Fuksivuosi vs pääsykoekevät

Ah ihana kevät! Tuntuu että koko Viikki on viimeisen kahden viikon aikana kuin herännyt talvihorroksesta ja kuhisee nyt kuin muurahaispesä. Bileissä tanssilattia ei enää ammota tyhjyyttään, juorujen ja ”onkohan niillä jotain juttua”- pohdintojen määrä on selvästi lisääntynyt, sekä useammilla näyttää hymy yltävän korvasta korvaan. Ei se kevätkään Helsingissä loppujen lopuksi niin paha ole, samalla tapaa täällä leskenlehdet kukkivat ensimmäisinä ja puiden silmut turpoavat kuin kotonakin.

Tajusin tuossa kun pohdin teidän tänne toivottavasti hakevien kevättä, että pääsykokeisiin lukemisella ja fuksivuodella on paljon yhteisiä piirteitä! Itse kulutin kaksi kevättä  lukemalla, ensin heikosti ja sitten täysillä. Fuksivuoden olenkin sitten elänyt, ainakin omasta mielestäni, täysillä heti kolmannesta päivästä alkaen.

Kun urakkaan ryhtyy, pääsykokeisiin lukemiseen tai fuksivuoteen, alussa sormet suorastaan syyhyävät innosta! Kaikki on uutta ja kivaa, mielenkiintoista ja hauskaa. Imetään tietoa itseensä kuin pesusieni, opetellaan uusia käytöstapoja, lukutekniikoita ja päivärytmejä. Itsekin pääsykokeisiin lukemisen aloitettuani käytin paljon pirteitä värejä, alleviivasin tärkeät sanat ja kirjoitin muistiinpanoja värikkäillä kynillä. Fuksivuoden alussa puhkuin innosta oppimaan kaiken yliopistomaailmasta! Piti opetella bailaamaan kovempaa, opiskelemaan itsenäisemmin ja ennen kaikkea selviämään bileiden jälkeisenä aamuna kahdeksaksi luennolle. Halusin myös oppia tuntemaan kaikki vanhemmat opiskelijat ja oman vuosikurssin tyypit myös, kaikki uudet ihmiset tänne vaan!

Kuitenkin jossain vaiheessa hurja nousukiito tasaantuu. Käydään bileissä ja luennoilla, tehdään edelleen itselle hyvää ruokaa ja syödään aamuisin puuroa. Omat ihmiset on löytynyt ja elämä on muutenkin tasaista ja normaalia. Samoin kuin lukemisessa: ollaan löydetty oma tyyli opiskella ja lukemisesta on tullut rutiinia, ehkä jopa jo koko elämä.

Tähän kohtaan piti liittää kuva ahkerasta opiskelusta, mutta tajusin, etteihän minulla sellaisia ole…

Pikkuhiljaa se sitten tulee. Ensin nousukiito hidastuu, sitten muuttuu pieneksi taantumaksi. Ensin yhtenä aamuna käännetään vaan kellon soidessa kylkeä ja jätetään yksi luento välistä. Sitten keksitään, että hei näitä luentojahan voi katsoa etänä omalta koneelta! Uskotellaan itselle, että kyllä siinä oppii ihan yhtä hyvin, vaikka jokainenhan sen tietää, ettei siitä mitään tule. Sitten ei enää edes katsota niitä omalta koneelta. Ruokaakin pitäisi laittaa, mutta hetkinen, tuossahan on Hesburger ihan lähellä, ei hätää! Ja pitsat tulee kotiovelle, magneetilla jääkaapin ovessa kiinni oleva mainos suorastaan huutaa tilaamaan. Kohta huomaat, että pohjalle mentiin niin että rymähti. Bailujalka ei enää vipata, juuri ja juuri jaksaa yksiin rientoihin viikossa lähteä, sen syksyisen kolmen sijaan. Kotoa maakunnastakin tullaan vasta maanantai-iltana ja sinne palataan jo torstaina, koska ”enhän mä oo nähny mun koiraa pitkään aikaan.” Ja jos sittenkin päätetään, että nyt opiskellaan ahkerasti, mennään kuitenkin sängylle lukemaan. Kohta ollaan peiton alla pötköllään ja senhän sitten arvaa miten siinä käy. Luulin itsekin vielä pari kuukautta sitten, etten osaa nukkua päiväunia, mutta olen tullut toiseen tulokseen! Samanlainen vauhdikas alamäki kävi ainakin omalle pääsykoeurakalle vuosi sitten. Hyvä lukuahkeruus vaihtui kahvitteluun ja Disney-elokuviin, Snapchattiin ja WhatsApp-viesteihin. Ne alussa käytetyt pirteät värit vaihtuvat niinkin eksoottisiin sävyihin kuin lyijykynän harmaa ja kohta lopussa olevan kuulakärkikynän sininen. Viimeinen niitti päivän lukemiselle tuli kun sanoin äidille että: ”meen ulos lukemaan, siellä on varmasti hyvä motivaatio!” Hah ja kissanpissat, muurahaisetkin kiinnostivat siinä vaiheessa enemmän kuin kirjat.

Jossain vaiheessa todellisuus iskee, kuten minulle viikko sitten. Keväthän on jo pitkällä! Päivät käy vähiin, sekä fuksivuodesta että pääsykokeisiin lukemisesta. On aika istua sohvalle ja pohtia elämää. Pohjalla ollaan. Rästitenttejä on kun edellisiin ei jaksanut lukea, kaikenlaisia tapahtumia on tullut järjestettyä ja toisissa riennoissa oltu yötä myöten, opiskelun kustannuksella. Pakko on ottaa itseä niskasta kiinni ja selvittää tiensä tästäkin rupeamasta läpi, pari hassua viikkoa kun jaksaa skarpata niin se on sitten siinä. Alku onkin hyvä! Siivotaan huone, jotta olisi tilaa opiskella. Keitetään lisää kahvia että jaksaisi ja vaihdetaan lyijykynä entistä pirteämpään, jos se vaikka lisäisi motivaatiota. Eihän siinä kuitenkaan mitään järkevää aikataulua saa tehtyä, paniikki iskee ja ajatukset velloo yhtenä vyyhtinä. ”Tää täytyis tehä ja tän deadline on ens viikolla mutta toi ryhmätyö pitää palauttaa jo ylihuomenna!” Joka suuntaan sähellystä, sieltä täältä lukemista ja jo opitun kertausta. Opiskella pitäisi mutta verkostoituminen on ollut muutenkin vuoden sana, joten siitäkin täytyy pitää huolta. Silmäpussit kasvaa ja kahvipaketti yhteiskeittiön kaapissa kestää paljon lyhyemmän aikaa kuin syksyllä. Onneksi päivät pitenee ja illallakin jaksaa vielä vääntää typen kierron systeemikaaviota kasvintuotantotilan prosesseista. Jotenkin kuitenkin niistä hommista selviää, rästitenttien opintopisteet ropisee opintosuoritusotteeseen ja kotitentteihin saa kuin saakin kirjoitettua sen vaaditun 600 sanaa. Hymy leviää kun tulee tunne, että tästäkin selvitään!

Pohjalta on aina suunta ylöspäin. Olen saanut tehtyä kaikki rästiin jääneet tentit, opintopistemäärä näyttää saavuttavan tavoitteen ja vielä on aikaa opiskella ennen seuraavia tenttejä. Lopussa kiitos seisoo, vappu ja kaikki siihen liittyvät lupaukset siintävät jo parin viikon päässä!

Toivottavasti teidän kaikkien lukemiset sujuvat suunnitelmien mukaisesti, tsemppiä!

Ryhmätyön äärestä, 

Eeva