Helsingin yliopisto
Metsätieteiden fuksit elävät jännittäviä aikoja. Laskiaistiistai lähestyy, eivätkä haalarimme ole vielä saapuneet. Voiko metsäläinen olla uskottava laskaisriehalainen pulkkamäessä ilman kirkkaanpunaista asuaan? Ei taida riittää, että posket punoittavat pakkasesta ja minttukaakaosta. En kuitenkaan käytä aikaani hätäilyyn, sillä juhlavajeen (jos sellaista nyt on ehtinyt muodostua) täyttää fuksikurssimme järjestämät vuoden romanttisimmat ystävänpäiväjuhlat. Luvassa on kuumia tunteita ja toivon mukaan uusia tuttavuuksia jokaiselle.
Hektisen syksyn jälkeen alkuvuosi on antanut tilaa hengittää. Ennen joulua hirviömäinen seitsemän tentin viikko vei kaikki voimat, ja kuukauden loma vastasi rukouksiini. Loman alkaessa olin valmis pyyhkimään pöytää jokaisella luentomuistiinpanolapulla, jonka olin syksyn aikana raaskinut raapustaa. Opiskelumotivaatio halusi hautautua lumen alle, mikä ei olisi ollut vaikea tempaus ottaen huomioon pääkaupunkiseudun lumimäärän. Hankin motivaatiolleni sukset ja lumikengät, ja ensi viikolla aion intoa täynnä, tai ainakin puolillaan, aloittaa kasvitenttiin valmistautumisen. Opiskelu on paljon mielekkäämpää, kun pystyy kunnolla syventymään muutamaan aihepiiriin sen sijaan, että yrittäisi hikikarpalot otsalla päntätä seitsemään tenttiin. Todennäköisesti kuitenkin kiitän itseäni myöhemmin ansaitsemistani opintopisteistä. Hengissä ollaan, joten eteenpäin, sanoi Reetan motivaatio lumessa!
Olen havainnut, että mitä lyhyempi matka luentosaliin on, sitä varmemmin sieltä myöhästyy. Nykyään matka metsänarvioimistieteen luennolle taittuu vaikka silmät kiinni kontaten. Onko juurtuminen negatiivinen asia? Minua uhkaa viikkiytyminen. Matka luennoille, kauppaan, juhliin, kurssikavereiden luokse ja yliopistoliikuntatunneille kestää maksimissaan pari minuuttia. Pitääkö ravistaa jalkoja, ettei juurru? Tuulen mukana lehahtava lannan tuoksu tuntuu jo kovin kotoisalta.
Juurtumisen estämiseksi olen katsastanut suunnilleen jokaisen opiskelijatapahtuman, joka on kuulostanut tarpeeksi erilaiselta kuin edellinen. Olen kurkistanut biologien, teekkareiden ja lääketieteen opiskelijoiden maailmaan. Olin myös mukana aloittamassa uutta akateemisten olutmaistelumittelöiden perinnettä. Ainoana naisosanottajana pärjäsin hienosti! En muutenkaan usko, että seinät kaatuvat päälle ja Viikin lumiset polut ehtisivät alkaa masentaa, sillä kevätkin on täynnä odottamisen arvoisia pieniä ”eväsretkiä”. Odotan kauhulla Räkäposkella-hiihtoja Joensuussa ja maaliskuista Pietarin-risteilyä!
Metsätieteiden opiskelijoiden opiskelijaedut ovat ainutlaatuisia. Helsinkiläisenä en olisi ikinä uskonut löytäväni itseäni tilanteesta, jossa minulla oli kaksi asuntoa joista valita. Muissa tiedekunnissa opiskelevat eivät usko korviaan, kun kerron tilanteestani. Fuksikurssistamme lähes puolet asuu Viikissä. Tilanteen voisi helposti kokea jopa ahdistavaksi, mutta toistaiseksi asetelmasta on ollut pelkästään hyötyä. Juhlimisen vastapainoksi metsäylioppilaiden naisväki on saanut jalansijaa Viikin monitoimitalolla, jossa nykyisin juoksemme pallon perässä kerran viikossa.
Nyt juoksen viikkiläiseen lähikauppaani hakemaan täytettä viikkiläiseen jääkaappiini ja askartelen viikkiläisiä sydämiä viikihköihin ystävänpäiväjuhliimme viikkiläisen asuntoni lattialla.
Ikuisesti Viikin…Stop! Ei sittenkään.
Ikuisesti sinun,
Reetta