Päivän blogin on kirjoittanut Terhokodin ylihoitaja Mirja Sisko Anttonen
Osallistuin Euroopan palliatiivisen hoidon (EAPC) konferenssiin toukokuun lopussa. Palliatiivisen hoidon maailma näyttäytyi juuri niin monipuolisena kuin olen oppinut sen tuntemaan. Tarjonta kattoi lääketieteen, hoitotieteen, henkisen ja sosiaalisen ulottuvuuden monenlaisissa tutkimusasetelmissa ja tuloksissa. Posterien määrä oli valtavan suuri ja puheensorinasta päätellen myös kiinnostus oli suurta.
Oma huomioni kiinnittyi sessioon, jossa käsiteltiin palliatiivisen hoidon kompleksisuutta. Elämän loppuvaiheen hoidossa tiivistyy ihmisen ja läheisten elämänhistoria. Ajoittain monimutkaiset ja pulmalliset kysymykset voivat rasittaa potilasta ja perhettä enemmän kuin varsinainen sairaus. Olemme tottuneet ajattelemaan hoitamista fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja henkisen hoitotyön näkökulmista ja vielä niin, etteivät ne ole ihmisessä toisistaan erillisiä sektoreita. Tämän toteutuminen vaatii erityisesti palliatiivisen hoidon aikana paljon osaamista ja havaintoherkkyyttä hoitotyöntekijöiltä.
Terveydenhuollossa olemme tottuneet vastaamaan juuri sairaudesta nouseviin kysymyksiin; oireiden hoito ja elinaikaennuste ovatkin usein potilaan hyvinvoinnille merkittäviä tekijöitä. Uuden tutkimustiedon valossa kiinnostuksen tulisi kohdistua myös niihin kysymyksiin, jotka eivät ole heti havaittavissa. Potilas- ja perhelähtöinen työ edellyttää, että käytämme asioiden hahmottamiseen riittävästi aikaa, emmekä vieroksu asioita, jotka vaikuttivat potilaan ja perheen elämään jo ennen sairastumista, kumuloituvat juuri nyt tai jäävät näkymättömiin, ikään kuin pinnan alle. Herkkyys havainnoida näitä kysymyksiä on hoitotyön ammattilaisten haaste. Samalla kun pyrimme erilaisten listojen avulla hallinnoimaan hoitotapahtumaa, voimme menettää sen, minkä potilas ja perhe kokee tärkeimmäksi kysymyksekseen. Tässä moniammatillinen työ, omahoitajuus ja keskusteleva hoitokulttuuri voivat tuottaa hyvää tulosta.
Palliatiivisen hoidon muuttuessa saattohoidoksi on moni asia toivottavasti jo ratkennut. Kun saattohoito typistyy muutamasta päivästä muutamaan viikkoon, mahdollisuudet auttaa vähenevät. Ratkaistaan ne, jotka voidaan ratkaista ja hyväksytään se, että potilaan asioita jää kesken. Voimme myös toimia niin, että keskeneräisten, tunnistettujen asioiden hoito perheen osalta jatkuu sosiaalityön, psyykkisen ja henkisen tuen osalta yhteiskunnan ja kolmannen sektorin voimavaroin.
Silloin kun olemme katsoneet ja kuulleet kuolevaa ihmistä, hänen läheisiään, pohtineet heidän kanssaan terveyttä, sairautta ja kuolemaa ja olemme pyrkineet ymmärtämään kaiken monimutkaisuuden, voimme ajatella, että olemme saaneet toimia kuolemaan saattamisen ytimessä.
Tämän blogiteksti myötä blogikirjoituket jäävät kesätauolle. Uusilla kirjoituksilla palaamme jälleen elokuun puolivälin paikkeilla.