Kategoria: Kohtaaminen

Julkaistu

Hautajaisten tärkeys korostuu korona-aikana

Kuukausi sitten julkaisin tutkimuspyynnön korona-ajan hautajaisista.  Yllätyin, kuinka nopeasti kirjeitä alkoi kertyä. Tämä osoittaa, että aihe koettiin tärkeäksi ja moni oli sitä miettinyt jo ennen kuin törmäsi kirjoituspyyntööni. Vastaajien joukko on monipuolinen, ikähaarukka reilusta kolmestakymmenestä liki kahdeksaankymmeneen. Maantieteellisesti hautajaiskokemukset kattavat suurimman osan maata, ison osan kertoessa eteläisestä Suomesta. Suurin osa kirjoittajista on luterilaisia, mutta joukossa on uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomia, ja ainakin yksi baptisti ja kuvaus ortodoksihautajaisista. Tässä kirjoituksessa jaan päällimmäisiä tuloksia siitä, mitä kirjoittajat jäivät kaipaamaan, mistä he iloitsivat ja miltä tuntui jäädä pois hautajaisista.

Korona vei halaukset hautajaisista

Iso osa kirjoittajista jäi kaipaamaan halauksia ja muita tapoja osoittaa osanottoa ja yhteisöön kuulumista. Näin kirjoittivat nekin, jotka itse kokivat, etteivät he ole kovinkaan spontaaneja eivätkä muualla kuin hautajaisissa halaa sukulaisia ja ystäviä. 49-vuotias mies Pirkanmaalta kirjoittaa:

Yllättävän harmilliseksi osoittautui halaamiskielto, jonka noudattamisen suhteen  serkku laittoi etukäteen tiukan viestin. Tämä painoi kyllä hautajaisissa koko ajan.     Sukuni on kaiken kaikkiaan hyvin pidättyväistä toisiin koskemisen suhteen – mutta kun   se kerrankin olisi ollut ’sosiaalisesti hyväksyttyä’, olikin se kiellettyä/mahdotonta.  Jostain syystä se tuntui jotenkin pakahduttavalta – ikään kuin tärkein keino osoittaa osanottoa olisikin jäänyt äkkiä pois.

Useissa hautajaisissa muistotilaisuus oli jätetty pitämättä tai siirretty myöhemmin pidettäväksi. Näistä kertomuksista näkee, että itse hautaan siunaamisen lisäksi muistotilaisuudet ja niissä tapahtuva vainajan muistaminen ovat tärkeä osa suruprosessia. 43-vuotias nainen Etelä-Suomesta kirjoittaa:

Koska muistotilaisuus järjestettiin kontaktien vähentämisen vuoksi sukulaisten kesken,   osa kukkien laskijoista piti arkun luona pienen puheen tai lauloi laulun.  Muistotilaisuudessa oli läsnä sukulaisten lisäksi pappi ja kanttori, jotka tunsivat       vainajan hyvin henkilökohtaisesti. Näistä hautajaisista ei mielestäni oikeastaan mitään jäänyt puuttumaan – paitsi halaaminen!

Edellä kuvattu muistotilaisuus oli rajattu vain lähisukulaisiin, mutta myös vainajan hyvin tunteneet pappi ja kanttori osallistuivat siihen. Kukkien laskusta tuli samalla muistotilaisuus niille, jotka eivät voineet varsinaiseen muistotilaisuuteen osallistua.

Rajaus pieneen toi helpotuksen tai aiheutti mielipahaa

Monet kirjoittajat kertoivat, että korona-rajoituksista huolimatta olivat voineet osallistua hyviin hautajaisiin. Näiden kirjoittajien mukaan maskit ja turvavälit eivät haitanneet tärkeintä, eli vainajan saattamista ja hänen muistamistaan pienellä porukalla. Moni hautajaisia järjestämässä ollut myös tunsi olonsa helpottuneeksi, kun oli hyvä syy rajata hautajaiset vain lähipiiriin.  Rajaus tuntui osalle hautajaisia järjestäneistä helpotukselta, mutta heille, jotka jäivät ilman kutsua, se näytti tuovan mielipahaa.

Poisjäänti läheisen hautajaisista aiheutti monelle mielipahaa, vaikka kirjoittajat kertoivatkin ymmärtävänsä osallistujien rajauksen syyt. Poisjäänteihin oli kaksi pääsyytä, se että jäi kutsutta ja toisena syynä se, että itse jätti osallistumisen väliin tartunnan pelossa. Näistä jälkimmäisen syyn valinneet olivat pääosin tyytyväisiä omaan valintaansa ja osa heistä seurasi tilaisuutta etänä tai osallistui vaikka vain kukkien laskuun haudalla. Kirjoittajista eniten mielensä pahoittivat he, jotka kokivat halunneensa osallistua läheisen ihmisen saattamiseen ja muisteluun paikan päällä. 77-vuotias nainen Etelä-Suomesta kertoo:

Näin äärimmäinen rajoitus tuntuu hieman tylyltä ja koronan liioittelulta…              Hautajaisten puuttuminen saa aikaan paradoksaalisen tunteen: muistelen ystävääni enemmän tässä tilanteessa kuin jos elettäisiin normaalia aikaa.

Korona-rajoitukset rajasivat osallistujat pääosin lähimpiin sukulaisiin ja edellä olevan lainauksen mukaisesti moni vainajan läheinen ystävä koki, että heidän menetyksensä jäi huomioimatta.

 

Etäyhteys vaihtoehto vain pakon edessä

Suurin osa kirjeiden kirjoittajista ei kerro mitään etäyhteyksistä hautajaisten toteutuksessa. Osa kertoo, että harkitsivat sitä, mutta päätyivät etteivät kuitenkaan käytä. Etäyhteys tuntui osalle liian monimutkaiselta toteuttaa ja osa halusi vain keskittyä paikalla olijoihin. Muutamat päätyivät rajoitusten kiristyessä hyödyntämään etäyhteyksiä. 58-vuotias nainen Pohjanmaalta kirjoittaa:

Ryhdyimme kartoittamaan striimauksen mahdollisuutta. Hankimme webbi-kameran,  sille telineen ja läppärin. Esikoisemme tutki eri tekniikkavaihtoehtoja. Muutama päivä   harjoittelimme tietotekniikkaa ja striimausta, jotta muualla asuvat vainajat sukulaiset voisivat osallistua.

Edellä kuvatuissa hautajaisissa vain kymmenen läheisintä osallistui paikan päällä ja perhe näki tarpeelliseksi mahdollistaa muiden läheisten osallistumisen etäyhteyksien kautta.

 

Lopuksi

Britanniassa ja Pohjoismaissa tekeillä olevat korona-ajan hautajaistutkimukset näyttävät keskittyvän etäosallistumiseen ja näissä pohditaan rituaalien muutosta etäyhteydestä johtuen. Suomalaiset tutkimukseen osallistuneet kuvasivat etämahdollisuuksia melko vähän eikä kukaan nostanut esiin sitä mahdollisuutta, että korona-ajan rajoitukset muuttaisivat hautajaisia pysyvästi. Useampi korosti sitä, että pandemia tuo kuoleman näkyvämmäksi ja hautajaiset tärkeämmäksi kuin tavallisesti.

Mitä sinä jäit miettimään luettuasi edellä kuvattuja hautajaiskokemuksia? Oletko itse osallistunut hautajaisiin korona-aikana tai jättänyt osallistumatta johtuen pandemiasta? Mitä tunteita tämä sinussa herätti? Vielä ehdit osallistua tutkimukseen (auli.vahakangas@helsinki.fi), sillä aineiston kerääminen jatkuu vielä!

 

Julkaistu

Koti- pakollisen karanteenin paikka vai turvasatama?

 

Nämä menneet kolme vuotta ovat opettaneet itselleni paljon saattohoitopotilaiden ja heidän omaishoitajana toimivien puolisoiden keskinäisistä suhteista ja muista tärkeistä lähiverkostoista. Haastattelujen yhteydessä olen kuullut eletystä elämästä, jota on hyvä muistella. Olen myös kuullut tarinoita luopumisen haikeudesta ja siitä, kuinka kotisaattohoidossa oleva kokee tulevansa eristetyksi, kun ei itse enää jaksa ja pysty liikkumaan mihinkään neljän seinän sisältä.

Näitä eristyksessä olemisen kokemuksia olen miettinyt viime päivinä tehdessäni etätyötä korona-viruksen takia. Olen perusterve keski-ikäinen eikä minulla pitäisi olla mitään pelättävää, mutta linnoittautuminen useiksi päiviksi kotiin virittää pohtimaan, miltä oma koti tuntuu silloin kun sieltä ei enää pääse pois? Kuolevan potilaan tilanne on aivan eri kuin korona-viruksen takia etätyötä tekevän tutkijan, mutta jotakin uutta olen tämän kokemuksen kautta ymmärtänyt haastattelemiemme ihmisten arjesta.

Vuonna 2017 pidimme ryhmäkeskusteluja palvelu TV:n (PTV), erään etäyhteyden muodon kautta, kotona asuville ikäihmisille. Nämä ihmiset eivät siis olleet saattohoitopotilaita, vaan kohtalaisen hyväkuntoisia liki 90-kymppisiä yksinasujia. Eräs näiden keskustelujen teema oli kuoleman lähestyminen ja siihen valmistautuminen. Kuoleman ja kuolevaisuuden kohtaaminen nähdään yhtenä eksistentiaalisen ahdistuksen teemana.  Kuoleman ahdistavuus voi tulla esille vakavan sairauden myötä tai ikääntymisen myötä tapahtuvana voimien hiipumisena. Toisilla eksistentiaaliseen ahdistukseen liittyy kokemus maailmasta arvaamattomana paikkana, jossa mitä tahansa voi tapahtua.

 

Ryhmiimme osallistuneille ikäihmisille kuolemasta puhuminen ei ollut ahdistavaa vaan enemmänkin normaali osa elämää. Suurin osa heistä oli leskiä ja monet läheiset ystävät olivat jo kuolleet, tästä johtuen yksinäisyys ja sosiaalisten verkostojen vähentyminen tuottivat ahdistusta. PTV-ryhmiin osallistuneiden palaute oli, että on erittäin tärkeää saada jakaa tätä ahdistusta muiden kanssa. Jakaminen auttoi ymmärtämään omia tunteita ja vähensi pelon ja ahdistuksen kokemuksia. Osallistujien korkeasta iästä huolimatta he olivat hyvin näppäriä käyttämään muista hoivapalveluista tuttua teknologiaa ja PTV kanavana oli heille luonteva myös keskusteluryhmässä.  Nämä löydökset tukevat ajatusta siitä, että teknologian välityksellä on mahdollista luoda terapeuttisia ympäristöjä, jotka lisäävät kommunikaatiota ja vähentävät eristyneisyyden kokemusta.

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos suosittaa välttämään riskiryhmien eli ikääntyvien ja pitkäaikaissairaiden tapaamista, jotta he välttyisivät virukselta. Näitä ihmisiä ei silti saa nyt jättää yksin. Puhutaan paljon etäyhteyksien kautta kanavoidusta hoidosta ja hoivasta, nyt tulisi siirtää myös muut verkostot paljolti etäyhteyksien virusvapaaksi yhteydenpidoksi. Koti on monelle erittäin rakas paikka, jossa halutaan olla mahdollisimman pitkään ikääntymisestä ja sairauksista huolimatta. Koti ei kuitenkaan saa olla ahdistava karanteenin paikka, jossa tulee olo kuin olisi vankilassa.  Pidetään yhteyttä kaiken ikäisiin läheisiin, jotka ovat koronan tai sen pelon takia eristyksissä!

 

 

 

Julkaistu

Sosiaalityö kuoleman äärellä

Eräänä perjantai-iltana sairaalasta soitettiin: perheemme läheinen oli sairaskohtauksen seurauksena viety päivystykseen ja tilanne oli kriittinen. Jos haluaisimme nähdä hänet vielä, olisi tärkeä tulla heti häntä katsomaan.
Ehdimme kokea tuon käynnin aikana monenlaisia kohtaamisia. Väsynyt vastaanottohenkilö ohjasi meidät potilaan luokse, ja tuntui, että olimme pahasti tiellä. Päivystyksen hoitohuoneeseen päästyämme vastassa oli potilaalle nimetty omahoitaja, jonka kyky kohdata potilas ja omaiset ilahdutti ja toi vahvan tunteen siitä, että asioista huolehditaan parhaalla mahdollisella tavalla. Potilaan vointi oli kohentunut ja hän pystyi kohtaamaan meidät ja keskustelemaan monenlaisista asioista. Hänelle oli tärkeää kertoa meille toiveensa mahdollisista hautajaisjärjestelyistä. Onneksi tällä kertaa toiveet saatettiin laittaa muistiin talteen, sillä hautajaisia ei nyt tarvinnut järjestää. Toipuminen sairaskohtauksesta lähti hyvin käyntiin.

Suuren päivystyshuoneen yhdellä seinällä silmääni sattui ovi, jossa luki ”Sosiaalityöntekijä”. Vaikka sosiaalityön opettaja olenkin, en tunne hyvin sairaalasosiaalityön sisältöjä. Vaikka siihen varmasti kuuluu työskentelyä hyvin monenlaisissa tilanteissa olevien ihmisten kanssa, jäin pohtimaan sitä, mitä on sosiaalityö kuoleman äärellä. Mitä olisi kuolemasosiaalityö ja mikä siinä olisi tärkeää?

Sosiaalityön yliopistoverkoston käyttämän määritelmä kuvaa sosiaalityön tehtäviä näin:

” Sosiaalityöllä vahvistetaan hyvinvointia edistäviä olosuhteita, yhteisöjen toimivuutta sekä yksilöiden toimintakykyisyyttä. Työ on yksilöiden, perheiden, ryhmien ja yhteisöjen sosiaalisten ongelmien tilannearviointiin ja ratkaisuprosesseihin perustuvaa kokonaisvaltaista muutostyötä, joka tukee ihmisten selviytymistä.”

Ensi näkemältä sosiaalityön määritelmä vaikuttaa siltä, että sillä ei ole mitään yhtymäkohtia kuolevan ihmisen kanssa työskentelyyn. Kuitenkin jo ensimmäisenä ilmaistu tehtävä hyvinvointia edistävien olosuhteiden ja yhteisöjen toimivuuden vahvistamisesta tuo kuolemasosiaalityölle tärkeitä tehtäviä. Hyvinvointia voi edistää kuoleman äärelläkin, eritysiesti huomioiden sen, mikä kuolevalle itselleen on tärkeää. Monelle tärkeintä on se, että ei tarvitse olla yksin. Tässä asiassa ihmisten lähtökohdat ovat hyvin erilaisia ja erityisen haavoittuvassa asemassa ovat ne, joilla ei ole perhettä.
Olemme kuolemaa koskevassa tutkimuksessamme havainneet, että kuolevan ihmisen ja hänen läheisensä sosiaaliset suhteet voivat muuttua merkittävästikin kuoleman lähestyessä. Tärkeitä ihmisiä katoaa elämänpiiristä ja toisaalta jotkut suhteet vahvistuvat ja tuovat paljon tukea ja apua. Myös mahdolliset ongelmat perhesuhteissa voivat nousta pintaan kuoleman lähestyessä. Niitä halutaan käsitellä ja saada rauha monen kipeänkin asian suhteen. Sosiaalityö voi osaltaan huolehtia siitä, että ihminen ei joutuisi kuolemaan yksin, jos hän ei sitä halua. Tässä myös vapaaehtoistyö on tässä tärkeä voimavara.

Hyvinvointia edistää myös se, että kipuja lievitetään mahdollisimman hyvin. Siinä sosiaalityöntekijän tehtävänä on tarvittaessa tukea kuolevaa ilmaisemaan asiansa niin, että hän saa tarvitsemansa avun. ”Asianajajan” tehtävä on tärkeä vanhuuden eri vaiheissa silloin, kun palvelut ja tarpeet eivät kohtaa ja vanhalla ihmisillä ei ole voimavaroja taistella päästäkseen tarvitsemiensa palvelujen piiriin.

Viimeinen lause yllä olevassa sosiaalityön määritelmässä puhuu ihmisen tukemisesta selviytymään. Selviytyminen ei ole välttämättä käsite, josta kuoleman yhteydessä puhutaan. Monen vanhan ihmisen puheessa tulee kuitenkin esille toive siitä, että saisi kuolla hyvän kuoleman. Tässä yhteydessä selviytymisen voi ajatella hyvän elämän viime vaiheen ja hyvän kuoleman kautta. Silloin kun ihminen on itse valmis kohtaamaan kuoleman ja hänen viimeiset hetkensä toteutuvat hänen ihmisarvoa ja toiveitaan kunnioittaen, voidaan ajatella, että selviytyminen elämän loppuvaiheessa on onnistunut. Tätä voi sosiaalityö edistää sekä yksilön tasolla että rakenteellisen sosiaalityön kautta. Sosiaalityö voi vaikuttaa hyvää kuolemaa tukevan palvelujärjestelmään kehittämiseen monella tasolla, aina rakenteista alkaen henkilöstön kykyyn kohdata kuoleva ja hänen läheisensä.

Julkaistu

Satuolentoja vai puhetta ikäihmisten eksistentiaalisen tuen tarpeista?

 

Viime päivinä ikäihmiset ovat olleet median keskiössä huonon hoivan takia. Oikeus hyvään hoitoon ja hoivaan on kaikille ihmisille perusoikeus. Eksistentiaalisen tuen saanti tulisi kuulua ikääntyvän perusoikeuksiin. Opetan parhaillaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa kurssia Ikääntyminen, uskonto ja kriisit kollegani Suvi Saarelaisen kanssa. Olemme tuon kurssin aikana opiskelijoiden kanssa pohtineet toistuvasti sitä, miksi ikääntyvän eksistentiaalisen tuen tarvetta tai hänen suhdettaan uskontoon ja/tai spiritualiteettiin ei tunnisteta?

Saman asian nostaa esiin tunnettu vanhuustutkija, psykologian emeritusprofessori Peter G. Coleman brittikollegojensa kanssa kirjoittamassaan kirjassa Belief and Ageing. Coleman kuvaa suhtautumista uskontoon ja spiritualiteetti-keskusteluun olevan samanlaista kuin puhuttaisiin Tuhkimosta. Tällä Coleman tarkoittaa sitä, että suhtautuminen eksistentiaalisiin kysymyksiin nähdään kuin puheena satuolennosta. Hän korostaa, että vaikka eurooppalaisessa kontekstissa perinteinen uskontoihin kuuluminen on vähentynyt ei ikäihmisten tarve elämän merkityksellisyyteen ole yhtään vähentynyt.

Coleman korostaa, että merkityksen etsintä ja eksistentiaalisen tuen tarve ikääntyessä vaihtelee yksilöittäin. Osalla ikääntyneistä nämä tarpeet lisääntyvät täysin uutena ilmiönä, osa taas palaa nuoruutensa uskonnolliseen viitekehykseen. Myös he, jotka eivät näe uskontoa itselleen tärkeäksi, kokevat usein tarvetta etsiä elämän merkityksellisyyttä. Näitä ei-uskonnollisia brittejä kirja käsittelee yhden luvun verran otsikolla elämänhallintaa ilman uskontoa.

Toinen näkökulma, joka ikäihmisten eksistentiaalisen tuen tarpeesta on syytä huomioida, on maahanmuuttajataustaisten ikääntyvien lisääntyvä määrä Suomessa.  Tässä yhteydessä ymmärrys ikääntyvän sprituaalisista ja uskonnollista tarpeista on erityisen tärkeää. Myös meidän kantasuomalaisten on opittava näkemään eri kulttuuritaustoista tulevien ikäihmisten toiveet ja heidän uskonnollisten perinteidensä rikkaus suhteessa elämän ja kuoleman kysymyksiin. Tässä meillä on rutkasti opittavaa Britanniasta, missä uskonnollisten kulttuurien rinnakkaiselo on ollut todellisuutta jo pitkään.  Tästä syystä suosittelen Colemanin kirjan lukemista kaikille teille, jotka olette kiinnostuneita ikäihmisten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista tämän päivän Suomessa.

 

Kirjallisuus:

Coleman, Peter G (toim.) 2011.  Belief and Aging: Spiritual pathways in later life. Bristol: The Policy Press.

 

 

Julkaistu

Ajatuksia kuoleman ääreltä

Istun läheiseni vuoteen vieressä hoivakodissa. Odotamme kuolemaa, jonka tiedämme lähestyvän. Huoneeseen tulee hoitaja, joka ammattilaisen ottein, mutta sairauden kuihduttamaa haurasta kehoa kunnioittaen tekee tarvittavat hoitotoimenpiteet. Hän silittää hellästi kuolevan poskea ja puhuu hänelle kauniisti. Kysyn hoitajalta mieltäni askarruttavaa asiaa: mitä siinä oikein konkreettisesti tapahtuu, kun kuolema tulee? Hoitaja istuu viereeni ja selittää rauhallisesti, millaisia asioita kuolinhetkeen yleensä liittyy.  Puhumme myös siitä, millainen tilanne sitten on, kun omaisia ei ole läsnä. Ehtiikö kukaan olla kuolevan vierellä?

Keskustelumme siirtyy hoitajamitoituksesta tuona ajankohtana käytyyn keskusteluun. Hoitajan ilme on vakava ja hän kertoo pohtineensa mahdollista mitoituksen kiristymistä ja sitä, voiko hän enää jatkaa työtään vanhusten hoivapalvelujen parissa. Eettinen kuorma kasva liian suureksi kun ei voi tehdä työtään lähellekään sitä, minkä tietäisi olevan oikein. Hoitajat olivat yhdessä pohtineet, että silloisella mitoituksellakin aikaa yhtä hoivakodin asukasta kohden on käytettävissä todella vähän. Tuohon vähäiseen aikaan sisältyvät kaikki perustoimet pesuista ruokailussa avustamiseen. Muuhun kuin välttämättömään hoivaan ei ole mahdollisuuksia. Asukkaat hoivakodissa ovat yhä huonokuntoisempia, ja monen kanssa kuluu väistämättä runsaasti aikaa. Silloin sitä on nipistettävä joltakin toiselta pois.

Kuulosti siltä, että mitoituksen alentuminen tai muu vastaava toimi voi olla ratkaiseva askel siihen suuntaan, että hyvät ja alalle sopivat ihmiset hakeutuvat muihin töihin. Olin tuolloin kolmen vuoden ajan viettänyt omaisena paljoin aikaa hoivakodissa ja usein tuntenut suurta kiitollisuutta nähdessäni sen, miten hyvää työtä ammattitaitoiset ja motivoituneet hoitajat ovat vaativissakin olosuhteissa tehneet. Voi vain pohtia, mitä niukentuneet henkilöstöresurssit merkitsisivät hoivaa tarvitsevan vanhan ihmisen näkökulmasta. Oma läheiseni ei ole tulevien päätösten seurauksia enää kokemassa, mutta monen muun kohdalla joudumme miettimään, milloin tulee se raja vastaan, jolloin emme voi enää puhua ihmisarvoisesta elämästä.

Tämä blogiteksti on muokattu Gerontologia-lehdessä (3/2015) julkaistun pääkirjoituksen pohjalta.

Julkaistu

Teknologian keinoilla uudenlaiseen ikäihmisten kohtaamiseen

Olemme kirjoittaneet blogissa laajasti kuolemaan ja ikääntymiseen liittyvästä tematiikasta. Tämän päivän kirjoituksessa kerron tutkijatiimimme toisesta osahankkeesta, joka kohdentuu erityisesti ikäihmisten kokemuksiin teknologista, tarkemmin sanottuna Palvelu TV:sta.

Teknologiset apuvälineet ovat monella tavalla arkipäiväistyneet ja  teknologiasta on (ainakin osittain) tullut osa ikäihmisten arkea. Jo vuonna 2001 eduskunnan selvityksessä teknologialle asetettiin viisi tavoitetta osana ikäihmisten hoitoa ja hoivaa. Toiveena oli, että (1) teknologia voisi osaltaan ehkäistä ikäihmisten ongelmia, (2) tukea yksilön olemassa olevia vahvuuksia, (3) kompensoida heikkeneviä kykyjä, (4) edistää hoitotyötä ja (5) tutkimusta.

Myös kansainvälisesti teknologialta on toivottu paljon. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö (WHO) on ehdottanut, että teknologisilla apuvälineillä voisi vähentää ikäihmisten kokemaa yksinäisyyttä ja vahvistaa toimijuuden kokemusta. Teknologian puoleen on käännytty myös toivoen, että sen avulla olisi mahdollista löytää taloudellisia säästöjä osana kotihoitoa. Toiveita tuntuu olevan paljon. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on kuitenkin huomauttanut, että suomalaisten vanhuspalveluiden näkökulmasta on olennaista, että teknologian tuomat mahdollisuudet sekä riskitekijät osana hoitotyötä tunnistettaisiin paremmin.

Teknologia ja ikäihmisten kohtaaminen. Mahtuvatko ne samaan lauseeseen alkuunkaan?

Teknologian käyttäjän eli ikäihmisen itsensä näkökulmasta olemassa olevat selvitykset osoittavat, että teknologia voi olla merkittävä osa arkielämää. Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Palvelu TV -konseptia. Palvelu TV on Skypen kaltainen kuvayhteys, jonka avulla esimerkiksi sairaalat voivat tavoittaa kotihoidon asiakkaitaan erilaisiin liikunta- ja keskusteluryhmiin. Palvelu TV:n asiakkailla on kodeissaan erilliset taulutelevisiot ja pienet pöytämikrofonit, joiden avulla on mahdollista muodostaa kuva- ja ääniyhteys laitteiden välillä. Palvelu TV:n käytössä on alueellisesti suuria maakunnallisia eroja, mutta kattavimmillaan palvelu on Etelä-Karjalassa, jossa se tavoittaa lähes 20 % kotihoidon asiakkaista.

Palvelu TV  kohtaamisen välineenä

Myös oman tutkimushankkeemme tutkijat järjestivät Palvelu TV:n välityksellä keskusteluryhmiä. Tavoitteenamme tässä osahankkeessa on tarkastella, miten ja millä ehdoilla Palvelu TV ja samankaltaiset teknologiset apukeinot voivat toimia kotona ikääntyvän ihmisen kokonaisvaltaisena tukena. Kaiken kaikkiaan pidimme kolme keskusteluryhmää, joista kukin ryhmä kokoontui 5-7 kertaa. Jokaiselle 45 minuutin keskustelulle olimme ennalta valinneet teeman, josta ryhmän kanssa keskustelimme. Tämän lisäksi kutsuimme ryhmiimme osallistuneita henkilöitä vielä henkilökohtaiseen keskusteluun syventämään ajatuksiaan keskusteluryhmästä ja Palvelu TV:n käytöstä.

Tutkijamme Anna ja Suvi valmistautumassa Palvelu TV:n keskusteluryhmään.

Tutkijan näkökulmasta Palvelu TV -lähetysten tekeminen oli erittäin kiintoisa kokemus. Ennen kuin aloitimme ryhmien pitämisen, olimme perehtyneet ja pohtineet, miten lähetyksen aikana kannattaisi puhua ja kommunikoida sekä miten keskustelua voisi sopivilla tavoille viedä eteenpäin. Tutkijoita meitä oli aina mukana kaksi henkilöä, osallistujien määrä vaihteli muutamasta henkilöstä seitsemään henkilöön.

Hyvin pian huomasin oman jäykän käytökseni Palvelu TV:ssa. Puhuin hyvin selkokieltä, liian kovalla äänellä. Tästä pääsin onneksi pian eroon, kun eräs osallistuja huomautti, että ”voit puhua ihan tavallisesti”. Niinpä niin. Ihan tavallisesti.

Tavallista, arkista ja jokapäiväistä osallistumista Palvelu TV toi asiakkaiden elämään. Huomioitavaa on, että ryhmiimme osallistuneet henkilöt olivat yli 80 -vuotiaita, monet yli 90 -vuotiaita. Osallistujamme olivat paljon tottuneempia ja osaavampia yhteyden käyttäjiä kuin me nuoremman polven tutkijat. Monet heistä olivat käyneet erilaisissa Palvelu TV:n ryhmissä vuosien ajan. Teknologia oli ikäihmisille osa arjen rutiineja – tapa osallistua, tapa nähdä muita ja vaihtaa kuulumisia.

Jakamisesta iloa arkeen

Ennen ryhmien pitämistä minun oli jollakin tavalla vaikea ymmärtää, miten teknologia toimii osana ikäihmisten arkea ja osallisuuden kokemusta. Nyt, omasta kokemuksesta tiedän, miltä ryhmiin osallistuminen tuntui. Iloitsin itse jokaiseen ryhmätapaamiseen osallistumisesta. Kun kysyimme osallistujilta, ”Mitä tänään kuuluu?”, saimme aitoja vastauksia viikon varrelta. Itselle oli ilo vastata, kun keskusteluiden välissä joku osallistujista sattui kysymään: ”Entäpä Suvi sinä itse? Mitä sinä ajattele?” Jos minä koin ilon tunteita vain viikkojen osallistumisen jälkeen, on helppo uskoa, että vuosien kuluessa ikäihmiset voivat löytää Palvelu TV:sta arjen osallistumista ja osallisuuttakin.

Vaikuttaa siltä, että teknologia voi osaltaan täydentää tapoja, jolla ihmiset kohdataan. Henkilökohtaisista asioista, elämän iloista ja suruista, on mahdollista keskustella kuvayhteyden välityksellä. Olemassa olevat tutkimukset osoittavat, että teknologian lisääminen herättää osaltaan myös huolta silloin, jos ajatellaan, että hoito, hoiva ja ihmisyys voidaan korvata teknologialla. Olennaista onkin, että tutkimuksen avulla tunnistetaan, miten teknologia voi olla osana ihmisen kohtaamista.

Innolla odotamme sitä, että pääsemme hankkeessamme seuraavaan vaiheeseen: kirjoittamaan tämän projektin tuloksia. Palvelu TV -hankkeen edetessä tutkimuksen keskeisiä löydöksiä jaetaan myös tällä sivustolla.

 

Lähteitä:

Crawdson, J.A. (2016). The effect of loneliness in the elderly The Impact of Post-Modernization on Existential Health in Sweden: Psychology of Religion ́s Function in Existential Public Health Analysis population: A review. Healthy Aging & Clinical Care in the Elderly, 2016/8, 1-8.

Hammar, T. & al. (2017). Kotihoidossa käytettävän teknologian kirjo on laaja, mutta kaikkia mahdollisuuksia ei vielä hyödynnetä. THL: Tutkimuksesta tiiviisti 2017_027. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-912-5

Kuusi, O. (2001). Ikääntyneiden itsenäistä selviytymistä tukeva tulevaisuuspolitiikka ja geronteknologia.Eduskunnan kanslian julkaisu 7/2001.
https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/ekj_7+2001.pdf