuu suhteiden ylläpitämiseen. Myös muut lehden artikkelit käsittelevät eri näkökulmista kuolemaa, ja suosittelen myös niiden lukemista! Surevan omaisen näkökulmaa lähden oppimaan lisää Englantiin, Durhamin yliopistoon nyt pääsiäisen jälkeen. Seuraavan kerran kirjoitankin sieltä ja kerron enemmän tutkimusvierailustani.

Terveisin,
Auli Vähäkangas

Puhutaan kuolemasta – kuolemasta puhumisesta

Kuolema.

Tuo ”vieras”, jonka olemassaolon usein mieluummin unohtaisi kuin pohtisi sitä. ”Aika lähteä”, ”poistua tästä ajasta”, ”potkaista tyhjää”, ”siirtyä autuaammille maille”. Opiskelijat luettelivat kymmenittäin vaihtoehtoisia ilmaisuja sille, miten ihmiset puhuvat kuolemasta erilaisin kiertoilmaisuin. Kielemme on varsin rikas erilaisissa tavoissa, joilla kuolemasta voidaan puhua.

Myös monet kuvat saatamme mieltää kuolemaan liittyviksi, vaikka sanoja ei olisikaan.

Tavalla tai toisella kuolemasta on puhuttava meidän itsemme takia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kuoleman tiedostaminen parantaa ihmisen elämänlaatua. Ihmiset, jotka ovat tietoisia omasta kuolevaisuudestaan tekevät keskimääräistä enemmän terveellisiä elämäntapavalintoja ja vaalivat hetkessä elämisen tärkeyttä.

Mitäpä jos kuolemaa sitten pohtisi vaikka edes vähän? Mitä jos käyttäisi juuri niitä termejä, jotka puhuvat kuolemasta ihan suoraan: ”kuoleman prosessi”, ”kuoleminen”, ”kuolema”, ”kuoleman jälkeinen”? Tai kenties on parempi käyttää juuri niitä termejä, jotka tänään tuntuvat sopivilta.

Jokainen meistä jättää jäähyväisiä, jokainen meistä kuolee joskus. Nämä prosessit vaikuttavat syvästi meihin yksilöinä. Yksilö elää, kasvaa, ikääntyy ja kuolee ihmissuhteiden verkostossa. Mitä lähemmäs ajattelemme kuoleman omassa verkostossamme, sen tuskallisemmiksi ajatukset usein käyvät. Kenties oman kuolemankaan ajatteleminen ei tunnu aivan niin pahalta kuin kaikkein rakkaimpien ihmisten. Ajatusta kaikkein rakkaimpien kuolemasta on vaikea lähestyä. Sen ajatteleminenkin on kivuliasta. Kun kuoleman ajatus tulee oikein lähelle, sanat katoavat huulilta ja kirjaimet pakenevat näppäimistöltä. On huokaus, jota ei sanota ääneen.

Kuolema ja kuolemaan johtavat prosessit liittyvät läheisesti ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet ja verkostot, joissa elämme, ovat hyvin erilaisia: on toimivia ja toimimattomia, vajavaisia ja vahvistavia suhteita. Olivatpa ihmissuhteet millaisia tahansa, ne vaikuttavat ihmisen elämään ja kuolemaan. Kuoleman prosessi – esimerkiksi parantumattoman sairauden diagnoosi – vaikuttaa yksilöön, mutta myös hänen lähipiiriinsä. Kun kuoleman todellisuus tulee osaksi elämää, jotakin muuttuu.

Ahdistusta, joka liittyy kuolemaan voi olla mahdotonta poistaa, mutta sen ahdistuksen voi kohdata. Kuolemasta puhumisen tavoitteena ei tulisikaan olla kuoleman pelon tai ahdistuksen poistaminen. Kuolema puheen ja ajatusten tavoitteena tulisi olla pohdinta, mikä tästä tekee minulle vaikeaa, mitä voin sanoittaa, kenen kanssa voin tätä jakaa, mikä auttaa tästä hetkestä seuraavaan. Silloin olemme ottaneet tärkeän askeleen kohti itsetuntemusta – kohdanneet jotakin kuolemasta.

Kuolemasta on puhuttava myös yhteiskunnallisista syistä. Vain puhumalla, jakamalla ja käymällä yhteiskunnallista keskustelua on mahdollista muuttaa epäkohtia, joita kuolemaan ja elämän loppuvaiheen hoitoon ja hoivaan liittyy. Avoin keskustelu kuolemasta auttaa meitä myös tiedostamaan sen hyvän, joka meillä on jo olemassa. Tunnistamaan tekijät, joista on pidettävä kiinni.