Artikkelit

Julkaistu

Lesket muistelevat puolisoa ja etsivät yhteyttä edesmenneeseen

Mitä vesiputous kuvaa?

Olen valinnut tämän blogin kuvituskuvaksi vesiputouksen. Virtaava vesi kuvaa ikääntyvien lesken kokemuksia kiintymyssuhteen ylläpitämisen tai muokkaamisen merkityksestä menetyksen jälkeen. Kiintymyssuhteella tarkoitan tässä tunnesidettä edesmenneeseen puolisoon, tämän siteen ylläpito saa eri ihmisillä erilaisia muotoja.  Vesi virtaa putouksessa kuten ennenkin, mutta saattaa löytää uusia uomia, joita myöten ryöpsähtää alaspäin. Samalla tavalla haastattelemamme lesket kokivat, että yhteys puolisoon jatkuu kuoleman jälkeen, mutta vähän erilaisena kuin tämän eläessä.

Leskien kokemuksen pohjalta etsin vastausta kysymykseen: miten kiintymyssuhde puolisoon vaikutti leskien kokemukseen elämän merkityksellisyydestä? Tutkimuksessamme tuli ilmi kolme päätulosta: merkityksettömyyden kokemukset menetyksen jälkeen, vainajakokemukset ja muistorituaalit tapana etsiä elämän merkityksellisyyttä. Kerron seuraavassa lyhyesti näistä kaikista.

Kokemus merkityksettömyydestä

Puolison menetys on suuri muutos elämässä ja tästä johtuen kaikki haastattelemamme lesket kokivat elämässään merkityksettömyyden tunteita. Tuloksemme osoittavat, että ne lesket, joilla oli ollut haastava suhde puolisoonsa ennen kuolemaa kärsivät merkityksettömyyden kokemuksista myös puolison kuoleman jälkeen. Toinen ryhmä, jolle puolison menetys oli haasteellinen, olivat he, jotka eivät uskoneet elämään kuoleman jälkeen. Heillä ei ollut toivoa jälleennäkemisestä. Kolmas ryhmä, jolla oli haasteita suruprosessissa, olivat he, joiden suruun liittyi tavalla tai toisella kolmansia osapuolia esimerkiksi aikaisempia puolisoita tai puolison kuoleman jälkeen tavattuja uusia kumppaneita. Nämä erilaiset haasteet vaikeuttivat kiintymyssuhteen ylläpitämistä tai muokkaamista puolison kuoleman jälkeen.

Vainajakokemukset korostavat kiintymyssuhdetta

Toinen päätulos oli, että vainajakokemukset toimivat leskille kanavana etsiä elämän merkityksellisyyttä. Vainajakokemukset muodostuivat näyistä, unista ja puolison kuvalle puhumisesta. Osalle nämä vainajakokemukset olivat yliluonnollisia kokemuksia, osalle arjen kommunikointia edesmenneen puolison kanssa. Vainajakokemukset toivat menetyksen kokeneen puolison elämään merkityksen tunnetta ja auttoi pitämään yllä kiintymyssuhdetta edesmenneeseen. Vainajakokemukset olivat yksi tapa neuvotella kiintymyssuhteesta, joko pitää kiinni vanhasta suhteesta tai muokata sitä uudeksi menetyksen jälkeen.

Rituaalit apuna oman elämän merkityksen näkemisessä

Leskillä oli erilaisia tapoja muistella puolisoa hautajaisten jälkeen. Osalle heistä oli luontevaa muistella puolisoa perinteisten luterilaisten rituaalien kuten vaikkapa haudalla käynnin avulla. Suurin osa hyödynsi persoonallisia arjen rituaaleja, joiden avulla muistelivat puolisoa ja ylläpitivät tai muokkasivat kiintymyssuhdetta edesmenneeseen. Lesket kertoivat rituaaleistaan ja niiden merkityksestä innokkaasti. Rituaaleihin liittyi niin musiikin kuuntelua tai kuoleman vuosipäivän muistamista jollakin tietyllä tavalla. Rituaalit auttoivat leskiä näkemään oman jatkuvan elämänsä merkityksen surun ja merkityksettömyyden kokemusten keskellä.

Merkityksen etsintä osa suruprosessia

Tulokset osoittavat, että ikääntyvät lesket kohtaavat useita elämän merkityksettömyyden haasteita. Merkityksen etsinnässä auttoi kiintymyssuhteen ylläpitäminen edesmenneeseen tai sen muokkaaminen menetyksen jälkeiseen tilanteeseen sopivaksi. Tässä identiteettiprosessissa auttoi usko kuoleman jälkeiseen elämään, aiempi hyvä suhde puolisoiden välillä, positiivisina koetut vainajakokemukset ja muistelu erilaisten rituaalien avulla.

Kirjoitin leskien kokemusten pohjalta pidemmän tutkimusartikkelin Suvi-Maria Saarelaisen ja Jonna Ojalammin kanssa.  Lue lisää tuloksistamme seuraavan linkin kautta löytyvästä englanninkielisestä artikkelista

http://link.springer.com/article/10.1007/s11089-021-00979-w

 

Julkaistu

Selkeät ja kattavat toiveet hautajaisjärjestelyistä vähentävät omaisten huolta

Kirjoittajat: Anna Mäki-Petäjä-Leinonen ja Suvi-Maria Saarelainen

Suomen hautaustoimilain mukaan vainajan katsomusta ja toivomuksia on kunnioitettava hautaamiseen liittyvissä kysymyksissä. Tuore tutkimuksemme selvitti palliatiivisen hoitopäätöksen saaneiden ihmisten hautajaisiin liittyvää tahtoa ja toiveita sekä läheisten ja omaisten näkemyksiä.

Artikkelin teoreettisena lähtökohtana on yksilön itsemääräämisoikeuden periaate. Tätä käsitettä lähestytään artikkelissa relationaalisen autonomian näkökulmasta. Perusajatuksena on, että autonomian ymmärretään olevan kiinteästi ihmissuhteisiin perustuva. Tämä on tärkeää yksilön itsemääräämisoikeuden näkökulmasta: luottamuksellisten suhteiden verkoston kautta yksilö voi saada tukea päätöksilleen. Ihmiset eivät siis ole yksittäisiä yksilöitä, vaan ihmisiä, joiden identiteetti osaltaan rakentuu dialogissa läheisiin ihmissuhteisiin. Kun ihmiset ikääntyvät, monilla on halu jakaa tulevaisuuden toiveensa perheenjäsentensä kanssa. Artikkelissa olemme osoittaneet, että mahdollisuus tällaiseen yhteiseen itsenäisyyteen vahvistaa merkityksellisyyden kokemusta ikääntyessä.

Tutkimuksessa analysoitiin 65-vuotiaiden ja sitä vanhempien palliatiiviseen hoitoon osallistuvien ihmisten tahtoa ja toiveita hautajaisista sekä heitä hoitavien läheisten ja surevien omaisten näkemyksiä. Tutkimushaastatteluihin osallistui 35 henkilöä ja tutkimuksen tulokset analysoitiin temaattisen sapluuna-analyysin avulla. Haastattelut osoittivat vainajan selkeiden ja kattavien hautajaisia koskevien toiveiden vähentävän omaisten huolenaiheita kuoleman läheisyydessä.

Tulokset osoittavat, että joissakin tapauksissa kuoleva oli suunnitellut hautajaisensa ja ilmaissut toiveensa kirjallisesti. Kuolevalle itselleen vaikutti olevan tärkeää, että hän sai sanoittaa omia toiveitaan hautajaisista. Osa oli valmistellut omaa kuolemaansa siten, että perheenjäsenten kanssa oli tehty suullisia sopimuksia niin elämän loppuvaiheen hoidosta kuin hautajaisjärjestelyistäkin. Kuoleman läheisyydessä palliatiivisessa hoidossa olevilla haastateltavilla oli vahva luottamus siihen, että perheenjäsenet hoitavat asiat sovitun mukaisesti.

Tapauksissa, joissa kuoleva ei ollut ilmaissut toiveitaan, läheiset pyrkivät noudattamaan vainajan oletettua tahtoa. Tällöin vainajan selkeä uskonnollinen vakaumus tai muu maailmankuva vaikutti hautajaisjärjestelyihin. Lisäksi kuolleen, hänen perheenjäsentensä ja muiden vainajan lähisukulaisten välisillä suhteilla oli tärkeä rooli järjestelyissä. Tutkimuksessa havaittiin myös, että uusperhetilanteet vaikeuttivat toisinaan vainajan tahdon noudattamista, erityisesti jos läheisillä oli eriävät tulkinnat kuolleen toiveista.

Yhteenvetona voidaan todeta, että mitä selvemmin vainaja oli ilmaissut toiveensa hautausrituaalin, hautausmenetelmän ja hautapaikan suhteen, sitä helpompaa hautajaisten järjestäminen oli. Riittävän selkeät ja kattavat hautajaisia koskevat toiveet vähentävät omaisten huolenaiheita hautajaisten järjestämisessä.

 

Tutkimusartikkeli on luettavissa verkossa: Anna Mäki-Petäjä-Leinonen, Suvi-Maria Saarelainen (2021). Funeral Wills and the Autonomy of a Dying Person: Experiences of Older People in Palliative Care and their Carers. International Journal of Law, Policy and the Family. Volume 35, Issue 1, 2021, ebab034, https://doi.org/10.1093/lawfam/ebab034.

https://academic.oup.com/lawfam/article/35/1/ebab034/6366971?searchresult=1

 

Julkaistu

Spiritualiteetin tavoittaminen hoitotyössä. Kirjoittajana: Mirja Sisko Anttonen

Eräänä aamuna sain olla sairaanhoitajan mukana auttamassa saattohoidossa olevaa potilasta, jonka olemus oli kokoon painunut, fyysisesti voimaton. Henkeä ahdisti. Autoimme hänet vuoteeseen ja rauhoittelimme hengittämistä. Lopuksi hän sanoi, että nähdään huomenna, ellen kuole ennen sitä. Vastasin hänelle, että juuri nyt näyttää siltä, että kuolema ei ole nyt tapahtumassa. Potilas jäi voipuneena vuoteeseen happiviikset turvanaan.

Kuolevan ihmisen hyvä hoito on kokonaisvaltaista huolenpitoa. Terhokodissa tämä tarkoittaa vaikeaoireisten potilaiden fyysistä, psyykkistä, sosiaalista, henkistä ja hengellistä tukea. Ammatillisesti ihmistä voi ajatella erilaisissa lohkoissa, mutta ihmiselle itselleen lohkot muodostavat ainutlaatuisen kokonaisuuden, johon liittyy spiritualiteetti. Se voidaan ymmärtää ihmisen olemassaoloon kaikkeen yhteydessä olevana ymmärryksenä. Spiritualiteetti on dynaamista ja muuttuvaa. Ihmisestä riippuen se voi olla avointa pohdintaa elämän tarkoituksesta, sairastumisen tarkoituksesta ja kuoleman tarkoituksesta. Yhtä hyvin se voi olla piilotettu, salainen, yksityinen ja silti vahva, jakamaton osa ihmisen kokemusmaailmaa ja ymmärrystä itsestään ja elämästä.

Hoitotyössä on tavallista kysyä potilaan oireista, kivusta, ruokahalusta, suolentoiminnasta, unesta ja levosta, ahdistuksesta, mielialasta ja myös kärsimyksestä. Kaikki tärkeitä asioita hyvän saattohoidon aikana. Hoitajan aika kysymysten äärellä on myös havaintojen teon aikaa. Potilaan olemus, sanaton viestintä ja tilanteessa oleminen voivat kertovat jostain, jota ei ole sanoitettu. Tähän hetkeen pysähtyminen on tärkeää. Tarvitaan aikaa, katsetta ja kosketusta, jotta yhteinen ymmärrys voi syntyä siitä, minkä äärellä ollaan. Kiireentuntu ei edistä läsnäolevan ilmapiirin syntymistä, johon mahtuisi elämän kokoiset kysymykset, tunteet, pelot, hauraus ja hajoaminen. Tilanteessa ei tarvita valmiita vastauksia eikä pakollista valmiiksi tulemista. Keskustelua voi jatkaa tilannekohtaisilla, avoimella kysymyksellä, jotka tuntuvat luontevilta juuri siinä hetkessä.

Hoitava ihminen on myös kokonaisuus. Toinen voi olla enemmän tekijäsuuntautunut ja toinen emotionaaliseen kokemukseen suuntautunut ajattelija ja pohtija. Samoin kuin hoidettava ihminen. Tämä dikotomia ei ole mustavalkoinen. Spiritualiteetti kehittyy elämän myötä. Herkkyysvaiheitten kautta voi itsessään syventää spirituaalista tietoisuutta. Ihmisyyden ymmärtäminen laajenee kohtaamalla rohkeasti tilanteita, jossa spirituaaliset kysymykset ovat läsnä. Hoitavan ihmisen on hyvä muistaa, että keskustelut lähtevät autettavasta eikä hänen rajojaan saa ylittää. On tärkeää asettua kuuntelemaan hoidettavalle tärkeitä teemoja häntä kunnioittaen ja läsnäoloon keskittyen.

Saattohoidossa työntekijöiden tukena on aina ollut työnohjaus. Siinä on mahdollista käsitellä omia kokemuksiaan ja tunteita, jotta ne eivät sekoita potilaan viestien kuuntelua ja aiheuta virhetulkintoja. Työnohjaus tukee sairaanhoitajan henkistä hyvinvointia ja sitä kautta myös potilaiden hyvinvointia, kun tilaa henkisten ja hengellisten asioiden käsittelylle on enemmän. Työnohjaus auttaa myös keskeneräisyyden ymmärtämistä ja sietämistä itsessä ja toisessa.

Eksistentiaalisten kysymysten tiivistyminen lähellä kuolemaa on elämänmittainen tie. Herkkyysvaiheiden tunnistaminen ja uskallus lähteä tutkimaan näitä asioita voi helpottaa elämän loppuvaiheen kysymyksissä.

Jälkiviisaus

Tilanne kohtaamani potilaan kanssa jäi mieleen. Miksi vastasin, niin kuin vastasin? Tuliko potilas kohdatuksi ja tuetuksi omassa spiritualiteetissaan? Oliko minulla kuulijana riittävä herkkyys tarttua tähän kysymykseen? Miten aika ja ensimmäinen tapaaminen näkyivät kohtaamisessa? Oli totta, että hän ei kuollut sinä päivänä. Kuitenkin kuolemiseen liittyvä kysymys tuli niin selkänä ja paljaana kohdalle arkisen auttamistilanteen yhteydessä. Hoitotyössä hoitosuhde potilaan ja omahoitajan välillä on arvokas, jotta turvallinen ja luottamuksellinen suhde rakentuu myös spirituaalisten kysymysten ympärille. Ehkä tämä kohtaaminen ei ollut paras mahdollinen, mutta sai ainakin pohtimaan arjen tilanteita, heikkenevän potilaan mahdollisuutta tuoda esille spirituaalisia tarpeitaan ja eettistä oikeutta keskusteluttaa häntä juuri siinä hetkessä.

Muutaman päivän päästä potilas kuoli. Hänelle sytytettiin kynttilä, kuten jokaiselle potilaalle saattohoitokodissa. Se on rituaali, jolla kerrotaan kuoleman tapahtumisesta yhteisön jäsenille, mutta ennen kaikkea kunnioitetaan kuolleen ihmisen elämää ja kuolemaa.

 

Lähteet

Anttonen MS., Pajunen M., Pöyhiä R. & Sipola V. (2021, tulossa). Potilaan eksistentiaaliset kysymykset ja spiritualiteetin tukeminen palliatiivisessa hoidossa.

Julkaistu

Kuolemantutkija vierailee opetuksessa

Ensi viikolla olen kiinnostavan tilanteen äärellä: minut on kutsuttu mukaan lukion oppitunnille puhumaan kuolemasta. Ilahtuneena otin tämän kutsun vastaan, sillä uskon vakaasti, että yhteiskunnassamme pitäisi pysytä puhumaan enemmän kuolemasta. Oppituntia varten lukiolaiset ovat valmistelleet minulle tukun kysymyksiä, joihin he toivovat minun avaavan näkökulmia. Tässä kirjoituksessa jaan pari näistä kysymyksistä sekä siitä, millaisia ajatuksia kysymykset minussa herättävät.

 

Kuka kuolemaa tutkii ja miksi? Miksi kuolemaa pitää tutkia ja millaisia asioita siitä saadaan selville?

Tutkimusalana kuolemantutkimus lienee yksi eniten eri tutkimusaloja yhdistävä teema. Kuolemaa voi tarkastella niin fysiologisena, hoitotieteellisenä tai vaikkapa lääketieteellisenä tapahtumana. Toisaalta kuolevaisuus, kuolemisen prosessi ja niihin kytkeytyvät tunteet: menetys, viha, suru, luopuminen helpotus, pelot, ristiriidat (vain joitakin mainitakseni) ovat niin ikään näkökulmia, joita tarkastellaan varsin poikkitieteellisesti. Ei voi siis sanoa, että kuolemantutkijoilla olisi yhtenäistä koulutusta tai opintotaustaa.

Oma erityinen kiinnostukseni on kuolemaan liittyvässä tutkimuksessa ollut se näkökulma, miten elämää voidaan tukea mahdollisimman kokonaisvaltaisesti vielä aivan viimeisiin hengenvetoihin asti. Mitkä ovat ne tekijät, joilla kokemusta eksistentiaalisesta hyvinvoinnista voidaan tukea kuoleman läheisyydessä. Lisäksi olen ollut erittäin kiinnostunut siitä, miten kuoleman uhan kohdatessa ihmiset löytävät elämäänsä merkityksellisyyttä tai miten merkityksellisyyden kokemusta olisi mahdollista tukea tällaisissakin hurjissa tilanteissa.

Kuolemaa tutkittaessa pystytään esimerkiksi saamaan tietoa näistä edellä mainituista asioista: tutkimusten kautta on mahdollista rakentaa palvelu-, hoito- ja hoivajärjestelmää sellaiseksi, että kokonaisvaltainen ihmisten tukeminen olisi mahdollista.

Uraauurtava surututkimus on esimerkiksi osoittanut, että kuolema ei katkaise ihmisten välistä ihmissuhdetta. Kun ihminen menettää itselleen rakkaan läheisen, ajansaatossa tämä ihmissuhde saa uusia muotoja ja rakentuu uudelleen. Ei ole syytä ajatella, että kuolleista ihmisistä tulisi päästää irti tai että heidät pitäisi unohtaa. Päinvastoin. Nykyinen tutkimus korostaa, että tällainen ihmissuhde kuolleeseen on normaali – hyvääkin tekevä – osa surua. Muistoissa säilytämme merkityksellisen osan rakkaistamme myös kuoleman jälkeen.

Tämä nyt itsestään selvältä tuntuva ajatus surututkimuksen parissa on kuitenkin vielä verrattain uusi ja vielä muutama vuosikymmen sitten valalla oli vahva käsitys siitä, että suruprosessin myötä kuolleet kuuluu jollakin tasolla unohtaa ja jättää taakse. Ajattelen, että tämä on oivallinen esimerkki siitä, miksi tutkimusta kuoleman teemojen parissa tarvitaan.

Onko suomalainen kuolema jotenkin erilainen kuin muualla maailmassa? Ainakaan se ei näy täällä missään eikä ihmiset oikein halua puhua siitä.

Suomalainen kuolema taitaa jollakin tavalla edelleen sisältää sekä sosiologista että psykologista tabua. Sosiologinen tabu viittaa siihen, että kuolemasta puhuminen julkisuudessa ja tiedotusvälineissä on rajallista. Psykologinen tabu puolestaan viittaa siihen, että omasta kuolevaisuudesta puhuminen on haastavaa – toisinaan jopa niin ihon alle menevää, että oman kuolevaisuuden reflektointi käy miltei mahdottomaksi.

Vaikka Suomessakin sosiologinen tabu on vähentynyt viimevuosien saatossa, kuolema on silti rajatusti esillä yhteiskunnassamme. Lehdistöstä ja mediasta saamme seurata julkisuudenhenkilöiden vakavia sairastumisia ja joitakin saattohoitotarinoita media on myös jakanut. Silti tarinat ovat edelleen useammin niin sanottuja sankarinarratiiveja, joissa ihminen selviää vakavasta sairaudesta. Julkisuudessa on edelleen huomattavan vähän tarinoita, kokemuksia ja todellisuutta siitä, millaista on olla kuoleman äärellä: mitä yksilö ja läheiset kokevat kuoleman lähestyessä.

Ennen koronaa Suomessakin alkoi ilmentyä Kuoleman kahvila nimisiä tapahtumia. Kuoleman kahviloiden (Death cafe) idea on nimenomaan siinä, että ihmiset tulevat yhteen kahvikupin äärelle keskustelemaan kuoleman ja kuolevaisuuden herättämistä ajatuksista. Nähdäkseni tästä on vielä pitkä matka siihen, mikä monessa maassa tunnetaan nimellä death education – kuoleman kohtaamisen opetusta, joka on kiinteä osa perusopetuksen opetussuunnitelmaa kouluissa.

Vain puhumalla kuolemasta, ihmettelemällä kuoleman äärellä, hahmottaen kuoleman todellisuutta voimme murtaa tabuja kuoleman äärellä. Kuoleman ja kuolevaisuuden herättämää ahdistusta emme voi ratkaista tai kokonaan poistaa, mutta voimme liennyttää ahdistuksen määrää sillä, että puramme näitä tabuja.

 

Julkaistu

Memento mori. Muista kuolevaisuutesi, mutta muista myös myötätunto! Kirjoittajana: Jenni Spännäri

Koronapandemia on ollut meille monille muistutus kuolevaisuudesta ja katoavaisuudesta. Uuteen valoon ovat asettuneet niin tottumuksemme ja elämäntapamme, kuin käsityksemme länsimaisen elämän turvallisuudesta. Kuolemaa ei voikaan hallita, eikä lykätä elämän myöhäisiin vuosiin.

Myös nuoret ovat joutuneet silmätysten kuoleman mahdollisuuden kanssa eri tavalla kuin aikaisemmin. Vaikka koronainfektio on harvemmin nuorilla fataali, vakavan sairastumisen mahdollisuus, joka koskee paitsi itseä myös omia läheisiä, on pysäyttänyt ja järkyttänyt nuoria. Tästä kertoo muun muassa Yle uutisten haastattelema 22-vuotias Anni Alakoskela, joka viimeistelee teologian maisterintutkielmaa pandemia-ajan kokemuksista kirkon nuorisotyössä. (https://yle.fi/uutiset/3-11866510)

Kuoleman ja kuolevaisuuden muistaminen on ollut keskeistä taiteessa ja filosofiassa vähintään antiikista asti. Sekä oman että muiden ihmisten kuolevaisuuden muistaminen oli tärkeää esimerkiksi stoalaisille. Tällä tavoiteltiin mielenrauhaa sekä elämän että kuoleman edessä. Taiteessa tunnetaan vanitas-asetelmat pääkalloineen ja kuolema-aiheiset musiikkiteokset kuten requiemit.

Mutta jos tavoitteena on elää viisaasti, riittääkö oman kuoleman muistaminen ohjenuoraksi? Nykyaikaisen, monitieteisen viisaustutkimuksen tulosten mukaan ei.

 

Mitä on viisaus kuoleman äärellä?

Viisautta tutkitaan monilla eri tieteenaloilla filosofiasta sosiologiaan ja neurotieteeseen. Osittain juuri siitä syystä viisauden määritelmiä on monia. Niille on kuitenkin yhteistä moniulotteisuus: tutkimuksessa ajatellaan, että yhden yksittäisen asian sijaan viisaus koostuu monesta ulottuvuudesta. Niin sanotun kolmiulotteisen viisausmallin mukaan näitä ulottuvuuksia on kolme: kognitiivinen, reflektiivinen ja myötätuntoinen. Samantyyppiset ulottuvuudet nousevat esiin monissa muissakin malleissa: viisaudessa on kyse sekä tiedoista ja taidoista, pohtimisesta ja oppimisesta että myönteisestä sosiaalisuudesta. On huomattava, että nämä ulottuvuudet eivät ole viisauden lajeja, eivätkä edusta erityyppistä viisautta. Pikemminkin viisaudesta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikki ulottuvuudet toteutuvat yhtä aikaa, ainakin jollakin tavalla.

Kuolevaisuuden muistamisen perinteessä korostuvat näistä viisauden ulottuvuuksista kognitiivisuus ja reflektiivisyys. Kognitiivinen eli tiedollinen ulottuvuus näkyy muun muassa siinä, että viisas tiedostaa omat rajansa ja rajallisuutensa – mutta on myös halukas ymmärtämään yhä lisää itsestään ja maailmasta. Reflektiivinen eli pohdiskeleva viisauden ulottuvuus tarkoittaa kykyä ja halua pohdiskeluun, vaikkapa pohdintaan elämästä ja kuolemasta. Mutta entä viisauden myötätuntoinen ulottuvuus?

Myötätunto tarkoittaa yksinkertaisesti myötäelämistä. Sitä, että pystymme tavoittamaan toisen ihmisen tilanteen sekä tiedon että tunteen tasolla – ja että toimimme sen mukaan. Myötätunto edellyttää aina jonkin toimen, pienen tai suuren: lempeän katseen, toisen kuuntelemisen tai pyyteettömän auttamisen. Myötätunto kuolevaisuuden äärellä voi tarkoittaa lähimmäisen huolien tai pelkojen kuuntelemista, rinnalla kulkemista tai vaikkapa lämpimän teekupposen tarjoamista surun hetkellä. Myötätuntoa vaaditaan, että voimme elää viisaasti kuoleman äärellä – ei pelkkää tietoa tai pohdintaa.

 

Myötätunnon viisas tasapaino

Kun myötätunto on rakentamassa viisautta, oleellista on tasapaino toisia kohtaan harjoitetun myötätunnon ja itsemyötätunnon välillä. Itsemyötätunnolle on kolme oleellisinta ohjenuoraa, jotka sopivat hyvin myös oman kuolevaisuuden pohtimiseen.

Ensiksi on muistettava lempeys itseä kohtaan. Kuittaisimmeko hyvän ystävän huolet kuoleman äärellä turhina ja lapsellisina? Emme varmasti. Itsemyötätunto haastaakin meitä suhtautumaan itseemme samalla lempeydellä ja ymmärryksellä kuin ystäviimme.

Toinen keskeinen asia on yleistäminen: kärsimys ja kuolema kuuluvat elämään ja koskevat kaikkia.

Tämä erottaa itsemyötätunnon itsesäälistä: itsesäälin vallassa saatamme ajatella, että juuri meitä on kohdannut erityisen suuri kärsimys, jota kukaan toinen ei koskaan ymmärtäisi. Itsemyötätunnon kautta voimme kokea yhteyttä muihin ihmisiin, joiden elämässä on kärsimyksen mahdollisuus, aivan samalla tavalla kuin omassammekin.

Kolmanneksi on hyvä harjoittaa hetkeen pysähtymistä ja omien tunteiden tunnistamista. Samalla kun huolemme, kärsimyksemme ja kuolevaisuutemme on totta, jokainen niistä on vain yksi tosiasia avarassa maailmassa. Itsemyötätunto ei vähättele eikä suurentele, vaan auttaa meitä tunnistamaan ja hyväksymään sekä kärsimyksen että ilon, sekä kuoleman että elämän.

 

Kun muistat kuolevaisuutesi, muista siis myös myötätunto – sekä itseäsi että muita kohtaan. Niiden välinen tasapaino vie kohti viisautta.

 

Jenni Spännäri

Kirjoittaja on teologian tohtori, joka toimii tutkijana Itä-Suomen yliopistossa ja Åbo Akademissa sekä tutkimusjohtajana CoHumans oy:ssa.  Hän on tutkinut myötätuntoa työelämässä, viisautta ja elämänkokemusta, vanhenemista, innovatiivisuutta sekä elämän merkityksellisyyttä useissa tutkimusprojekteissa.

 

 

 

 

 

Kirjallisuutta:

Ardelt, M. (2003). Empirical assessment of a three-dimensional wisdom scale. Research on Aging, 25(3), 275-324.

Bangen, K. J., Meeks, T. W., & Jeste, D. V. (2013). Defining and assessing wisdom: a review of the literature. The American journal of geriatric psychiatry : official journal of the American Association for Geriatric Psychiatry, 21(12), 1254–1266.

Neff, K. D. (2003). Self-compassion: An alternative conceptualization of a healthy

attitude toward oneself. Self and Identity, 2, 85-102.

Pessi, Anne Birgitta & Martela, Frank & Paakkanen, Miia (2017). Myötätunnon mullistava voima. PS-kustannus.

Spännäri, Jenni & Kallio, Eeva K. (2020). Viisaus – käyttäjän opas. Tuuma-kustannus.

 

Julkaistu

Ihmissuhteet kuoleman äärellä

Katsoin pitkäperjantaina YLE Areenasta löytyvän elokuvan Marikan kuolema (https://areena.yle.fi/1-50271891), joka kertoo Marika Laineen saattohoitoon liittyvästä surun ja luopumisen prosessista. Elokuva oli hyvin vaikuttava ja pisti minut uudelleen miettimään saattohoidossa olevien potilaiden ihmissuhteita kuoleman lähestyessä tai läheisen menetyksen jälkeen.

Kiinnostus ihmissuhteisiin ja niiden merkitykseen yksilön identiteetille ja selviytymiselle haasteiden kohdatessa näkyy suhteissa olemisen korostumisessa surun yhteydessä. Suhteiden korostuminen lähtee oletuksesta, jonka mukaan yksilön minuus rakentuu sosiaalisissa suhteissa toisiin ihmisiin. Merkitykselliset ihmissuhteet muokkaavat yksilön kokemusta omasta itsestä ja identiteetistä. Suhteiden korostuminen näkyy myös surututkimuksessa, erityisesti niissä suruteorioissa, jotka korostavat ihmissuhteiden jatkumista menetyksen jälkeen.

Kotisaattohoitoa tutkiessamme keskityimme ihmissuhteisiin siksi, että kriisissä ihminen tarvitsee ympärilleen läheisiä ja merkitykselliset ihmissuhteet antavat toivoa myös kuoleman ja surun kohtaamiseen. Lisäksi läheiset ihmissuhteet auttavat kuolevaa henkilöä sopeuttamaan elämän tavoitteita oman voinnin ja fyysisen kestävyyden mukaan. Toisin sanoen läheiset ihmissuhteet tukevat kokonaisvaltaisesti kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Omaisen näkökulmasta saattoprosessi vaatii sekä merkityksellisyyden että ihmissuhteen uudelleen rakentamista. Jälkeen jäävän omaisen näkökulmasta ihmissuhteet eivät pääty kuolemaan, mutta suhteen muoto ja merkityksellisyys muuttuvat. Toisinaan kuoleman lähestyminen aktivoi ihmisen suhdetta Jumalaan tai korkeimpaan voimaan.

 Surututkimus korostaa suhteiden merkitystä

Aikaisempi surututkimus korostaa, että leskien aikaisemmat parisuhteet näkyvät myös kuoleman yhteydessä ja saattavat vaikeuttaa lesken suru-prosessia. Erityisesti näin on niissä tilanteissa, joissa aikaisempi parisuhde on ollut pitkä ja erityisen merkittävä. Tästä johtuen koko uuden ikäihmisten solmiman parisuhteen ajan edesmennyt puoliso on ollut läsnä tarinoissa ja usein myös kodin esineissä. Myös edellisestä liitosta syntyneet lapset muistuttavat edesmenneestä puolisosta.

Uusin tutkimus nostaa esiin kuitenkin sen näkökulman, että kaikki muistelun rituaalit eivät ylläpidä suhdetta vainajaan, vaan osa rituaaleista auttaa myös irrottautumaan liian kiinni pitävästä suhteesta menetettyyn läheiseen. Tässä nousevat esiin ihmissuhteiden ylläpitämisen riskit ja ongelmat. Eräänä riskinä nähdään se, jos leski pitää liikaa kiinni suhteesta edesmenneeseen puolisoon eikä ollenkaan suuntaudu uuteen. Ihmissuhteiden muokkaamista korostavissa tutkimuksissa suru ymmärretään sosiaaliseksi prosessiksi, josta neuvotellaan myös läheisten välillä.

Lesket muistelivat puolisoa ja suunnittelivat omaa tulevaisuuttaan

Hautajaisrituaalit ja muut kuoleman jälkeiset tapahtumat auttavat kanavoimaan tunteita ja ymmärtämään tunteiden ja muistamisen merkitystä. Koti oli monelle leskelle tärkeä jäähyväisten paikka. 72-vuotias leskimies kertoo puolison saattamisesta kotona tapahtuneen kuoleman yhteydessä:

Hänen poikansa kysyi multa, että voitko sä nukkua täällä. Mä sanoin, että miksen mä voi nukkua täällä, olenhan mä hänen vieressä nukkunu jo kuus vuotta, että xx:hän hän on edelleenkin. Sitten tämä poika sanoi, että me voitais nyt pitää nelistään sellanen muistoillallinen. Mä hain sitten sisäfileet Stockan herkusta ja poika haki viinit meille, ja me istuttiin jonnekin kolmeen, neljään asti yöllä ja käytiin aina välillä katsomassa häntä. Syötiin ja juotiin hyvin, ja sen jälkeen mä menin hänen viereensä nukkumaan. Sitten seuraavana päivänä puolenpäivän maissa hautaustoimisto haki. Pahimmalta tuntui siinä vaiheessa, kun ruumispussin vetoketju vedetään kiinni ja hän todella lähti.

Kyseinen henkilö ei ollut ollenkaan ainoa haastattelemistamme leskistä, joille saattamisen prosessi kotona oli merkittävä. Hän oli kuitenkin ainoa, joka kertoi nukkuneensa kuolleen puolison vieressä. Muut myös kertoivat rauhallisemmasta kahvittelusta saattamisen yhteydessä, tässä tilanteessa pidettiin kunnon muistoillallinen viineineen.

Iso osa haastattelemistamme leskistä oli kokenut menetyksen vain joitakin kuukausia ennen haastattelua ja heidän tarinoissaan ei vielä keskusteltu esimerkiksi kuolemasiivouksesta. Näille leskille oli tärkeää puhua läheisen sairaudesta, kuolemasta ja hautajaisista. Ajatus tulevasta ja kodin mahdollisesta uudelleen järjestelystä ei heille ollut vielä ajankohtaista.

Oma tutkimuksemme vahvisti aikaisemman surututkimuksen tulokset siitä, että osa suuntautuu tulevaisuuteen ja osa pitää kiinni suhteesta edesmenneeseen. Haastattelemiemme leskien tarinoissa eroja näkyy siinä, kuinka kiinnipitävä tuo suhde edesmenneeseen on ja kuinka paljon suhteen annetaan muuttua ja suuntautua myös tulevaisuuteen. Tulevaisuudesta ja uusista suunnitelmista olisi varmaan ollut enemmänkin puhetta haastatteluiden aikana, mutta koska haastattelut tehtiin tarkoituksella melko pian kuoleman jälkeen ei useimmilla leskillä ollut vielä voimavaroja miettiä tulevaa. Niiden haastateltavien kohdalla, joita tapasimme kaksi kertaa, toisella kerralla keskustelu usein käsitteli myös lesken tulevaisuuden suunnitelmia.

Suosittelen katsomaan Marikan kuolema-elokuvan, jos et ole sitä jo katsonut!

 

Julkaistu

Tarinoita ikääntyvästä Suomesta– tutkimushanke ikääntyvien oikeudensaantimahdollisuuksista

Kirjoittajina Kaijus Ervasti, Laura Kalliomaa-Puha ja Anna Mäki-Petäjä-Leinonen

Helsingin yliopiston, Itä-Suomen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Ihmisoikeuskeskuksen yhteistyönä käynnistettiin loppuvuodesta 2020 ikääntyvien (65 +) oikeudensaantimahdollisuuksiin keskittyvä tutkimusprojekti. Yhteiskunnallisessa oikeustutkimuksessa oikeudensaantimahdollisuuksiin keskittyvällä tutkimuksella on pitkät perinteet. Tutkimussuuntauksessa on korostettu, etteivät pelkät lain takaamat oikeudet ole riittäviä, vaan ihmisten on päästävä myös tosiasiassa oikeuksiinsa. Oikeudellisen lähestymistavan lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallista ja taloudellista analyysia oikeuksiin pääsystä.

Ikääntyvän väestön määrä lisääntyy niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Samalla ikääntyvien oikeudelliset ongelmat lisääntyvät. Ongelmat voivat liittyä esimerkiksi asumiseen, perheeseen, tavaroiden ja palveluiden hankintaan, kaltoinkohteluun sekä erilaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Ei ole tietoa, kuinka laajasti ikääntyvillä on erilaisia ongelmia ja millaisiin keinoihin he ovat turvautuneet ongelmiensa ratkaisemiseksi. Tyypillisiä esteitä avun saamiseen ovat esimerkiksi taloudelliset ja menettelylliset esteet. Ikääntyvillä voivat painottua myös erilaiset sosiaaliset, teknologiset ja informaatioon liittyvät esteet. Tällöin henkilö ei kykene hankkimaan apua eikä pääse tosiasiallisesti oikeuksiinsa.

Tutkimuksen ensivaiheessa (11/2020 – 2/2021) ikääntyviltä ja heidän läheisiltään pyydettiin kertomuksia oikeusongelmista ja niiden ratkaisemisesta lehti-ilmoituksilla (esimerkiksi Helsingin Sanomat, Aamulehti, Kaleva, Huvustadsbladet ja ET) sekä sosiaalisen median ja kansalaisjärjestöjen kautta. Pyyntöä jaettiin suomeksi, ruotsiksi, kolmella saamen kielellä sekä romaniksi. Kertomuksia pyydettiin helmikuun 2021 loppuun mennessä ja niitä saapui sähköpostitse noin 200 ja käsin kirjoitettuna yli 100. Kokonaisaineisto on siis noin 300, mikä laadulliseksi aineistoksi on sangen suuri. Aineistossa esiintyy monenlaisia ongelmia esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluissa, sosiaalietuuksissa, asumisessa, verotuksessa ja perhe- ja perintöoikeudellisissa asioissa. Lisäksi ikääntyvät ja heidän läheisensä raportoivat ikääntyvien kohtaamasta kaltoinkohtelusta.

Hanke vastaanotti myös noin 120 puhelua. Soittajat kysyivät neuvoa kertomusten laatimiseen ja ilmaisivat tyytyväisyytensä siihen, että vanhusten ongelmia tutkitaan. Monilla tuntui myös olevan tarvetta kertoa kokemistaan vääryyksistä jollekin ulkopuoliselle. Soittajat kuvasivat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiaan muun ohella erilaisten hallintopalveluiden ja terveyspalveluiden yhteydessä. Monet kokevat myös, että ikääntyneitä pidetään toisen luokan kansalaisina.

Tutkimusaineisto järjestään ja koodataan Atlas ti:llä kevään 2021 kuluessa. Aineisto analysoidaan sisällönanalyysilla. Lisäksi tarkoituksena on kvantifioida joitakin keskeisiä taustamuuttujia kokonaiskuvan luomiseksi aineistosta. Kertomuksista huokuu vahva kokemuksellisuus ja yksi mahdollisuus on tarkastella aineistoa koetun yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Jatkossa tutkimusta on tarkoitus syventää haastatteluilla.

Hankkeessa on mukana oikeustieteen, sosiaalipolitiikan, sosiologian ja gerontologisen sosiaalityön tutkijoita. Hanketta johtaa dosentti Kaijus Ervasti.  Toisena johtajana toimii yliopistonlehtori Anna Mäki-Petäjä-Leinonen. Kokonaisuudessaan kerätty tarina-aineisto on ainutlaatuinen ja tuottaa lähivuosina lukuisia tieteellisiä julkaisuja sekä kansantajuisia kirjoituksia. Lisäksi hankkeen on tarkoitus toimittaa kokoomateos, jossa tutkijat valottavat ikääntyvien oikeudensaantimahdollisuuksia eri näkökulmista. Itä-Suomen yliopistossa toimiva hyvinvointioikeuden instituutti on hankkeessa mukana useamman tutkijan voimin.

 

Lisätiedot: kaijus.ervasti@helsinki.fi  ja  anna.maki-petaja-leinonen@uef.fi

Julkaistu

Virtuaaliyhteisöllinen kuolema

Olen pohtinut paljon kuoleman sosiaalista ulottuvuutta. Kun maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa kuolema sijoittui keskelle perheen ja yhteisön arkielämää, modernissa yhteiskunnassa kuolema kätkeytyi sairaaloihin, laitoksiin ja saattohoitokoteihinkin. Kuolema hävisi näkyvistämme. Nyt kuolema on osittain palannut kotiin muun muassa kotisairaalatoiminnan ja kotisaattohoidon kehittymisen myötä. Kuolema on myös yhä enemmän läsnä myös sosiaalisessa mediassa.

Vaikka sosiaalisen median kommunikointikäytännöt ovat saaneet paljon kritiikkiä, kuolema sosiaalisessa mediassa voi olla kaunis ja yhteisöllinen. Nuoruuden ystäväni Matti sairastui reilu vuosi sitten parantumattomaan sairauteen. Hän oli ollut jo aiemmin aktiivinen Facebook-päivittäjä, ja FB:ssä hän kertoi myös avoimesti sairaudestaan ja edessä olevasta kuolemastaan. Matti aloitti myös blogin, jossa hän käsitteli kuolemaansa ja siihen liittyviä pohdintojaan. Hän julkaisi verkossa kaikille avointa blogia, jossa hän kertoi sairauden etenemisestä, tuntemuksistaan ja heittipä vielä aina blogitekstinsä päätteeksi puujalkavitsinkin, mikä oli hänelle tyypillistä.

Kuolevia ihmisiä tutkimuksemme yhteydessä haastatellessani olen usein kuullut, että kuoleman lähestyessä ihmisiä kaikkoaa kuolevan lähipiiristä. Usein syynä on se, että on vaikeaa kohdata kuoleva ja keskustella asiasta. Helpompi on silloin väistää ja jäädä taka-alalle. Facebookissa Matin päivityksiin tulleet reaktiot kertoivat päinvastaista. Suuri määrä ihmisiä kommentoi ja reagoi hänen päivityksiinsä tavalla tai toisella. Näin tein itsekin, joskus sanallisesti, mutta useimmiten vain emojien avulla. Suomalaisten sanotaan olevan kansaa, jonka on vaikea ilmaista tunteitaan. Sosiaaliseen mediaan sijoittuvan kuoleman yhteydessä kuitenkin sydän-emojia sekä erilaisia tuen ja rakkauden ilmauksia tuli Matin päivityksiin valtava määrä. Osansa tässä voi olla myös korona-ajalla. Emme voi olla läsnä fyysisesti emmekä halata tai ilmaista muuten elekielellä tunteitamme. Silloin emojit ja kirjoitetut sanat tarvitaan tekemään näkyväksi sen, että välitämme. En tiedä, olenko itsekään koskaan käyttänyt sydän-emojia niin paljon kuin tämän vuoden aikana.

Korona-ajan kuolemaa on leimannut kaksijakoisuus. Toisaalta se on voinut olla kuolevalle äärimmäisen yksinäinen kokemus. Kuoleman on voinut joutua kohtaamaan täysin eristyksissä sairaalahuoneessa, seurana ehkä vain suojavarusteiden takia avaruusoliota muistuttavat hoitajat, jotka varmasti ovat tehneet parhaansa mutta eivät korvaa omia läheisiä, joita ei ole päässyt paikalle kuolevan tueksi. Hautajaisetkin on voitu viettää vain muutaman hengen kesken. Toisaalta korona-aikana on löytynyt uusia keinoja olla kuolevalle läsnä. Ei fyysisesti, mutta yhä useammin sosiaalisen median kautta. Kun korona on osoittanut sosiaalisten suhteiden tärkeyden, olemme opetelleet ja oppineet myös ilmaisemana uusilla tavoilla tunteitamme läheisille.

En ole ikinä kuullut suomalaisten suusta niin usein kanssaihmisille lausuttua ”Minä rakastan sinua”, kuin katsoessani televisiosta alkuvuodesta 2021 tullutta ”Laulu rakkaudelle” -ohjelmaa, jossa musiikkiesityksen avulla haluttiin osoittaa kiitollisuutta tärkeille ihmisille. Aiemmin tuo lause on pyhitetty romanttisen rakkauden herkimpiin hetkiin, mutta nyt sen voi muutenkin sanoa itselleen tärkeille ihmisille. Ystäväni Matti sai myös sen lukea sosiaalisesta mediasta monen ystävän kirjoittamana. Uskon, että se merkitsi hänelle paljon.

Julkaistu

Syrjäytyminen sosiaalisista suhteista kuoleman lähestyessä

Kuolemaan ja elämän loppuvaiheeseen liittyy monenlaisia kysymyksiä, joita tässäkin blogissa on käsitelty eri näkökulmista. Myös sosiaalisilla suhteilla on merkitystä kuolemassa, ja tätä aihetta yksi tutkimushankkeemme valmisteilla olevista artikkeleista käsittelee. Tutkimusartikkelissamme Marjaana Seppäsen ja Sofia Sarivaaran kanssa olemme tarkastelleet kuolemaa erityisesti sosiaalisista suhteista syrjäytymisen sekä muutosten näkökulmista. Kuoleman prosessissa tapahtuu muutoksia sekä sosiaalisten suhteiden määrässä että laadussa. Kuitenkin syrjäytymisen ja kuoleman yhteydestä on keskusteltu melko vähän, vaikkakin ikääntyessä menetysten kohtaaminen on todennäköisempää ja tukea tarvitsevat erityisesti ne, joilla lähiverkostot eivät toimi tai niitä ei juurikaan ole.

Tutkimuksemme haastatteluissa tuli esille asioita, jotka lisäsivät riskiä syrjäytyä olemassa olevista ihmissuhteista kuoleman prosessin aikana. Näitä olivat esimerkiksi perhesuhteen muuttuminen hoivasuhteeksi, hoivan sitovuus ja raskaus sekä samanaikaisesti kaventuva elinpiiri kuoleman lähestyessä. Sairauden asettaessa rajoja osallistumiselle sekä kuolevan että hänen omaishoitajansa sosiaalinen verkosto saattoi pienentyä. Sosiaalisten suhteiden vähentyminen ja erityisesti lähipiirin vaikeus kohdata kuolevaa ihmistä, saattoi johtaa eristäytymiseen ja yksinäisyyteen. Etäisyyden ottamiseen ja jopa suhteiden päättämiseen vaikuttivat esimerkiksi vaikeat kuolemaan liittyvät tunteet, kuten pelko, häpeä tai syyllisyys. Kuoleman lähestyessä suhteet eivät myöskään välttämättä muuttuneet läheisimmiksi, vaan rikkinäiset ja katkenneet perhesuhteet saattoivat säilyä ennallaan.

Kun sosiaalinen verkosto kapeutuu ja erityisesti vierailut kotona vähenevät, hoitajista saattaa tulla merkittävä osa sairaan ja häntä hoivaavan omaisen verkostoa. Kotisairaalan tai kotihoidon hoitajat olivat joillekin säännöllinen, jokapäiväinen vieras kotona. Aineiston perusteella vaikuttikin ratkaisevalta se, miten ammattilaiset kohtasivat kuolevan ja saattajan.

Oli kuitenkin myös asioita, jotka haastattelujemme mukaan vähensivät syrjäytymisen riskiä tai suojasivat siltä. Eri ihmisiltä saatu sosiaalinen tuki oli tärkeää sekä kuolevalle että hänen omaisilleen. Yhteisyys saattoi myös lisääntyä ja olla voimavara kuolevan ja häntä saattavan välillä. Lisäksi kuoleman prosessissa syntyi uusia, merkityksellisiä ihmissuhteita esimerkiksi kohtaamalla samassa tilanteessa olevia vertaistuen ja palvelujen kautta. Toisinaan taas vetäytyminen tai yksinolo oli kuolevan oma valinta.

Olennaista onkin ymmärtää kuoleman sosiaalista ulottuvuutta sekä kuunnella kuolevan tarpeita ja toiveita. Sosiaalisen tuen tarpeiden tunnistamiseen sekä kuolevan ja omaishoitajan sosiaalisten suhteiden tukemiseen on myös tärkeää kehittää keinoja.

Julkaistu

Kohti syvempää ymmärrystä ikääntyvien eksistentiaalisista kysymyksistä; kirjoittajana Suvi-Maria Saarelainen

 Jotta ikääntyvien eksistentiaalista hyvinvointia olisi mahdollista tukea, tarvitaan syvällistä tutkimustietoa siitä, mikä tekee elämästä merkityksellistä iän karttuessa. Eksistentiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta on osoitettu, että nuoremmat sukupolvet tuntevat huonosti ikääntyneiden eksistentiaalisia tarpeita ja kokemuksia elämän merkityslähteistä. Vaikka eliniänodote on kasvanut merkittävästi, ja maailmassa elää nykyisin 125 miljoonaa yli 80-vuotiasta, ei ole pystytty osoittamaan, että ikääntyvä väestö voisi paremmin kuin heidän omat vanhempansa. Vuoteen 2050 mennessä yli 60-vuotiaiden osuus maailman väestössä kasvaa 12 %:sta 22 %:iin. Kasvavaa ikää seuraavat moninaistuvat terveysongelmat ja toimintakyvyn heikkeneminen: fyysiset muutokset ovat omiaan vaikuttamaan myös ikääntyneen eksistentiaaliseen hyvinvointiin. Tutkimustiedon kartuttaminen ikääntyvien elämän merkityksen kokemuksista voidaan pitää erittäin keskeisenä eksistentiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Ikääntyville suomalaisille oman kodin ympäristö on merkityksellinen osa elämää: suurin osa heistä toivoo, että voisi asua omassa kodissaan heikentyneestä toimintakyvystään huolimatta. Vaikka ikääntyvien itsenäinen elämä ja toimintakyvyn tukeminen on asetettu Suomessa poliittiseksi tavoitteeksi (esim. Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietintö 18/2020), ihmisen ikääntyessä kotona pärjäämisen haasteet kasvavat. Uutiset ovat tuoneet tietoisuutemme vakavia heitteille jättämisiä niin yksityiskodeissa kuin asumispalveluiden parissa. Lisäksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on osoittanut, että kotihoidossa on suuria maakunnallisia eroja: Pääkaupunkiseudulla kotihoidon asiakasmäärä on kasvanut 40 %, mutta kotihoidon hoivakäyntien määrä on laskenut. Itäisessä Suomessa ikääntyvien määrän kasvuun kotihoidossa on pystytty paremmin varautumaan, koska alueellinen väestön ikääntyminen on ollut käynnissä pidemmän aikaa kuin Uudellamaalla.

On osoitettu, että ne ikääntyneet, jotka kärsivät masentuneisuudesta, kärsivät myös eksistentiaalisten kysymysten ja merkityksettömyyden kokemuksista. Esimerkiksi muutto tuettuun asumiseen vaikuttaa ikääntyneen elämäntilanteeseen heikentäväsi: Ikääntyneen fyysinen ja kognitiivinen kapasiteetti laskee. Muuton yhteydessä ihminen menettää merkitykselliseksi kokemiaan rooleja ihmissuhteissaan ja ihmissuhteiden määrä vähenee. Usein jo muutto itsessään koetaan suurena menetyksenä, sillä yksilön autonomia ja minäpystyvyys asetetaan kyseenalaiseksi. Tuetun asumisen piirissä asuvat ihmiset kokevatkin vahvasti depressiivisiä oireita (Stewart 2013): hoivakodissa asuvien ikäihmisten masennus on neljä kertaa yleisempää kuin itsenäisesti asuvien ikäihmisten.

Koronaepidemian vuoksi ikäihmisten eksistentiaalinen hyvinvointi on entistä ajankohtaisempi kysymys. Koronaa voidaan pitää sekä kansallisena että globaalina haasteena ikääntyvien eksistentiaaliselle hyvinvoinnille. Suomen hallituksen määrätessä poikkeustilan maahamme, kohdentuivat tiukimmat rajoitukset 70-vuotta täyttäneisiin, joita kehotettiin välttämään kontakteja ja kodista poistumista. Kevään 2020 koronaepidemia ja syksyllä 2020 alkanut toinen korona-aalto haastavat erityisesti ikääntyvien ihmissuhteiden ylläpitoa, osallisuutta ja kuulumisen kokemusta.

Kaiken tämän tiedon keskellä iloitsen suuresti, että pääsen maalikuussa aloittamaan tutkimusryhmän kanssa hankkeen, joka tarkastelee ikääntyvien (80+) kokemuksia elämän merkityksestä: Hankkeen keskiössä ovat kokemukset merkityslähteistä, merkityksellisyydestä sekä merkityksellisyyden horjumisesta. Laadullisen ja määrällisen aineiston yhdistelmällä tarkastellaan sekä yksityiskodeissa että tehostetussa palveluasumisessa asuvien ikääntyvien ihmisten kokemuksia elämän merkityksestä.

 Myös tämän hankkeen tuloksia jaamme kanssanne mielellämme!

 Kirjallisuutta

Alastalo, H. et al. (2017). Kotihoidon asiakasmäärät kasvussa, henkilöstön määrän kasvu ei kaikissa maakunnissa seuraa perässä. THL. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-899-9

Choi, N., Ransom, S., & Wyllie, R. (2008). Depression in older nursing home residents: the influence of nursing home environmental stressors, coping, and acceptance of group and individual therapy. Aging mental health, 12(5), 536-547.

Helminen, S. (2012). Vanhoista vanhimpien terveys ja elämäntilanne ‒ tuloksia vuoden 2010 Tervaskannot 90+ -tutkimuksesta. Gerontologia, 26(3), 162-171.

Jongenelis, K., Pot, A. M., Eisses, A. M., Beekman, A. T., Kluiter, H., & Ribbe, M. W. (2004). Prevalence and risk indicators of depression in elderly nursing home patients: the AGED study. Journal of affective disorders, 83(2-3), 135-142.

MacKinlay, E. (2017). The spiritual dimension of ageing. London: Jessica Kingsley Publishers.

Saarelainen, S-M. (2019). Geronteknologia eksistentiaalisten kysymysten ja keskusteluiden mahdollistajana – Tutkimus ikääntyvien Palvelu-TV -toiminnasta. Diakonian tutkimus, 1/2019, 6-28.

THL (2016). https://www.thl.fi/fi/web/ikaantyminen/elaman-loppuvaiheen-hoito/hoidon-jarjestaminen

Van der Vaart, W., & van Oudenaarden, R. (2018). The practice of dealing with existential questions in long-term elderly care. International journal of qualitative studies in health and well-being, 13, 1-11.