University of Helsinki
[later in English, edited in 8.4.2024]
Saamelaiskäräjälain kohtalo on vielä epäselvä. Tässä joitakin pohdintoja, miksi yhä niin on.
Saamelaisuuden määrittely Suomessa pohjautuu ensisijaisesti vuonna 1962 Pohjoismaiden saamelaisneuvoston Suomen jaoston ja Turun yliopiston Sosiologian laitoksen yhteistyössä tekemään väestölaskentaan Utsjoen, Inarin ja Enontekiön kunnissa sekä Sodankylän Lapin paliskunnan alueella, joissa tuolloin tiedettiin olevan saamelaisia. Väestömittausta ei mainituillakaan alueilla tehty joka talossa, osin pitkien tiettömien taipaleiden takia, ja etelämmäs ei menty ollenkaan. Vaikka uudessa lakiesityksessä saamelaiskäräjien äänestysoikeuden kielikriteeriä laajennettaisiin aiemmasta kolmesta sukupolvesta neljänteen sukupolveen, se ei siis välttämättä toisi montaakaan uutta äänioikeutettua, koska laskentaa yhä pidetään Timosen toimikunnan mietinnön mukaan ensisijaisena näyttönä edeltävien sukupolvien kielitaidosta eli saamelaisuudesta. Näin siitä huolimatta, että kysely tehtiin pahimman syrjinnän, assimilaation ja häpeän aikaan.
Vastaavaa väestölaskentaa ei ole suoritettu muissa Pohjoismaissa, vaan saamelaiset voivat ilmoittautua äänestysluetteloon itseidentifikaation sekä oman, vanhempien tai isovanhempien ja Norjassa isoisovanhempien kotikielen perusteella, sen itse ilmoittaen. Monella Ruotsin ja Norjan saamelaisella onkin kokemuksia koulukaverien osoittautumisesta saamelaiseksi vasta aikuisena. Suomessa sen sijaan väitetään, että saamelaiset tietävät, keitä heihin kuuluu, ja siksi ryhmähyväksyntää painotetaan yhä enemmän kansainvälisiin normeihin viitaten.
Käytännössä ryhmähyväksynnän Suomen puolella toteuttaa saamelaiskäräjien määräenemmistön valitsema, jäsen kerrallaan tietynkantaiseksi äänestetty, viisijäseninen vaalilautakunta, joka päättää, mitkä muut perustelut väestölaskennan rinnalla ovat hyväksyttäviä. Tällainen järjestely mahdollistaa mielivallan ja jättää huomiotta saamelaisten heikon ja syrjityn aseman 60-luvulla. Vanhemman tai iso(iso)vanhemman ratkaisuista ja mahdollisista omistakin virheistä huolimatta jälkipolvien saamelaiset juuret tulisi mielestäni sallia elvyttää.
60-luvulla saamelaisiksi tunnistettujen sukujen jälkeläiset pääsevät vastaisuudessakin vaaliluetteloon halutessaan lähes automaattisesti. Sen sijaan silloin saamelaisiksi tunnistamattomien perheiden ja heidän nykyisten jälkeläisten vaivannäkö saamelaisuutensa todistamiseksi on turhaa, ellei heitä tunneta tai haluta tuntea vaalilautakunnassa. Lisäksi Suomessa lakiesityksessä käytetty viittaus ensimmäiseen kieleen on monikielisissä yhteisöissä hankala käsite.
Ensimmäinen kieli ei vastaa Ruotsissa ja Norjassa käytettävää käsitettä kotikieli. Suomen Saamelaiskäräjät on nimenomaan halunnut pitää ensimmäisen kielen määritelmässä, jotta vaalilautakunta voi hylkäämisperusteissa hyödyntää vuoden 1962 väestönlaskentaa, siitä huolimatta, että se ei ole tieteellisesti pätevä edes tutkitulla alueella. Ensimmäinen kieli tulee ensisijaisesti perustelluksi joko mainitun väestölaskennan kautta tai vaalilautakunnan sukutuntemuksen perusteella. Papinkirjamerkintöjäkään tuskin pidetään saamelaiskulttuurisena tapana pitää kirjaa jäsenistään.
Saamelaiskäräjien äänestysoikeuden nk. lappalaiskriteeri halutaan lakiesityksen mukaan poistaa. On huomattava, että se ei ole sellaisenaan riittänyt kenellekään KHO:nkaan hyväksymälle hakijalle. Äänestysluetteloon ei siis ole lisätty ketään pelkästään 1600–1800-luvulla maa-, veronkanto- tai henkikirjoihin tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi merkityn esivanhemman perusteella. Lappalaiskriteeriä on jouduttu käyttämään lisäperusteluna, koska sukutiedot tai äidinkielimerkinnät eivät ole riittäneet, jos ketään hakijan kahdesta edeltävästä sukupolvesta ei löydy 60-luvun väestölaskennasta ja jos vaalilautakunta sukutuntemukseensa vedoten jättää tunnistamatta hakijan.
Usein väitetään, että lappalaisuus olisi vain elinkeino. Lappalainen on ollut ulkopuolisten antama nimitys, jota kuitenkin saamelaiset ovat itsekin käyttäneen itsestään suomea puhuessaan. Sitä käyttävät yhä vanhemmat ihmiset ja monet suomenkieliset saamelaiset. ’Lappalaiseksi’ itseidentifioituessaan kukaan ei uskoakseni viittaa elinkeinoon, vaan nimenomaan etnisiteettiin, polveutumiseen eri saamen kieliä puhuneista kansoista.
Pelko enemmistöasetelman keikahtamisesta ja uuden lain vahvistamatta jäämisestä on ymmärrettävä, mutta ei oikeuta nykyistä niukkaa enemmistöä suosivan asetelman varmistamista lailla.
Olen nyttemmin antanut itseni ymmärtää, että vaalilautakunta ei liene hyväksynyt ketään hakijaa, joka on hakenut lappalaiskriteerin perusteella, vaan saamelaiskäräjien hallitus ja siten myös vaalilautakunta on vastustanut lappalaiskriteeriä johdonmukaisesti. Päättelin tämän muutamien syksyisten twitter-lausuntojen perusteella, joissa kerrottiin vaalilautakunnan harmitelleen joutuneensa hylkäämään selviä saamelaisia. Vaalilautakunta ei kuitenkaan ole hyvän (länsimaisen) hallintotavan vastaisesti neuvonut hakijoita, että heidän kannattaisi hakea jollain muulla kriteerillä eli joko isovanhempien ensimmäisen kielen perusteella tai sillä kriteerillä, että jompikumpi heidän vanhemmistaan olisi voinut tulla merkityksi vaaliluetteloon kielikriteerin perusteella. Mainittakoon vielä, että tämä jälkimmäinen vaihtoehto vastaa uuteen lakiin ehdotettua kielikriteerin ulottamista neljänteen polveen eli siinä mielessä lain kielikriteeri ei laajenisi, toisin kuin monissa julkisissa kannanotoissa väitetään.
Vaikka siis saamelaiskäräjälakia ei tälläkään hallituskaudella hyväksyttäisi, kyse ei ole siitä, ettei Suomessa kunnioiteta alkuperäiskansojen oikeuksia tai noudateta YK:n ihmisoikeuselimen suosituksia. Olisi syytä tarkastella tähän tilanteeseen johtaneita syitä tarkemmin ja tunnistaa syrjinnän ja assimilaation monivaikutteinen historia. Olisi myös hyvä elvyttää perinteinen saamelainen, pitkän ja toisia kuulevan keskustelun perinne, henkilövaalijärjestelmän salliman määräenemmistön vallan sijaan.
Puhuminen saamelaisista yhtenä alkuperäiskansana on hieman harhaanjohtavaa, koska kollektiivinen itseidentiteetti yhdestä kansasta on syntynyt vasta kielipoliittisen ja alkuperäiskansaoikeustoiminnan seurauksena. Suomen puolella toistetaan ’faktaa’ siitä, että saamelaiset tuntevat toisensa, Ruotsissa ja Norjassa tätä ei ole milloinkaan väitetty. Ruotsissa ja Norjassa eteläsaamelaisten on annettu tulla mukaan yhtenäiseen alkuperäiskansaan, vaikka heiltäkin oli kieli jo sammunut muutamaa sukupolvea aiemmin ja vaikka heihin ei liene ollut sen kiinteämpää yhteyttä kuin Suomessa pohjoissaamelaisilla (entisillä tornionsaamelaisilla) keminsaamelaisiin. Vanhan Tornion Lapin asukkaat muodostuivat aikoinaan pohjoissaamelaisista, joita siis vanhaa nimeä mukaillen voitaisiin kutsua myös tornionsaamelaisiksi nykyään. Suomessa mm. Minna Rasmuksen tutkimus kertoo erityisesti kolttien kokemasta rasismista ja syrjinnästä pohjoissaamelaisten taholta vielä 1900-luvulla. Kolttalain seurauksena heidän oikeutensa ja asemansa on vahvistunut, ja heidät on pitänyt hyväksyä saamelaisiksi.
Keminsaamelaiset ovat asuneet laajalla alueella ja joutuneet varhaisemmin suomalaisen uudisasutuksen ja kirkon kielelle ja kulttuurille kielteisten vaikutusten alle. Erityisesti nykyisen saamelaisalueen ulkopuolella asuviin saamelaisiin (lappalaisiin) on kohdistunut raakaakin syrjintää ja rasismia, jopa pakkosterilisointia, vielä 1900-luvulla siitä huolimatta, että suurelta osalta kieli oli jo sammunut vuosikymmeniä aiemmin. Nämä saamelaisuutensa takia raakuuksia kokeneet perheet ovat sittemmin tulleet syrjityiksi myös saamelaiskäräjille hakeutuessaan. Varsinkin Norjan saamelaisten yhteisön käytäntöjä ja arvoja tuntien on vaikea kuvitella, että he väittäisivät tietävänsä eteläsaamelaisten vapaaehtoisesta norjalaistumisesta ja olisivat alusta asti kieltäytyneet tunnistavansa heitä kuulumasta saamelaiseen alkuperäiskansaan.
Suomessa kielen säilyttäneet, lähinnä pohjoissaamelaiset, saamelaiset ovat ottaneet ja pitäneet määrittelyvallan itsellään. Kansan Uutisissa 31.5.1962 julkaistussa uutisessa todettiin saamelaisasiain komitean pitävän saamelaisina niitä henkilöitä, jotka puhuvat saamea. Saamelaisuuden määrittely siis liitettiin alusta alkaen nimenomaan kielen säilyttämiseen erityisesti pohjoissaamelaisten keskuudessa. Inarin ja Ivalon ympäristössä asuvat suurimmaksi osaksi kielensä muutamaa sukupolvea aiemmin menettäneet inarinsaamelaiset eivät kuitenkaan rakentaneet yhteisöllistä ymmärrystään kieleen perustuen, vaan kaikki olivat lappalaisia, siitä riippumatta, puhuivatko he saamea vai eivät. Yhteenkuuluvuus rakentui lähinnä sukutuntemuksen kautta. Saamelaisuuden puolesta toimivat, erityisesti pohjoissaamelaiset, joita oli muuttanut rajasulkujen jälkeen myös Inariin ja Vuotsoon, herättivät hämmennystä, ja koska aluksi oli nimenomaan kyse saamenkielestä ja (pohjois)saamenkielisten kielellisistä oikeuksista, ei osallistuminen ja kuuluvuus siihen joukkoon liene tuntunut alussa välttämättömältä. Suurella osalla inarinsaamelaisia ei kieltä kuitenkaan 60-luvulla enää ollut.
Saamelaiskäräjälaki on vanhentunut ja tulisi päivittää, mutta ei epäoikeudenmukaisuutta vahvistavalla uudistuksella.
ps. Teksti on kirjoitettu alunperin Helsingin Sanomien Vieraskynäksi, jonne se kerran jo melkein hyväksyttiinkin, mutta tälle tekstille suunnitellulle paikalle tuli hallinnon edustajan eli oikeusministerin lakia puolustava kirjoitus ja myöhemmin tämä ‘ei ollut enää ajankohtainen’. Loppuun olen sen jälkeen lisännyt muutaman kappaleen.
DEFINITION OF SÁMI AND THE NEW SÁMI PARLIAMENT ACT AMENDMENT [English translation first published in Facebook 27.2.2024]
(Sorry for a complicated text and for using maybe wrong translations of the central concepts sometimes, translated with the help of google translator – also some sentences edited a bit while translating):
The definition of Sámi in Finland is primarily based on the census conducted in 1962 by the Finnish section of the Nordic Sámi Council and the Department of Sociology of the University of Turku in the municipalities of Utsjoki, Inari and Enontekiö and in the area of Sodankylä Lapland, where there were known to be Sámi at that time. Even in the mentioned areas, the population survey was not done in every house, partly because of the long distances without roads, and the research assistants did not go further south at all. Even if in the new bill the language criterion for the right to vote in Sámi parliament election would be expanded from the previous three generations to the fourth generation, it would not necessarily bring many new voters, because according to the Timonen commission’s report, the census is still considered the primary evidence of the language skills of previous generations, i.e. Sámi. This is despite the fact that the survey was conducted at the time of the worst discrimination, assimilation and shame.
A similar census has not been carried out in other Nordic countries, but there Sámi people can register on the voting list based on self-identification and the home language of their own, parents or grandparents and, in Norway, great-grandparents, by declaring it themselves. Many Sámi in Sweden and Norway have experiences of school friends turning out to be Sámi only as adults. In Finland, on the other hand, it is claimed that the Sámi know who they belong to, and that is why group acceptance is increasingly emphasized with reference to international norms.
In practice, on the Finnish side, the group approval is carried out by a five-member election board chosen by the majority of the Sámi parliament, where each member of the board is voted one by one in order to guarantee the right opinion. This board then decides which other justifications are acceptable alongside the census. Such an arrangement enables arbitrariness and ignores the weak and discriminated position of the Sámi in the 60’s. In my opinion, the Sámi (language) roots of current generations should be allowed to be revived, despite the decisions of a parent or great-grandparent to not to talk Sámi to the children as well as possible mistakes of the applicants themselves in earlier times, eg. to having been denying one’s own Sáminess.
Descendants of families identified as Sámi in the 60’s, instead, will also in the future be able to get on the electoral roll almost automatically if they only wish. Simultaneously, the efforts of families – and their current descendants – who were not recognized as Sámi at that time to prove their Sámi status are in vain, if they are not known or wanted to be known in the election board.
Additionally, the reference to the first language used in the amendment in Finland is a difficult concept in multilingual communities. And contrary to claims, the ’first language’ does not correspond to the concept of ’home language’ used in Sweden and Norway. The Sámi Parliament of Finland has specifically wanted to keep the first language in the definition, so that the election board can keep using the 1962 census as grounds for rejection, despite the fact that it is not scientifically valid even in the area studied. The first language will primarily be justified either through the mentioned census or on the basis of the electoral board’s family knowledge. Priest book entries are also not considered a Sámi cultural way of keeping records of members.
According to the amendment, the so-called Lapp criterion for the right to vote in Sámi parliament elections is to be removed. It should be noted that it has not been enough for any applicant accepted by the Supreme Court. So no one has been added to the voting list solely on the basis of an ancestor marked as a fell, forest or fisherman Lappish person in the land, tax collection or life registers in the 17th–19th centuries. The Lappish criterion has had to be used as an additional justification, because family information or mother tongue entries have not been sufficient, if no one from the two previous generations of the applicant can be found in the census of the 60s and if the election board, citing its ’knowledge’ of the family, fails to identify the applicant.
According to the amendment, the so-called Lapp criterion for the right to vote in Sámi parliament elections is to be removed. It should be noted that it alone has not been enough for any applicant accepted by the Finnish Supreme Court. So no one has been added to the voting list solely on the basis of an ancestor marked as a fell, forest or fisher Lapp in the land, tax or life registers in the 17th–19th centuries. The Lapp criterion has had to be used as an additional justification, as family information or mother tongue entries have not been sufficient, if no one from the two previous generations of the applicant can be found in the census of the 60s and if the election board, citing its kin-based knowledge of the family, fails to identify the applicant.
It is often argued that Lapp would just be a livelihood (I think that hearing this would also hurt Swedish Sami, who earlier were called Lapps too). Though, Lapp, ’lappalainen’ in Finnish, has been a designation given by outsiders, which, however, also the Sami themselves have used for themselves when speaking Finnish. It is still used by many older people and many Finnish-speaking Sami. When self-identifying as ‘Lapp’, no one, I believe, refers to the livelihood, but specifically to ethnicity, to descent from peoples who spoke different Sámi languages.
The fear of overturning the majority arrangement and the new bill not being confirmed is understandable, but does not justify securing the current arrangement favoring the meager majority with a new act.
I have now allowed myself to believe that the election board may not have accepted any applicant who applied on the basis of the Lapp criteria, but the board of the Sámi parliament and thus also the election board has consistently opposed the Lapp criteria. I concluded this based on a few Twitter statements in the fall 2022, in which it was said that the election board was upset that they had to reject clear Sámi people. However, contrary to good (Western, yes) administrative practice, the Election Board has not advised the applicants to apply by using some other criterion, i.e. either based on the grandparents’ first language or on the basis of the criterion, or with the criterion that either of their parents could have been entered in the electoral roll based on the language criterion. So, as it thus should be mentioned here, this latter option corresponds to the extension of the language criterion to the fourth generation as proposed in the new amendment, i.e. in that sense the language criterion of the amendment would actually not be expanded at all, contrary to what is claimed in many public statements.
Therefore, even if the Sámi Parliament Act is not approved during this term of the government either, it is not a matter of not respecting the rights of the Indigenous peoples in Finland or not following the recommendations of the UN human rights body. It would be worthwhile to look more closely at the reasons that have led to this situation and to recognize the multi-influenced history of discrimination and assimilation. It would also be good to revive the Sámi tradition of a long and reciprocally listening discussion, instead of the rule of the numerical majority allowed by the person-based election system.
I think that talking about the Sámi as one Indigenous people is a bit misleading, as the collective self-identity of one people has mostly emerged as a result of language and Indigenous rights politics. On the Finnish side, the ‘fact’ that the Sámi know each other is repeated, when in Sweden and Norway this has never been claimed. E.g. the southern more Sámi have been allowed to join the unified Indigenous people, even though their language in some families may have already died a few generations earlier, and even though the northern more Sámi probably had not much closer connection to them than the Northern Sámi (former Tornio Sámi) in Finland to the Kemi Sámi. The inhabitants of the earlier Tornio Lapland once consisted mostly of Northern Sámi, who could therefore also be called Tornio Sámi today according to the old name. In Finland, e.g. Minna Rasmus’s research tells especially about the racism and discrimination experienced by the Skolts from the North Sámi back in the 20th century. As a result of the Skolt Act, their rights and status have been strengthened, and they have had to be accepted as Sámi.
The Kemi Sami people have lived in a large area and were earlier than northern more groups subjected to the negative effects of Finnish settlement and the church’s language and culture. In particular, the Sámi (Lapps) living outside the current Sámi region have been subjected to brutal discrimination and racism, even forced sterilization, also in the 20th century, despite the fact that the language had largely died out multiple decades, even a century, earlier. These families, who experienced brutality because of their Sámi identity, have since become discriminated against also when applying to Sámi parliament electoral roll. Especially as knowing the practices and values of the Sámi community in Norway, it is hard to imagine that they would claim to know about the voluntary Norwegianization of the southern Sámi and would have refused to recognize them as belonging to the Indigenous Sámi people from the very beginning.
In Finland, the Sámi people who have preserved the language, mainly the North Sámi, have taken and kept the defining power for themselves. In the news published in Kansan Uutiset on May 31, 1962, it was stated that the Sámi Affairs Committee considers those persons who speak Sámi to be Sámi. From the beginning, the definition of Sámi was therefore linked to the preservation of the language, especially among the North Sámi. However, the Inari Sámi people who mostly live around Inari and Ivalo and some of whom had lost their language a few generations earlier, did not build their communal understanding based on language, but were all Lapps, regardless of whether they spoke Sámi or not. Cohesion was mainly built through familiarity. Those campaigning for Sámi rights, especially those North Sámi, who had moved to Inari and Vuotso after the border closures between Finland and Norway/Sweden, caused confusion, as I have heard. Since at first it was specifically about the Sámi language and the linguistic rights of (North) Sámi speakers, participation and belonging to that group must not have seemed necessary at the beginning. However, a large number of Inari Sámi people no longer had the language in the 60’s.
The Sami Parliament Act is outdated and should be updated, but not with a reform that reinforces injustice.