Meri on harmaa ja sataa. Sade on hyhmäistä räntää, aallot tulevat etuviistosta. Ne saavat laivan keinahtelemaan molempien akseliensa suhteen lyhytjaksoisesti ja terävästi, hankalasti ennakoitavalla tavalla.

Illalla aallot olivat loivempia mutta isompia. Vietin aikaa laivan käytävällä tuijottaen ikkunasta kuviteltua horisonttia marraskuun läpitunkemattomassa pimeydessä, sillä ikkunattomassa hytissä merisairaus olisi ainakin ollut varma. Ehdin tuumia mitä puhuttiin Tukholmassa symposiossa josta olen palaamassa: kuinka reilut 10.000 vuotta sitten näitä seutuja peitti kilometrinen jää, ja tuhat vuotta takaperin täällä seilailivat viikingit ryöstöretkillään. Nyt jossain tuolla pimeydessä sotalaivat ehkä taittoivat matkaa kohti Kaliningradia, mutta sekin ajatus tuntui kovin kaukaiselta. Tavallisen lauttamatkustajan elämään vaikutti lähinnä se, että terminaalissa oli joutunut jonottamaan yli puoli tuntia. Ja nyt se, että tämä purkki heilui niin vietävästi.

Yön sain nukuttua merikelpoisemman kaverin tekstariohjeiden mukaan vasemmalla kyljellä, mutta nyt aamulla olen taas hytin ulkopuolella etsimässä näköyhteyttä horisonttiin. Pysähdyn aulassa televisiota katselevan porukan jatkoksi. Ohikulkeva nuori mies seisahtuu myös melkein kesken askeleen: “Miten siellä menee?” Penkille istuutunut papparainen, ruotsinkielinen, kääntyy vastaamaan yhdellä sanalla: “Trump”. Ja minä muistan väläyksenä milloin olen viimeksi katsellut televisiota näin, vieraiden ihmisten keskellä yhdessä henkeä pidätellen. Silloin oli yhdestoista syyskuuta.

Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa
kaupunki on harmaa ja sataa.
Slussenin metroaseman seinään piirrät ristin
ja kynä katkeaa.
Sanot: Jos tähän jotain nyt päättyy
niin jotain uutta saa se aina alkamaan.
Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa
kaupunki on harmaa
ja hiljaa sataa.

Sir Elwoodin hiljaiset värit:
Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa
(Varjoissa vapaan maailman, Herodes 1991)