Suomalaiset ovat ilmeisen innostuneita tietämään geeneistään ja niiden alkuperästä. Joskus geenitutkimusten tuloksista liikkuu kuitenkin suuren yleisön keskuudessa varsin mielenkiintoisia käsityksiä. Päätin poimia niistä blogimerkinnöissäni käsiteltäviksi muutaman, joihin törmää melko usein esim. yleisöluentotilaisuuksissa tai erilaisilla keskustelupalstoilla.

Myytti 2: “Suomalaiset ovat geneettisesti hyvin homogeenisia.”

Väärin. Itä- ja Länsi-Suomen geneettinen ero hakee vertaistaan Euroopassa. Perimänlaajuisessa tarkastelussa ero on suurempi kuin esimerkiksi pohjoissaksalaisten ja brittien välinen (Salmela et al. 2008).

Vastaavansuuruisia eroja on Euroopassa kyllä muitakin, mutta yleensä vasta selvästi pitemmillä etäisyyksillä tai seuduilla joilla liikkuminen on ollut hankalaa. Itä- ja Länsi-Suomen geneettinen ero on sikäli poikkeuksellinen, että niiden välissä ei ole mitään ilmiselvää maantieteellistä estettä kuten vuoristoa tai merialuetta.

(Palaan eron muodostumisen syihin myöhemmin. Eron sijaintia ja jyrkkyyttä voi tarkastella Sini Kermisen gradusta (erityisesti kuva 18 sivulla 51), joka on varmaan tuorein ja tarkin tutkimus aiheesta.)

Sitkeä väärinkäsitys suomalaisten homogeenisuudesta liittynee siihen, että suomalaisten geneettinen monimuotoisuus eli diversiteetti on matala. Matala diversiteetti (olisikohan se suomeksi vähämuotoisuus?) ja geneettinen homogeenisuus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa: monimuotoisuus liittyy erilaisten geenimuotojen määrään, homogeenisuus niiden alueelliseen jakautumiseen. Tätä havainnollistakoon kuva, jonka tein aikoinaan alunperin väitöskirjaani varten:

Ensi kerralla: “Itä- ja länsisuomalaisten geneettinen ero johtuu Pähkinäsaaren rauhan rajasta.” (Tuskin.)