Kaikki maistereiksi, Suomi nousuun!

Aamiainen on päivän tärkein ateria, sanovat ravitsemustuntijat, ja ihmiselle kovin terveellinen. Ei kuitenkaan silloin jos siihen tukehtuu.

Aamun Hesari kirjoitti yritysten osaajapulasta otsikolla Opetusministeri aikoo asettaa tutkijapaneelin. Kirjoituksen alkupuoli oli tavanomaista diibadaabaa työpaikkojen ja työntekijäin kohtaanto-ongelmasta, elinikäisestä oppimisesta ja digi-robo-tekoälyn aiheuttamasta työn murroksesta. Hengityshäiriön ja tukehtumisvaaran aiheuttava kohta tuli loppupuolella:

Yksi parannus, mikä Suomen pitäisi Grahn-Laasosen mielestä tehdä, on korkeakoulutettujen määrän lisääminen – mutta ei sisäänottoa laajentamalla vaan ensisijaisesti tutkintojen läpäisymääriä kohentamalla. […] ”Meidän tulee nostaa korkeakoulututkinnon suorittavien osuutta ikäluokassa.”

Aprillipäiväkö nyt on? Sieltä kuplan kulmasta, jossa minä elän, on kovin vaikea nähdä miten (korkea)koulutusasteen nosto olisi vastaus yhtään mihinkään. Siinä maailmassa nimittäin perustilanne on, että kandidaatin- tai maisterinpapereilla on vaikea löytää hommia, kun kaikki nurkat ovat jo korkeakoulutettuja väärällään, ja että etenkään, ainakaan ja varsinkaan tohtoreille ei pysyväistä paikkaa kenkään tarjoa. Myös koulutustukien ja harjoittelupaikkojen viidakossa pyöriviin ihmisparkoihin törmää siinä maailmassa silloin tällöin. Toistaiseksi voimassa oleviin työsopimuksiin ei.

Minun sukupolvelleni ‘elinikäinen oppiminen’ ei ole mainitsemisen arvoinen uudistus vaan surkuhupaisa itsestäänselvyys.

En suinkaan vastusta elinikäistä oppimista ja joustavaa alanvaihtoa. Minun sukupolveni näkökulmasta kumpikin vain kuulostaa niin surkuhupaisalta itsestäänselvyydeltä ettei niitä kannattaisi edes vaivautua ääneen mainitsemaan. Tuttavapiirissäni ei mm. ole mitenkään kummallista, että ihmisellä on pari-kolme pätevyyttä, niistä vähintään yksi vähintään ylempi korkeakoulututkinto. Ja että jokapäiväinen leipä silti hankitaan vaihtelevasta ja dynaamisesta kombinaatiosta yksinyrittämistä, palkkatyötä, freelance-keikkailua, opettamista, opiskelua ja apurahoja. En valita – totean.

Yhtäaikainen työttömyys ja työvoimapula on tapana tulkita kohtaanto-ongelmaksi. Mutta jos tässä toistuvasti toitotetussa yritysten osaajapulassa on kyse kohtaanto-ongelmasta – kuten siitä että mitä tahansa avointa työpaikkaa hakee iso liuta epätoivoisia koneoppimisen diplomi-insinöörejä mutta että muinaissanskriitin osaajista on jatkuvasti huutava pula (tai ainakin heidän rekrytoimisekseen yrityksen olisi lähdettävä voi niin ikävään palkka- ja luontoisetutarjousten kilpaan) – sitä tuskin lievittää kansakunnan yleinen korkeakoulutusasteen koho[tt]aminen. Sillä kuvitelkaamme että valmistuneiden määrä vaikkapa mekaanisesti tuplaantuisi kullakin alalla; silloin koneoppijoita olisi aina vain enemmän epätoivoisia ja ylimääräisiä, kun taas muinaissanskriitikoita tuskin olisi edelleenkään läheskään tarpeeksi.

Kasvualojen ennustaminen on yhtä luotettavaa kuin muutkin viisivuotissuunnitelmat.

Siksi tärkeämpää kai olisi alakohtaisten koulutusmäärien kasvattaminen niillä aloilla joilla nostetta ja työvoiman kysyntää on – ehkäpä jopa vastaavasti määrien laskeminen toisaalla (hui, hirveä mörkö!). Kansakunnan keskimääräisen korkeakoulutusasteen kanssa tällä on kovin vähän tekemistä; vähemmän voisi olla jopa enemmän, tässäkin asiassa. Ongelmaksi muodostuu tietysti, että kulloistenkin kasvualojen ennustaminen tuntuu olevan yhtä luotettavaa kuin muutkin viisivuotissuunnitelmat. Lisäksi opetusministeri on nyt viisaasti lausahtanut, että ratkaisu ei piile sisäänottomäärien [pi]enentämisessä vaan läpäisyprosentin kohentamisessa.

Mutta miten läpäisyprosentin kaunistaminen olisi tarkoitus toteuttaa?

Ensimmäinen mieleen tuleva keino on tutkintovaatimuksista tinkiminen; sitä HS:kin kuulosti lausemuotoilullaan ehdottelevan (ja siitä hengityshäiriöni). Riman alentaminen tuskin kuitenkaan olisi omiaan parantamaan vastavalmistuneitten osaamista, kasvattamaan akateemisten tutkintojen arvostusta työmarkkinoilla tai vastaamaan yritysten huutoon asiantuntijapulasta. Sitä paitsi täytyy sanoa, sen perusteella mitä olen tässä hiljan tenttejä tarkastanut, että aika halvalla saattaa mennä maisterinpapereita jo nytkin…

HS kuitenkin täsmentää läpäisyn tehostamisen keinoja seuraavasti:

Esimerkiksi 30–34-vuotiaiden ikäluokasta korkeakoulutettuja on 41 prosenttia, kun samasta ikäluokasta 60 prosenttia pääsi korkeakoulutukseen. Se kertoo siitä, että kaikki opiskelijat eivät läpäise tutkintojaan – esimerkiksi opiskelijavalintojen ja alanvaihdon jäykkyyksien takia.

Läpäisyongelmiin on haettu ratkaisua muun muassa niin, että muutokset urasuunnitelmissa tai mielenkiinnon kohteissa eivät johtaisi koulutuksen keskeyttämiseen ja uuden tutkinnon aloittamiseen. Jokainen alanvaihtaja näkyy tällaisessa tilanteessa sekä valmistumattomana alkuperäisestä tutkinnosta että uuden aloituspaikan toiselta alalta ottaneena.

Nämä läpäisyongelmat siis kuulostavatkin olevan pitkälti laskentateknisiä, jos ne korjaantuvat sillä, että alanvaihtajat näkyisivät tilastossa alanvaihtajina eivätkä valmistumattomina. Tilastoinnin tarkentaminen on tietysti ihan kunniakas tavoite sekin. Tai siis toivottavasti asia voidaan hoitaa kirjaamisen korjaamisella. Tähän astihan tämä näennäinen ongelma on pyritty minimoimaan lähinnä tekemällä alan vaihtaminen kesken opintojen taloudellisesti aina vain mahdottomammaksi. (Kyynisempi voisi sanoa, että juuri niinhän tuossa lauseessa lukeekin.) Tilastointitavan muutos ei kuitenkaan nosta korkeakoulutettujen osuutta ikäluokassa: ken on aloittanut tutkinto-opiskelun, sitten vaihtanut eri alalle ja valmistunut siltä, on näkynyt korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuudessa tähänkin asti. Eikä moinen tilastokikkailu lievennä akateemista työttömyyttä sen paremmin kuin yritysten osaajapulaakaan…

Voi olla, että opetushenkilöt ovat tähänkin asti tehneet parhaansa. Silloin läpäisymäärä ei pelkillä ministeriön kehotuksilla parane.

Ministerin erityisavustaja Heikki Kuutti Uusitalo ehätti Twitterissä oikaisemaan minua, että läpäisyn lisäämisessä kyseessä on itse asiassa riman nosto, keinoina “kunnianhimoa lisää, parempaa ohjausta”. No, paremman ohjauksen perään on huudeltu jo ainakin siitä asti kun minä opintoni aloitin; vaikea sanoa onko edistystä sittemmin tapahtunut, mutta ei selvästikään mihinkään optimiin asti. Joka tapauksessa ohjauksen tähänastiset puutteet saattavat johtua jostakin monimutkaisemmasta kuin että “Hei, tehdään tää paremmin” ei ole tullut kenellekään mieleen. Voi olla jopa niin, että useat opetushenkilöt ovat tähänkin asti tehneet parhaansa sen ajan ja aivokapasiteetin puitteissa, mitä Jufo-luokitettujen julkaisujen raivokkaalta laatimiselta jää, ja että niin ollen mitään taianomaista muutosta tilanteeseen ja ohjauksen laatuun ei ole edes ministeriön kannustavan nerokkailla kehotuksilla saavutettavissa.

Ja mitä kunnianhimoon ja sensellaisiin tulee, luulisin että läpäisyprosentit ovat jo ennestään selvästi korkeammalla niillä aloilla, joilla työllisyysnäkymät ovat hyvät, kuin niillä joilla opiskelijain kahden edellisen vuosikurssin kaikki tutut ovat valmistuneet työttömiksi ja joilta kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät karkuun mille hyvänsä muille aloille eivätkä loputkaan dysmotivaation takia valmistu. Poikkeuksena tähän trendiin ovat tietysti alat, joilla työelämän imu on niin kova, että läpäisyprosentti jää matalaksi siksi että opiskelijat revitään alan töihin jo paljon ennen valmistumista. (Huom. Sen tähden nykyisiä läpäisevyyksiä ei siis voi edes käyttää sen edellä mainitun viisivuotissuunnitelman pohjana.)

Läpäisyprosentin nosto tuskin auttaa kasvualoilla, missä osaajat rekrytoidaan jo suoraan luennoilta.

Myönnän ettei minulla mitään täsmällistä numerotietoa ole näitten käsitysteni tueksi, kunhan yleisen tapaustarkkailun ja arkisen perstuntuman pohjalta arvelen näin. Opiskelija kumminkin on ovela eläin ja osaa aika hyvin toimia omaksi parhaaksensa. Niinpä siellä missä koulutusalan työllistyminen vetää, ei tarvittane mitenkään ylimaallisia ohjaamissuorituksia ja motivointileirejä jotta jengi saadaan sisään, oppimaan ja ulos. Umpikuja-aloilla taas mikään opetus- tai ohjaamisponnistus ei välttämättä auta; paras/ainoa parannuskeino olisi se että alan tutkinto johtaisi säällisellä todennäköisyydellä myös työllistymiseen tai vähintäänkin kasvattaisi työllistymisen mahdollisuutta tuntuvasti.

En kadehdi hallituksen sarkaa enkä opetusministerin rastia tässä asiassa. Maailmassa ei mahda olla sellaisia kahvoja, joihin hallitus voisi tarttua ja suit sait vain määrätä työpaikat enemmiksi taikka tutkintojen alojen jakaumaa vastaaviksi. (Tosin oli kahvoja eli ei, sellaiset uudistukset kuin perhevapaitten kustannusten tasajako kaikkien työnantajien kesken ynnä ikäsyrjintään johtavan vanhojen työntekijöitten sairauskululoukun poistaminen olisivat kyllä ihan vain poliittisen tahdon asioita.)

Mutta hei, eipä hätää: aina voi asettaa työryhmän, koostaa komitean tahi perustaa paneelin. Sen lisäksi että niin saa aikaan yleisen tapahtumisen illuusion, siitä on ihan konkreettinen hyöty, sillä kaipa siinä sentään muutama maisteri työllistyy, ehkä peräti joku tohtorikin. Ei tietty pysyvästi. Mutta hetkeksi kumminkin, on sekin jo jotain. Sillä suoraan sanottuna, suurin piirtein: sellaiseksi akateeminen työelämä nyt vain on nykyään mennyt.

Kts. myös aikaisempi blogipostini ministeriön viime vuoden kuningasideasta.

1 thought on “Kaikki maistereiksi, Suomi nousuun!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *