Viisi ajatusta fuksivuodesta

Hellurei ja heippalappu!

Nyt olisi viimeisen postauksen ja fuksivuoden hyvästelyn aika. Toisaalta tuntuu, että sanottavaa olisi ihan älyttömän paljon, mutta toisaalta osa ajatuksista on tullut kerrottua jo aikaisemmissa postauksissa ja järkevien kokonaisuuksien muodostaminen päässä vellovista ajatuksista tuntuu mahdottomalta.

Tasan vuosi sitten odotin orientoivan viikon alkua sekavin tuntein. Millaista yliopisto-opiskelu on? Mitä metsätieteet käytännössä tarkoittaa? Oliko virhe hakea tänne? Istutaanko me luentosaleissa vai rämmitäänkö metsässä? Saanko kavereita? Nyt ajattelinkin vähän perata fuksivuoden fiiliksiä.

 1. Kulunutta fuksivuotta miettiessä ensimmäisenä mieleen tulee se, että olen oikeassa paikassa. Tuntuu, että opiskelu muuttuu kurssi kurssilta mielenkiintoisemmaksi ja monipuolisemmaksi. En vaihtaisi pois, vaikka se sormia napsauttamalla onnistuisikin. Helsingin yliopistossa on todella ammattitaitoiset opettajat, joilta uskaltaa kysyä, jos on kysyttävää ja kyseenalaistaa, jos on eri mieltä jostain sekä monipuolinen kurssitarjonta. Olen myös oppinut ihan älyttömän paljon uutta. Kaikkein selvimmin tiedon karttumisen on huomannut uutisista: metsäalaan liittyvä uutisointi, jonka ennen ohitin pelkällä olankohautuksella, on saanut lisää syvyyttä ja tuntuu, että hahmotan syy-seuraus suhteet ja taustavaikutukset huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten.

2. Yhteishaun hakukohde ”Metsätieteiden kandiohjelma, Maatalous- ja metsätieteellinen tiedekunta” on yllättävän laaja-alainen ja opintoihin pystyy itse vaikuttamaan todella paljon. Tästä esimerkkinä eräs ystäväni, joka kommentoi olleensa syksyllä varma ettei halua jatkaa, mutta huomattuaan, kuinka paljon voi suunnata opintojaan itseään kiinnostavien aiheiden pariin, ei hän keväällä enää olisi suostunut vaihtamaan opiskelupaikkaa vaikka sitä olisi tarjottu. Itsellänikään ei ollut syksyllä mitään tarkkaa suunnitelmaa erikoistumisalasta ja ensimmäisillä luennoilla kun niitä esiteltiin teki mieli huutaa ”EN MÄ TIEDÄ ENKÄ OSAA PÄÄTTÄÄ!”. Laaja-alaisuudessa on kuitenkin se etu, että opintojen alussa ei tarvitsekaan tietää mitä haluaa. Ja vaikka tietäisi, niin mieltä saa ja ehtii muuttaa. En vieläkään ole 100% varma, mutta vuoden tutustumisen perusteella on jo pieni hentoinen hajun häivähdys tulevasta erikoistumisalasta.

Vuosi sitten pelkäsin myös, että yliopisto tarkoittaa ehdotonta 3+2v putkea, josta ei voi joustaa missään tapauksessa tai Kela, isovanhemmat ja yliopiston rehtori hengittää heti niskaan. Opintoja voi kuitenkin kohtuuden rajoissa hidastaa tai nopeuttaa oman mielen mukaan (opintotukea tosin saa vain tietylle määrälle kuukausia) ilman, että kukaan kritisoi tai kieltää. Esimerkkinä toimikoon ystäväni, joka halusi metsänhoitajan tutkinnon ohella eräoppaan koulutuksen, joten hän pitää nyt, kesken opintojen, välivuotta, jonka aikana opiskelee eräoppaaksi.

3. Opiskelijaelämä on oikeasti niin kivaa kuin sen hehkutetaan olevan (tämä tosin on vain minun mielipiteeni). Kirjoitinkin jo viimepostauksessa ajatuksiani opiskelijaelämästä ja opiskelijan vapaa-ajasta, mutta tiivistettynä: olen vuoden aikana saanut todella hyviä ystäviä ja tutustunut ihan mahtaviin ihmisiin, päässyt järjestämään tapahtumia, saanut vastuuta, päässyt tekemään juttuja joita en muuten tekisi ja nauranut paljon.

4. En ymmärrä miten selvisin lukion tahdista ja läsnäolopakosta. Yliopistossa opiskelua saa tasapainottaa ja jaksottaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Varsinkin kuluneena vuonna aamulla aikaisin herääminen on tuntunut äärimmäisen tuskalliselta, joten en voi kuin ihmetellä miten olen lukiossa selvinnyt 6.40 herätyksestä (ja kyllä, olen mennyt ihan järkevään aikaan nukkumaan). Onkin siis ihanaa, että yliopistolla on harvemmin tarvinnut olla klo 8 paikalla. Päivät tuntuvat myös erittäin lyhyiltä verrattuna lukiossa olleisiin 6-8h päiviin. Toisaalta kyseessä on vain luennoilla/oppitunneilla istumiseen kuluva aika eikä mukaan ole laskettu sitä mikä kuluu itsenäisesti opiskeltavaan materiaaliin/palautettaviin tehtäviin. Itsenäisesti työskennellessä työtä voi kuitenkin jaksottaa oman mielen mukaan, joten se ei tunnu puoliksikaan niin raskaalta kuin istuminen ja kuunteleminen. Tuntuu, että jaksan paremmin keskittyä kun luentoja ei ole päivässä kovin montaa.

5. Kenttäkurssilla oli oikeasti tosi kivaa. Metsätieteiden opintoihin kuuluu pakollisena osana ensimmäisen vuoden kesänä Hyytiälän metsäasemalla suoritettava kenttäkurssi. Siitä asti kun kuulin kurssista olin ihan varma, että tulossa on elämäni hirvein kesä. Itsekeskelin hiljaa yksinäni koko kevään tulevaa kenttäkurssia ja kurssin vääjäämättä lähestyessä ketutus vain kasvoi. Ajomatkalla Hyytiälään taisin kirota kaikki tietämäni kirosanat ja kiroukset ja keksiä vielä muutaman omankin joukkoon. Vielä ensimmäisenä aamuna aamupalallakin kirosin hiljaa mielessäni tulevaa kesää ja edessä olevaa karmeutta. Olin varma, että viimeistään kahden viikon jälkeen lähden kotiin ja vaihdan alaa. Ei siis voi väittää, että olisin lähtenyt kurssille mitenkään hyvällä ja positiivisella asenteella 😀

Päivien ja viikkojen vieriessä oli kuitenkin pakko tunnustaa, että eihän tämä nyt oikeasti ole niin kamalaa. Opiskelu oli todella mielenkiintoista ja oli ihan mahtavaa päästä tekemään juttuja itse ja havainnoimaan esimerkiksi erilaisia metsikkörakenteita paikanpäälle. Lisäksi päästiin kulottamaan 2 hehtaaria maata, mikä oli varmaan koko kesän siistein kokemus! Kenttäkurssi myös syvensi luennoilla opittuja asioita tavalla, joka ei olisi muuten mahdollista.

Ei kurssi onneksi pelkkää opiskelua ollut, oli meillä vapaa-aikaakin 😀 Pelkäsin etukäteen erityisesti jatkuvaa sosiaalisuutta ja ihmisjoukossa olemista, mutta sekään ei muodostunut ongelmaksi. Hyytiälässä sai omaa rauhaa niin halutessaan ja jos mökötytti niin sai mököttää ilman, että kukaan tuli säteilemään kukkasia ja auringonsäteitä viereen. Iso kiitos tästä kuuluu hyvälle porukalle. Koko kurssin kesken meillä oli todella hyvä yhteishenki (taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus Hydessä) ja vapaa-ajalla puuhattiin yhdessä vaikka mitä.

Kaiken kaikkiaan elämäni hirveimmästä kesästä tulikin tähän mennessä paras

Ei siis kannata uskoa vanhempien vuosikurssien pelottelua Hyytiälästä tai Marvista. Ei se oikeasti ole niin kamalaa. Ja jos minä, negatiivinen valittaja, pidin kenttäkurssia kivana, niin eiköhän siitä kuka tahansa selviä ilman suurempia lopettamishaluja 😀

Kaiken kaikkiaan fuksivuoteni on ollut mahtava ja on ollut kiva päästä kirjoittamaan siitä. Toivottavasti meidän bloggaajien ajatuksista on apua tai tukea epävarmoille lukijoille tai ihan vaan tulevan opiskelupaikan fiilistelyyn. Nyt on aika kiittää ja kuitata.

-Riina