Saamelaisuuden määrittely ja uusi saamelaiskäräjälakiehdotus

Saamelaiskäräjälain kohtalo on vielä epäselvä. Tässä joitakin pohdintoja, miksi yhä niin on.

Saamelaisuuden määrittely Suomessa pohjautuu ensisijaisesti vuonna 1962 Pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston ja Turun yliopiston Sosiologian laitoksen yhteistyössä tekemään väestölaskentaan Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnissa sekä Sodankylän Lapin paliskunnan alueella, joissa tuolloin tiedettiin olevan saamelaisia. Väestömittausta ei mainituillakaan alueilla tehty joka talossa, osin pitkien tiettömien taipaleiden takia, ja etelämmäs ei menty ollenkaan. Vaikka uudessa lakiesityksessä saamelaiskäräjien äänestysoikeuden kielikriteeriä laajennettaisiin aiemmasta kolmesta sukupolvesta neljänteen sukupolveen, se ei siis välttämättä toisi montaakaan uutta äänioikeutettua, koska laskentaa yhä pidetään Timosen toimikunnan mietinnön mukaan ensisijaisena näyttönä edeltävien sukupolvien kielitaidosta eli saamelaisuudesta. Näin siitä huolimatta, että kysely tehtiin pahimman syrjinnän, assimilaation ja häpeän aikaan.

Vastaavaa väestölaskentaa ei ole suoritettu muissa Pohjoismaissa, vaan saamelaiset voivat ilmoittautua äänestysluetteloon itseidentifikaation sekä oman, vanhempien tai isovanhempien ja Norjassa isoisovanhempien kotikielen perusteella, sen itse ilmoittaen. Monella Ruotsin ja Norjan saamelaisella onkin kokemuksia koulukaverien osoittautumisesta saamelaiseksi vasta aikuisena. Suomessa sen sijaan väitetään, että saamelaiset tietävät, keitä heihin kuuluu, ja siksi ryhmähyväksyntää painotetaan yhä enemmän kansainvälisiin normeihin viitaten.

Käytännössä ryhmähyväksynnän Suomen puolella toteuttaa saamelaiskäräjien määräenemmistön valitsema, jäsen kerrallaan tietynkantaiseksi äänestetty, viisijäseninen vaalilautakunta, joka päättää, mitkä muut perustelut väestölaskennan rinnalla ovat hyväksyttäviä. Tällainen järjestely mahdollistaa mielivallan ja jättää huomiotta saamelaisten heikon ja syrjityn aseman 60-luvulla. Vanhemman tai iso(iso)vanhemman ratkaisuista ja mahdollisista omistakin virheistä huolimatta jälkipolvien saamelaiset juuret tulisi mielestäni sallia elvyttää.

60-luvulla saamelaisiksi tunnistettujen sukujen jälkeläiset pääsevät vastaisuudessakin vaaliluetteloon halutessaan lähes automaattisesti. Sen sijaan silloin saamelaisiksi tunnistamattomien perheiden ja heidän nykyisten jälkeläisten vaivannäkö saamelaisuutensa todistamiseksi on turhaa, ellei heitä tunneta tai haluta tuntea vaalilautakunnassa. Lisäksi Suomessa lakiesityksessä käytetty viittaus ensimmäiseen kieleen on monikielisissä yhteisöissä hankala käsite.

Ensimmäinen kieli ei vastaa Ruotsissa ja Norjassa käytettävää käsitettä kotikieli. Suomen Saamelaiskäräjät on nimenomaan halunnut pitää ensimmäisen kielen määritelmässä, jotta vaalilautakunta voi hylkäämisperusteissa hyödyntää vuoden 1962 väestönlaskentaa, siitä huolimatta, että se ei ole tieteellisesti pätevä edes tutkitulla alueella. Ensimmäinen kieli tulee ensisijaisesti perustelluksi joko mainitun väestölaskennan kautta tai vaalilautakunnan sukutuntemuksen perusteella. Papinkirjamerkintöjäkään tuskin pidetään saamelaiskulttuurisena tapana pitää kirjaa jäsenistään.

Saamelaiskäräjien äänestysoikeuden nk. lappalaiskriteeri halutaan lakiesityksen mukaan poistaa. On huomattava, että se ei ole sellaisenaan riittänyt kenellekään KHO:nkaan hyväksymälle hakijalle. Äänestysluetteloon ei siis ole lisätty ketään pelkästään 1600–1800-luvulla maa-, veronkanto- tai henkikirjoihin tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi merkityn esivanhemman perusteella. Lappalaiskriteeriä on jouduttu käyttämään lisäperusteluna, koska sukutiedot tai äidinkielimerkinnät eivät ole riittäneet, jos ketään hakijan kahdesta edeltävästä sukupolvesta ei löydy 60-luvun väestölaskennasta ja jos vaalilautakunta sukutuntemukseensa vedoten jättää tunnistamatta hakijan.

Usein väitetään, että lappalaisuus olisi vain elinkeino. Lappalainen on ollut ulkopuolisten antama nimitys, jota kuitenkin saamelaiset ovat itsekin käyttäneen itsestään suomea puhuessaan. Sitä käyttävät yhä vanhemmat ihmiset ja monet suomenkieliset saamelaiset.  ’Lappalaiseksi’ itseidentifioituessaan kukaan ei uskoakseni viittaa elinkeinoon, vaan nimenomaan etnisiteettiin, polveutumiseen eri saamen kieliä puhuneista kansoista. 

Pelko enemmistöasetelman keikahtamisesta ja uuden lain vahvistamatta jäämisestä on ymmärrettävä, mutta ei oikeuta nykyistä niukkaa enemmistöä suosivan asetelman varmistamista lailla. 

Olen nyttemmin antanut itseni ymmärtää, että vaalilautakunta ei liene hyväksynyt ketään hakijaa, joka on hakenut lappalaiskriteerin perusteella, vaan saamelaiskäräjien hallitus ja siten myös vaalilautakunta on vastustanut lappalaiskriteeriä johdonmukaisesti. Päättelin tämän muutamien syksyisten twitter-lausuntojen perusteella, joissa kerrottiin vaalilautakunnan harmitelleen joutuneensa hylkäämään selviä saamelaisia. Vaalilautakunta ei kuitenkaan ole hyvän (länsimaisen) hallintotavan vastaisesti neuvonut hakijoita, että heidän kannattaisi hakea jollain muulla kriteerillä eli joko isovanhempien ensimmäisen kielen perusteella tai sillä kriteerillä, että jompikumpi heidän vanhemmistaan olisi voinut tulla merkityksi vaaliluetteloon kielikriteerin perusteella. Mainittakoon vielä, että tämä jälkimmäinen vaihtoehto vastaa uuteen lakiin ehdotettua kielikriteerin ulottamista neljänteen polveen eli siinä mielessä lain kielikriteeri ei laajenisi, toisin kuin monissa julkisissa kannanotoissa väitetään.

Vaikka siis saamelaiskäräjälakia ei tälläkään hallituskaudella hyväksyttäisi, kyse ei ole siitä, ettei Suomessa kunnioiteta alkuperäiskansojen oikeuksia tai noudateta YK:n ihmisoikeuselimen suosituksia. Olisi syytä tarkastella tähän tilanteeseen johtaneita syitä tarkemmin ja tunnistaa syrjinnän ja assimilaation monivaikutteinen historia. Olisi myös hyvä elvyttää perinteinen saamelainen, pitkän ja toisia kuulevan keskustelun perinne, henkilövaalijärjestelmän salliman määräenemmistön vallan sijaan.

Puhuminen saamelaisista yhtenä alkuperäiskansana on hieman harhaanjohtavaa, koska kollektiivinen itseidentiteetti yhdestä kansasta on syntynyt vasta kielipoliittisen ja alkuperäiskansaoikeustoiminnan seurauksena. Suomen puolella toistetaan ’faktaa’ siitä, että saamelaiset tuntevat toisensa, Ruotsissa ja Norjassa tätä ei ole milloinkaan väitetty. Ruotsissa ja Norjassa eteläsaamelaisten on annettu tulla mukaan yhtenäiseen alkuperäiskansaan, vaikka heiltäkin oli kieli jo sammunut muutamaa sukupolvea aiemmin ja vaikka heihin ei liene ollut sen kiinteämpää yhteyttä kuin Suomessa pohjoissaamelaisilla (entisillä tornionsaamelaisilla) keminsaamelaisiin. Vanhan Tornion Lapin asukkaat muodostuivat aikoinaan pohjoissaamelaisista, joita siis vanhaa nimeä mukaillen voitaisiin kutsua myös tornionsaamelaisiksi nykyään. Suomessa mm. Minna Rasmuksen tutkimus kertoo erityisesti kolttien kokemasta rasismista ja syrjinnästä pohjoissaamelaisten taholta vielä 1900-luvulla. Kolttalain seurauksena heidän oikeutensa ja asemansa on vahvistunut, ja heidät on pitänyt hyväksyä saamelaisiksi. 

Keminsaamelaiset ovat asuneet laajalla alueella ja joutuneet varhaisemmin suomalaisen uudisasutuksen ja kirkon kielelle ja kulttuurille kielteisten vaikutusten alle. Erityisesti nykyisen saamelaisalueen ulkopuolella asuviin saamelaisiin (lappalaisiin) on kohdistunut raakaakin syrjintää ja rasismia, jopa pakkosterilisointia, vielä 1900-luvulla siitä huolimatta, että suurelta osalta kieli oli jo sammunut vuosikymmeniä aiemmin. Nämä saamelaisuutensa takia raakuuksia kokeneet perheet ovat sittemmin tulleet syrjityiksi myös saamelaiskäräjille hakeutuessaan. Varsinkin Norjan saamelaisten yhteisön käytäntöjä ja arvoja tuntien on vaikea kuvitella, että he väittäisivät tietävänsä eteläsaamelaisten vapaaehtoisesta norjalaistumisesta ja olisivat alusta asti kieltäytyneet tunnistavansa heitä kuulumasta saamelaiseen alkuperäiskansaan. 

Suomessa kielen säilyttäneet, lähinnä pohjoissaamelaiset, saamelaiset ovat ottaneet ja pitäneet määrittelyvallan itsellään. Kansan Uutisissa 31.5.1962 julkaistussa uutisessa todettiin saamelaisasiain komitean pitävän saamelaisina niitä henkilöitä, jotka puhuvat saamea. Saamelaisuuden määrittely siis liitettiin alusta alkaen nimenomaan kielen säilyttämiseen erityisesti pohjoissaamelaisten keskuudessa. Inarin ja Ivalon ympäristössä asuvat suurimmaksi osaksi kielensä muutamaa sukupolvea aiemmin menettäneet inarinsaamelaiset eivät kuitenkaan rakentaneet yhteisöllistä ymmärrystään kieleen perustuen, vaan kaikki olivat lappalaisia, siitä riippumatta, puhuivatko he saamea vai eivät. Yhteenkuuluvuus rakentui lähinnä sukutuntemuksen kautta. Saamelaisuuden puolesta toimivat, erityisesti pohjoissaamelaiset, joita oli muuttanut rajasulkujen jälkeen myös Inariin ja Vuotsoon, herättivät hämmennystä, ja koska aluksi oli nimenomaan kyse saamenkielestä ja (pohjois)saamenkielisten kielellisistä oikeuksista, ei osallistuminen ja kuuluvuus siihen joukkoon liene tuntunut alussa välttämättömältä. Suurella osalla inarinsaamelaisia ei kieltä kuitenkaan 60-luvulla enää ollut.   

Saamelaiskäräjälaki on vanhentunut ja tulisi päivittää, mutta ei epäoikeudenmukaisuutta vahvistavalla uudistuksella. 

ps. Teksti on kirjoitettu alunperin Helsingin Sanomien Vieraskynäksi, jonne se kerran jo melkein hyväksyttiinkin, mutta tälle tekstille suunnitellulle paikalle tuli hallinnon edustajan eli oikeusministerin lakia puolustava kirjoitus ja myöhemmin tämä ‘ei ollut enää ajankohtainen’. Loppuun olen sen jälkeen lisännyt muutaman kappaleen.