University of Helsinki
Niin, vuosia olen kirjoittanut kohti.
Kohti runoa, kohti metodologiaa, kohti kasvatusta, kohti hyvää elämää.
Tutkinut ihmisenä olemista ja pitkälti sitä, miksi me monet voimme niin pahoin.
Ja miten voisimme elää vapaammin, täydemmin, rakastavammin, lämpimämmissä suhteissa toisiimme, toisiamme riistämättä ja satuttamatta, vaan kaikelle ja kaikenlaisuudelle tilaa antaen ja rakentaen. Kunkin ihmisen ja elävän tarpeet ja eläväisyyden tunnistaen ja hyväksyen.
Joskus sommittelin tutkimussuunnitelmalle ja rahahakemukselle otsikkoa Living research, Life research, Life-in-Research, Research-in-Life, Elävä tutkimus – tutkimus, jossa tutkija on elossa ja läsnä kokonaisena ja tutkii elämistään eläessään. En ihan osannut sitä itsekään sanallistaa, mutta joku aavistus minulla oli ja koin, että siinä kohtaa tutkimuksessa oli/on ammottava aukko. Käänsin sen sittemmin tutkijan subjektiviteetin tutkimiseksi ja taisin saadakin vuoden rahoituksen Ella ja Georg Ehrnroothin säätiöltä, kiitos siitä.
Nyt minun pitäisi kirjoittaa artikkelia saamelaisesta pedagogiikasta tässä ajassa, olen luvannut ja yritän jaksaa vastata kutsuun. Yritän päästä siihen ihan pian, ihan kohta. Mutta kurkkasinpa tänne ja huomasin, että blogini ovat jossain hieman häviksyksissä, näkymättömissä. Tuumin, tulisivatko muutkin näkyviin, jos avaisin tämän vuoden kirjoittamalla. Siksi: hyvää tätä vuotta. Maailma on kaunis tänään, puut ovat valkoisina ja kodissa on lämmintä ja mukavaa, toivottavasti sinunkin kodissasi.
Luin joskus joltain, oliko ehkä Ken Gale tai Deleuze tai Derrida, että joskus teksti tietää enemmän kuin kirjoittaja. Että ehkä kohti-kirjoittaessani olen tavoitellut jotain sellaista, jota en ole oikein osannut enkä vieläkään osaa sanallistaa. Jotain henkistä, jotain kokonaisvaltaista, jotain laajasydämistä, jotain lepoa, jotain rauhaa.
Ja että nyt vuodenvaihteessa kaiken hyvän energian, elämänhalun ja luottamuksen menettämisen keskellä ymmärsin jotain tai löysin jonkun pienen sanallistuksen: että tutkin ihmisluontoa itseni eli oman luontoni tutkimisen kautta. Tutkin luonnon ymmärtämisen, omistamisen, valjastamisen mahdollisuutta ja mahdottomuutta. Ajattelen, että luonto on hyvä sellaisenaan ja että luonnossa jokainen puu, eläin, kallio löytää paikkansa ja on hyvä ja oikealla paikallaan siinä ja sellaisena kuin on. Tai siis olisi hyvä, mutta usein meidän ihmisten mielestä näin ei ole. Ja että todellakin välillä tuskastun ja tuskastumme sen kanssa, että me ihmiset olemme luoneet niin kummallisen maailman ja järjestelmän, että ihminen – eikä oikein eläinkään/luonto – enää tiedä, miten päin pitäisi olla. Missään tapauksessa ei sellaisenaan.
Ja tämän elämän sellaisenaan tutkiminen on jo kvanttifysiikan näkökulmasta mahdotonta: kun kvanttia, joka voi olla yhtä aikaa sekä aalto että hiukkanen, observoidaan, se muuttuu jommaksi kummaksi. Se ei enää elä sellaisenaan. Siksi kompuroin. Jos koko ajan observoi, ei voi elää sellaisenaan. Tässä siis yksi paradoksi.
Toinen dilemma ovat ne järjestelmät, häkkyrät, jotka vievät ja ovat vieneet meidät kauas elämän ytimestä, hyvästä elämästä, yhteydestä luonnon kanssa, oman luontomme kanssa, maailman luonnon kanssa. Kauas siitä, mitä joissakin alkuperäiskansayhteisöissä ehkä vielä (hetki sitten) on (ollut) jäljellä. Todella kauas siitä. Ja että siksi meitä monia sattuu niin hirvittävästi välillä.
Shawn Wilson, viisas Opaskwayak Cree tutkija, sanoi kerran ICQI-konferenssissa Illinois’sa, että neoliberalismi on seurausta siitä, että olemme menettäneet yhteyden maahan. Olen kantanut tätä hehkuvaa lausetta sydämelläni siitä asti ja jakanut sen jo monessa esityksessä ja paperissa eteenpäin. Ja että siksi, vaikken ehkä oikein vieläkään osaa sanallistaa, parantavissa metodologioissa, parantavassa kirjoittamisessa lienee kyse kirjoittamisesta siten, että ei unohdettaisi sitä luontoa meissä ja ympärillämme. Nythän olemme kyllä jo joutuneet sen pakosta muistamaan ja huomaamaan, mutta ymmärrämmekö vieläkään sen luontoa? Uskommeko sen tietoon?
Ja tutkijana, nykyihmisenä, joudun/joudumme hyvän elämän ja ihmisluonnon sijasta puhumaan joko psykologisten, yhteiskuntatieteellisten, pedagogisten ja Luoja ties minkä kaikkien talous- ja oikeustieteellisten termien ja häkkyröiden keskellä. Hyvä elämä, älä jätä. Äiti Maa, kiitos, että olet ja hengität ja annat meille niin paljon. Kiitos lämmöstä ja valosta, Aurinko.
.
Nature in us, we as nature.
Yes, for years I have been writing towards.
Towards a poem, towards methodology, towards education, towards a good life.
(Re)searching being human and largely why many of us feel so bad.
And how could we live more freely, more fully, more lovingly, in warmer relationships with one another, without depriving and hurting each other, but giving and creating space for all and everything, all kinds of life. Recognising and accepting the needs and vitality of each person and each living being.
Some years ago I assembled with the titles for a grant application, for a research plan: Living research, Life research, Life-in-Research, Research-in-Life, a study in which the researcher is alive and present as a whole and examines his or her own life while living. I didn’t quite know how to word it , but I had a clue that there was / is a wide gap at that point in the academic research. I later turned it to a study of the subjectivity of a researcher and I even got a one year funding for that, thanks to the Ella and Georg Ehrnrooth Foundation.
Now I should write an article about Sámi pedagogy in this time – I have promised and I’ll try to get there soon, very soon. But I wanted to peek here shortly and noticed that my blogs are somewhere a bit lost, partly invisible. I wondered if the previous ones would show up if I opened this year by writing something. Therefore: I wish you all a happy this year. The world looks beautiful today, the trees are white in snow and my home is warm and comfortable, hopefully yours too.
I sometimes read from someone, maybe Ken Gale or Deleuze or Derrida, that sometimes the text knows more than the author. So perhaps as writing-towards, I’ve been aiming for something I haven’t really been able to and still can’t word. Something spiritual, something holistic, something broad-hearted, something restful, something peaceful.
And that now, at the turn of the year, in the midst of all the loss of good energy, desire for life, and confidence, I realised or found some wording: that I study human nature through the study of myself, that is, my own nature. I explore the possibility and impossibility of understanding, owning, or harnessing nature. I think that nature is good as such as it is and that in nature every tree, animal, and rock finds its place and is good and in the right place in itself and as it is. Or would be good, but often we people only don’t think so. And that indeed, I/we get frustrated with this strange world and system we humans have constructed as such that human – and animal / nature – no longer knows how it should be. In no case as such.
Actually the study of the life as such is already impossible from the point of view of quantum physics: when a quantum, which can be both a wave and a particle at the same time, is observed, it becomes one of these two alternatives. It no longer lives as such. That’s why I’m stumbling. If you (are getting) observe(d) all the time, you cannot live as you are. So here is a paradox.
Another dilemma is the systems, the cages that take and have taken us far from the core of life, the good life, away from the connection with nature, with our own nature, and with the nature of the world. Far from what may still be (or just a moment ago was) left in some indigenous communities. Really far from that. And that’s why many of us hurt so terribly in between.
Shawn Wilson, a wise Opaskwayak Cree scholar, once said at ICQI conference in Illinois that neoliberalism is the result of an over generational trauma on losing the relationship to the land. I have carried this glowing phrase with my heart ever since and have already passed it on in many presentations and papers. And that’s why, though perhaps still quite not being able to verbalize, in healing methodologies, healing writing is probably about writing without forgetting the nature within and around us. We have now had to recall and recognise it, but do we still/yet understand its nature? Do we believe in its knowledge?
Nevertheless, as a researcher, as a present-day human, I have to talk in the midst of all the psychological, social, pedagogical, and, God knows, economic and legal terms and constructions instead of a good life and human nature. Good life, do not leave. Mother Earth, thank you for being here and breathing and giving us so much. Thank you for the warmth and light, Sun.