Luonto meissä, me luontona.

Niin, vuosia olen kirjoittanut kohti.
Kohti runoa, kohti metodologiaa, kohti kasvatusta, kohti hyvää elämää.
Tutkinut ihmisenä olemista ja pitkälti sitä, miksi me monet voimme niin pahoin.
Ja miten voisimme elää vapaammin, täydemmin, rakastavammin, lämpimämmissä suhteissa toisiimme, toisiamme riistämättä ja satuttamatta, vaan kaikelle ja kaikenlaisuudelle tilaa antaen ja rakentaen. Kunkin ihmisen ja elävän tarpeet ja eläväisyyden tunnistaen ja hyväksyen.

Joskus sommittelin tutkimussuunnitelmalle ja rahahakemukselle otsikkoa Living research, Life research, Life-in-Research, Research-in-Life, Elävä tutkimus – tutkimus, jossa tutkija on elossa ja läsnä kokonaisena ja tutkii elämistään eläessään. En ihan osannut sitä itsekään sanallistaa, mutta joku aavistus minulla oli ja koin, että siinä kohtaa tutkimuksessa oli/on ammottava aukko. Käänsin sen sittemmin tutkijan subjektiviteetin tutkimiseksi ja taisin saadakin vuoden rahoituksen Ella ja Georg Ehrnroothin säätiöltä, kiitos siitä.

Nyt minun pitäisi kirjoittaa artikkelia saamelaisesta pedagogiikasta tässä ajassa, olen luvannut ja yritän jaksaa vastata kutsuun. Yritän päästä siihen ihan pian, ihan kohta. Mutta kurkkasinpa tänne ja huomasin, että blogini ovat jossain hieman häviksyksissä, näkymättömissä. Tuumin, tulisivatko muutkin näkyviin, jos avaisin tämän vuoden kirjoittamalla. Siksi: hyvää tätä vuotta. Maailma on kaunis tänään, puut ovat valkoisina ja kodissa on lämmintä ja mukavaa, toivottavasti sinunkin kodissasi.

Luin joskus joltain, oliko ehkä Ken Gale tai Deleuze tai Derrida, että joskus teksti tietää enemmän kuin kirjoittaja. Että ehkä kohti-kirjoittaessani olen tavoitellut jotain sellaista, jota en ole oikein osannut enkä vieläkään osaa sanallistaa. Jotain henkistä, jotain kokonaisvaltaista, jotain laajasydämistä, jotain lepoa, jotain rauhaa.

Ja että nyt vuodenvaihteessa kaiken hyvän energian, elämänhalun ja luottamuksen menettämisen keskellä ymmärsin jotain tai löysin jonkun pienen sanallistuksen: että tutkin ihmisluontoa itseni eli oman luontoni tutkimisen kautta. Tutkin luonnon ymmärtämisen, omistamisen, valjastamisen mahdollisuutta ja mahdottomuutta. Ajattelen, että luonto on hyvä sellaisenaan ja että luonnossa jokainen puu, eläin, kallio löytää paikkansa ja on hyvä ja oikealla paikallaan siinä ja sellaisena kuin on. Tai siis olisi hyvä, mutta usein meidän ihmisten mielestä näin ei ole. Ja että todellakin välillä tuskastun ja tuskastumme sen kanssa, että me ihmiset olemme luoneet niin kummallisen maailman ja järjestelmän, että ihminen – eikä oikein eläinkään/luonto – enää tiedä, miten päin pitäisi olla. Missään tapauksessa ei sellaisenaan.

Ja tämän elämän sellaisenaan tutkiminen on jo kvanttifysiikan näkökulmasta mahdotonta: kun kvanttia, joka voi olla yhtä aikaa sekä aalto että hiukkanen, observoidaan, se muuttuu jommaksi kummaksi. Se ei enää elä sellaisenaan. Siksi kompuroin. Jos koko ajan observoi, ei voi elää sellaisenaan. Tässä siis yksi paradoksi.

Toinen dilemma ovat ne järjestelmät, häkkyrät, jotka vievät ja ovat vieneet meidät kauas elämän ytimestä, hyvästä elämästä, yhteydestä luonnon kanssa, oman luontomme kanssa, maailman luonnon kanssa. Kauas siitä, mitä joissakin alkuperäiskansayhteisöissä ehkä vielä (hetki sitten) on (ollut) jäljellä. Todella kauas siitä. Ja että siksi meitä monia sattuu niin hirvittävästi välillä.

Shawn Wilson, viisas Opaskwayak Cree tutkija, sanoi kerran ICQI-konferenssissa Illinois’sa, että neoliberalismi on seurausta siitä, että olemme menettäneet yhteyden maahan. Olen kantanut tätä hehkuvaa lausetta sydämelläni siitä asti ja jakanut sen jo monessa esityksessä ja paperissa eteenpäin. Ja että siksi, vaikken ehkä oikein vieläkään osaa sanallistaa, parantavissa metodologioissa, parantavassa kirjoittamisessa lienee kyse kirjoittamisesta siten, että ei unohdettaisi sitä luontoa meissä ja ympärillämme. Nythän olemme kyllä jo joutuneet sen pakosta muistamaan ja huomaamaan, mutta ymmärrämmekö vieläkään sen luontoa? Uskommeko sen tietoon?

Ja tutkijana, nykyihmisenä, joudun/joudumme hyvän elämän ja ihmisluonnon sijasta puhumaan joko psykologisten, yhteiskuntatieteellisten, pedagogisten ja Luoja ties minkä kaikkien talous- ja oikeustieteellisten termien ja häkkyröiden keskellä. Hyvä elämä, älä jätä. Äiti Maa, kiitos, että olet ja hengität ja annat meille niin paljon. Kiitos lämmöstä ja valosta, Aurinko.

.

Nature in us, we as nature.

Yes, for years I have been writing towards.
Towards a poem, towards methodology, towards education, towards a good life.
(Re)searching being human and largely why many of us feel so bad.
And how could we live more freely, more fully, more lovingly, in warmer relationships with one another, without depriving and hurting each other, but giving and creating space for all and everything, all kinds of life. Recognising and accepting the needs and vitality of each person and each living being.

Some years ago I assembled with the titles for a grant application, for a research plan: Living research, Life research, Life-in-Research, Research-in-Life, a study in which the researcher is alive and present as a whole and examines his or her own life while living. I didn’t quite know how to word it , but I had a clue that there was / is a wide gap at that point in the academic research. I later turned it to a study of the subjectivity of a researcher and I even got a one year funding for that, thanks to the Ella and Georg Ehrnrooth Foundation.

Now I should write an article about Sámi pedagogy in this time – I have promised and I’ll try to get there soon, very soon. But I wanted to peek here shortly and noticed that my blogs are somewhere a bit lost, partly invisible. I wondered if the previous ones would show up if I opened this year by writing something. Therefore: I wish you all a happy this year. The world looks beautiful today, the trees are white in snow and my home is warm and comfortable, hopefully yours too.

I sometimes read from someone, maybe Ken Gale or Deleuze or Derrida, that sometimes the text knows more than the author. So perhaps as writing-towards, I’ve been aiming for something I haven’t really been able to and still can’t word. Something spiritual, something holistic, something broad-hearted, something restful, something peaceful.

And that now, at the turn of the year, in the midst of all the loss of good energy, desire for life, and confidence, I realised or found some wording: that I study human nature through the study of myself, that is, my own nature. I explore the possibility and impossibility of understanding, owning, or harnessing nature. I think that nature is good as such as it is and that in nature every tree, animal, and rock finds its place and is good and in the right place in itself and as it is. Or would be good, but often we people only don’t think so. And that indeed, I/we get frustrated with this strange world and system we humans have constructed as such that human – and animal / nature – no longer knows how it should be. In no case as such.

Actually the study of the life as such is already impossible from the point of view of quantum physics: when a quantum, which can be both a wave and a particle at the same time, is observed, it becomes one of these two alternatives. It no longer lives as such. That’s why I’m stumbling. If you (are getting) observe(d) all the time, you cannot live as you are. So here is a paradox.

Another dilemma is the systems, the cages that take and have taken us far from the core of life, the good life, away from the connection with nature, with our own nature, and with the nature of the world. Far from what may still be (or just a moment ago was) left in some indigenous communities. Really far from that. And that’s why many of us hurt so terribly in between.

Shawn Wilson, a wise Opaskwayak Cree scholar, once said at ICQI conference in Illinois that neoliberalism is the result of an over generational trauma on losing the relationship to the land. I have carried this glowing phrase with my heart ever since and have already passed it on in many presentations and papers. And that’s why, though perhaps still quite not being able to verbalize, in healing methodologies, healing writing is probably about writing without forgetting the nature within and around us. We have now had to recall and recognise it, but do we still/yet understand its nature? Do we believe in its knowledge?

Nevertheless, as a researcher, as a present-day human, I have to talk in the midst of all the psychological, social, pedagogical, and, God knows, economic and legal terms and constructions instead of a good life and human nature. Good life, do not leave. Mother Earth, thank you for being here and breathing and giving us so much. Thank you for the warmth and light, Sun.

Towards healing methodologies. Kohti parantavia metodologioita.

Towards healing methodologies.
Towards reconciliation.
Towards peace.
Towards something more equal, more sustainable, more caring, more solidary.
Towards a better world we, many of us, if not all of us, write.

(Or, no, actually, the reality is that there is also bad and evil, there is selfishness, there is greed, there is fear, which makes someone willing to hurt others in order to save the own feeling of self-confidence, there is the will for power.)

Is it a better world for us we dream about?
Or a better world for us all?
Who are the ’us’ we are speaking about?

”Mii leat ain dáppe, we are still here”
Yes, we are still here, we who are Indigenous, we who are the descendants of the Indigenous peoples, we who are still Indigenous, we who still carry some different ways of thinking, some different languages, in other words some different ways to conceptualise the world, life, being and becoming, we who still carry some different ways of acting in the world and with the world, with the land, with the nature, with our human and other-than-human each other, we who still carry the respect and love,

But/and we also carry pain, 
we carry pain that has different shapes, histories, time spands, contexts.
The pain is personal, and it varies.  [the translation continues after the Finnish text]

Jatkan sittenkin suomeksi, vaikka ensiksi kuvittelin, että voisin kirjoittaa suoraan englanniksi, koska tämä ei sittenkään ole vain Suomen ja suomalaisten (/) saamelaisten ongelma.
Ja tunnustan,
että tämä seuraavan blogin kirjoittaminen on (ollut) minulle ihan hurja ponnistus. 
Sanat takertuvat kurkkuun,
tai, tässä tietokoneella näpytellessä olkapäihin, päähän, silmien taakse.
Katoavat, unohtuvat jonnekin.

Odotan oikeaa hetkeä, tunnetta, rohkeutta, virtausta.
Rohkaisen itseäni kirjoittautumalla ensin hetkeen ja tilaan. 
Rakentamalla mielessäni vastaanottavaisen lukijan.

Silittelemällä sisälläni vapisevaa pientä sydäntä, joka syyttelee:
Mikä healing methodologies?
Miten muka suoraan sanominen voisi olla parantavaa?
Oletko varma, että olet oikeassa?
Mikä oikeus sinulla on sanoa noin?
Ethän sinä ole kasvanut pohjoisessa! Et sinä voi tietää! Varsinkaan sinä et voi tuntea kaikkia saamelaisia. Niin, juuri sinä. Joten anna olla taajoamasta. Keskity muihin asioihin. Älä sekaannu asiaan, joka ei sinulle kuulu. Älä. Älä. Lopeta. Ole hiljaa.

Silittelemällä, tyynnyttelemällä:
Kyllä, kyllä sinä voit. Kyllä sinä voit sanoa ääneen sen, mitä ihmettelet. 
Kyllä sinä voit tunnustella rehellisesti sitä, mikä sinua ja mielestäsi yhteisöä vaivaa.
Sillä voi olla merkitystä muillekin.
Kyllä voit kirjoittaa, vaikket (vielä) tiedäkään,
mihin itse rajan suomalaisten ja saamelaisten välillä vetäisit. Jos ylipäätään.

Niin, ehkei koko Suomi voi uudelleensaamelaistua, vaikka koko Suomi olisikin joskus aikojen alussa ollut saamelaisten aluetta. Ja vaikka kaikilla suomalaisilla olisi jossain kaukana myös saamelaisia juuria. Että jokin raja siinä on oltava ja jostain kohdasta lähtien se historian jakautuminen ja suomalaisten (tai jo paljon, paljon aiemmin suomalaistuneiden) tunkeutuminen alueille ja pirunkielten ja ’väärien’ uskomusten poiskitkeminen (enemmän tai vähemmän väkivaltaisilla tavoilla) on tunnistettava. Tai jossain kohtaa se ei ehkä enää satuta-ko?

Niin, tuossa se ehkä on.
Kuka määrittelee tuskan ja surun ja menettämisen aitouden tai oikeutuksen?
Tai mistä asti Suomessa tai Suomen tai suomalaisten tarvitsee katsoa aiheuttamaansa tuskaa? Vainko sen sata vuotta, jonka Suomi on ollut itsenäinen? Ovatko esimerkiksi noitavainot ja rumpujen polttamiset ja pirunkielisenä järveen upottamiset 1600–1700-luvulla niin vanhaa historiaa, että niistä ei enää voi tuntea tuskaa? Että voidaan todeta, että ”toki se on sääli, mutta saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksissa lähdetään nykypäivän tilanteesta”?

Valitsin blogin parantavien metodologioiden rakentamisen ympäristöksi monesta syystä: lakiesitys on menossa eduskuntaan alkuvuodesta 2022 (ellei sitä sitten jätetä epäonnistuneena esittelemättä) ja siksi nyt ei ole aikaa odotella tieteellisen artikkelin ja loppuun asti hiotun argumentin kirkastamista ja tieteellis-teknistä koristelemista sekä ulkopuolista arviointiprosessia. Minulle tämä jo on tiedettä, in real time, science in action, reilun ja oikeudenmukaisen totuuden tavoittelua, kulkemista kohti toisin tietämistä, uusien tulkintojen rakentamista, parantavien metodologioiden hahmottelua.

Valitsin blogin kirjoittamisen välineeksi, jotta voin hieman luopua tieteellisen kirjoittamisen normistoista – viittaan joihinkin lähteisiin tarkemmin vasta, kun julkaisen näitä hiukan tätä tieteellisempinä artikkeleina. Perinteinen tieteellinen tutkimus pyrkii usein rajaamaan tutkimusongelman eksaktisti ja pidättäytymään siinä sekä mieluiten tutkijan oman tieteenalan ja asiantuntijuusalueen sisällä. Nykypäivän ongelmamme ovat kuitenkin viheliäisiä kaikenkattavuudessaan, sotkuisuudessaan, kietoutuneisuudessaan. Ja vaikka meillä nyky-yliopistossa on enemmän ja enemmän monitieteisiä ja moninäkökulmaisia yhteistyöhankkeita, useimmiten jokainen kirjoittaa oman tutkimusalueensa spesifistä tarkastelukulmasta käsin ja tarkastelukulmien moninaisuuden oletetaan tuottavan moniäänisen ja -näkökulmaisen kuvan. Ja toki se niin tekeekin. Mutta, tosiasiassa kenelläkään ei ole aikaa lukea kaikkia näitä moninaisia ilmiöitä koskevia moninaisia tekstejä.

Ja jos (ja kuten yleensä aina) meillä on ilmiö, joka on seurausta niin monesta kulttuurisesti, sosiaalisesti ja historiallisesti muotoutuneesta faktasta, niin heikompaa ja suurpiirteisempää tai kokonaisuuksiin keskittyvää tutkijaa (minua) heikottaa. Tähän ilmiöön kun kietoutuu niin monta asiaa, että niiden ymmärtämisessä ei juuri mikään tieto ole turhaa. Ja sitten hän lukee sieltä, lukee täältä, taittelee sivunkulmia, lisäilee virtuaalisia kirjanmerkkejä, liittää omiin lukemistoihinsa, tekee satunnaisia muistiinpanoja. Lukee vanhoja ja uusia tutkimuksia saamelaisuudesta, lestadiolaisuudesta, saamelaisista elinkeinoista, rajankäynneistä ja valtioiden rajojen vetämisestä, digitaalisia sanomalehtiarkistoja, olematta uskonnontutkija, historioitsija tai lakitieteilijä. Ja joutuu tunnustamaan tietämättömyytensä uudestaan ja uudestaan. Ja meinaa lannistua.

Siksi, tarkkojen viitteiden puuttuessa, saatan tulla antaneeksi esimerkiksi Faktalaavun (Fáktalávvu) kirjoittajille mahdollisuuden väittää, että kirjoittamiseni ei perustuisi faktoihin. Käytämme kuitenkin mainitun blogisivuston kirjoittajien kanssa nimenomaan samoja faktoja, mutta tulkitsemme niitä eri näkökulmista, minkä pohjalta perustelemme keskenään lähes vastakkaisia asioita. Minun ymmärrykseni mukaan Faktalaavun kirjoittajat kritisoivat faktojen ja tulkintojensa pohjalta Suomen harjoittamaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta loukkaavaa politiikkaa, joka heidän mielestään ymmärtääkseni lähes räikeimmin näkyy siinä, että KHO ja siis suomalaiset päättävät saamelaiseen yhteisöön kuulumisesta. (Niin ei voi olla. Totta, niin ei oikeastaan pitäisi olla.) Minä sen sijaan tunnustelen, miten faktojen perusteella voisi esittää ja todeta, että Suomessa valittu linja saamelaismääritelmästä sekä ajaa täysin erilaista saamelaispolitiikkaa kuin naapurimaissa Norjassa ja Ruotsissa että satuttaa monia saamelaistaustaisia pohjoisen asukkaita ja on siten vastoin heidän oikeuksiaan. 

Koska aihe on niin poliittinen ja muiden näkökulmien esittäminen siihen niin kiellettyä tai ainakin vaiennettua Suomen saamelaisessa yhteisössä, tehtävä on lähes mahdoton, tietyissä piireissä jo ennalta ei-faktapohjaiseksi, jopa disinformaatioksi, nimetty.

Siihen vedottiin, kun kysyin, miten Suomen PENin järjestämä paneelikeskustelu 13.12.2021 sananvapaudesta ja saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksista kuvasti saamelaisen yhteisön sisäistä sananvapautta paneeliin kutsuttujen saamelaisten osalta, jotka mielestäni edustivat enemmänkin yhtä, toki enemmistödemokratialla legitimisoitua ääntä, ei niinkään saamelaisia ääniä monikossa, kuten paneelin nimi ehdotti. Keskustelu haluttiin kuulemma pitää faktapohjaisena.

Kirjoittamiseni kääntyi (jo monta kappaletta sitten) vähän toisaalle kuin alussa suunnittelin, mutta myös täältä aukeaa jotain siitä, josta olen halunnut kirjoittaa: Että ymmärrän, että tuntuu pahalta, kun kaikki saamelaiset ja suomalaiset eivät sano pelkästään ’kyllä ja aamen’ kaikkeen niukan valtaenemmistön näkemyksen mukaisesti esitettyyn, mutta mielestäni sitä ei voi pitää rasistisena, ei vaientamisyrityksenä, ei vihapuheena, ei disinformaation levittämisenä, vaan – miten Jarkko Tontti sanoikaan Helsingin Sanomissa 3.12.2021 – (töykeänä ja tylynä) keskusteluna, demokraattisen yhteiskunnan osoituksena.

Toisaalta haluaisin ymmärtää myös sen, ja suureksi osaksi ymmärränkin, että (enemmistö)valtaa pitävät saamelaiset kokevat sen uhkaavana, että saamen kielen ja sen mukana osan saamelaisesta kulttuuriperinnöstään menettäneet, osittain suomalaistuneet saamelaisjuuriset, haluaisivat tulla tunnustetuiksi saamelaisina. (En puhu itsestäni, minut ja sukulaiseni tunnustetaan kyllä.) On totta, että esimerkiksi elinkeinoista ja taloudellisista mahdollisuuksista selviytyä pohjoisessa jouduttaisiin keskustelemaan enemmän.

Suomen Kuvalehden haastattelussa 5.2.1993 (s. 25-26) Ole Henrik Magga, silloinen saamelaisparlamentin, Sametingetin, puhemies kertoo Norjan Saamelaisparlamentin alkuvuosien tunnustelusta ja norjalaisen yhteiskunnan sopeutumisesta saamelaisten huomioimiseen ja reflektoi muutosta myös saamelaisessa yhteiskunnassa: ”Toisaalta myös saamelaiset ovat kokeneet suuria mullistuksia. Ennen kaikki asiat hoidettiin poromiesten kautta. Nyt puheoikeus on myös merisaamelaisilla, joista vain harvat osaavat saamen kieltä. Kielessämme on vieläkin kaksi saamelaista tarkoittavaa sanaa. Toinen tarkoittaa porosaamelaisia ja toinen talollisia, niitä, jotka ovat asettuneet aloilleen. Mekin tarvitsemme aikaa sopeutua.” Suomessa valta haluttaisiin niin mieluusti pitää siellä, missä se nyt on.

Ja toki on totta sekin, että saamenkielen menettäneet lapinkyläläiset eivät aluksi halunneet tulla nimetyiksi saamelaisiksi, vaan ryhtyivät hakemaan oikeutta lappalaisina ja kun eivät siinä onnistuneet, huomasivat, että saamelainen on ainoa nimitys, jolla voi tulla tunnustetuksi Suomen valtion ja saamelaiskäräjien taholta alkuperäiskansalaiseksi. (This is a tricky point, yes, ja tästä voi lukea lisää Veli-Pekka Lehtolan kirjasta Saamelaiskiista, faktat ovat siinäkin oikeat, tulkinnat tutkijan, toki myös valtaenemmistön tukemat.) Ja toki on ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään suomeksi/suomenkielisinä lappalaisina aina. Nämä, osittain samat ihmiset, vastustivat ensiksi saamelaisten erityisoikeuksia, koska eivät kaiketikaan ainakaan vielä 60-luvulla voineet väittää itseään saamelaisiksi, koska tuolloin Saamelaisasiain komitean mukaan Suomessa saamelaisiksi luettiin ne henkilöt, jotka puhuivat saamea (ks. Kansan Uutiset, 31.5.1962, s. 7). Käsite alkuperäiskansa kotiutettiin Suomeen vasta hieman myöhemmin.

Mutta niin, ehkä pikaisesti, ennen lopettamista tällä erää, voisin todeta, että poststrukturalististen ja posthumanististen teorioiden kanssa (taas tämä ritirimpsu) olen (ja en ole) irrottautunut henkilökohtaisesta minuudesta ja siten, vaikka kirjoitan sydän vereslihalla ”omalta” liikkeelliseltä paikaltani, sen kaiken keskellä, minkä keskellä elän ja ihmettelen sitä, mitä ympärilläni tapahtuu, en sittenkään kirjoita vain itsestä tai subjektiivisesti, vaan niitä keskusteluja ja ajatuksia poimien, joita tälle kirjoittavalle paikalle, tähän kehoon ja mieleen, kehomieleen, ajatusten hetteiköistä (ei siis pelkästään omistani) putoilee. Jollain tavalla yritän olla uskollinen niille tai sille, mitä paikalleni on koettavaksi tullut. 

Ja että ehkä healing methodologies olisi/on kutsumista siihen samaan paljauteen tai edes sen tunnistamiseen itsessä. Koska jotenkin uskon, että meidän kaikkien olis silleen paljaina ja rehellisinä paljon parempi. Että jos ois rehellinen ja kiltti itselle (hah, mitä minä muka siitä tiedän, kyllä itsemyötätunto välillä niin kauas karkaa…), niin vois nähdä toisessakin sen herkän ja hyvän ja hyvään pyrkivän.

Niin, ja tosiaan, niille, jotka eivät ennen ole tekstejäni lukeneet, voin kertoa, että hetkittäinen naiiviuteni inspiroituu Hélène Cixous’n teksteistä – rakastan hänen ajatustaan kirjoittamisesta naiiviuden manifestina. 

Tähän tämänkertainen loppuu. Tai jää kesken. Palaan pian, toivon. 
And yes, I try to translate this into English, too. In the nearest days.

.

For the beginning acknowledging
that writing this next blog is (has been) a great effort for me.

The words sticking in my throat, or, as writing with the computer,
sticking somewhere in the shoulders, in the head, behind the eyes.
Disappearing, getting forgotten somewhere.

Waiting for the right moment, feeling, courage, flow.
Encouraging myself by first writing into the moment and space.
Constructing a receptive reader in my mind.

Stroking the trembling heart that accuses:
What healing methodologies?
How, if at all, could speaking out be healing?
Do you think you have right to say something at all?
You haven’t grown up in the north! You can’t know! Especially you can’t know all the Sámi.
Yes, you don’t. So let it be. Focus on other things. Don’t get involved in something that doesn’t belong to you. Please don’t. Stop it. Be quiet.

Stroking, soothing the heart:
Yes, you can. You truly can say out what you are wondering.
You can honestly sound out what is bothering you and the community.
It may matter to others too.
You can write, even if you don’t (yet) know,
where you yourself would draw the line between the Finns and the Sámi. If at all.

Yes, the whole of Finland may not be resáminised (made Sámi again), even if the whole Finland had been a Sámi territory at the beginning of time. And even if all the Finns had Sámi roots somewhere far away. There must be a limit to, or from some certain point on, where the division of history and the intrusion of the Finns (or those who had become Finns much, much earlier) into the Sámi territories and the (more or less violent ways of) elimination of the languages of the Devil and the ‘false’ beliefs must be recognised. Or is there a time before when the acts done do not anymore hurt? 

That’s maybe some main piece of the question.
Who determines the authenticity or justification of pain, sorrow, and loss?
Since when does Finland or Finns need to look at the pain they caused?
Is it just the hundred years that Finland has been independent?
Are the witch-hunts, for example, and the burning of drums and the sinking into the lake in the 17th and 18th centuries such old history that they can no longer feel painful?
So old that it then can be said that “of course it is a pity, but the Indigenous rights of the Sámi people begin from the current situation”?

I chose the blog as the environment for constructing healing methodologies for several reasons: the amendments for the Act on Sámi Parliament are going to be presented to the Finnish parliament in early 2022 (unless they are left nonpresented as unsuccessful) and therefore there is no time to wait for the argument to be refined, clarified, and scientific-technically decorated for a scientific article, and an external evaluation process to take place. For me, this already is science in real time, science in action, in the pursuit of a fair and just truth, in moving towards knowing otherwise, in constructing new interpretations, and in outlining healing methodologies.

I chose blog writing in order to be able to skip some norms for scientific writing – I’ll do references, for example, in more detail when I publish these in slightly more scientific articles. If (and as almost always) we have a phenomenon that is a construction by, and a result of, such many culturally, socially, and historically shaped facts, a sensitive but broad-minded and holistically thinking researcher (me) feels dizzy. So many things are intertwined with this phenomenon that almost no information is useless in understanding the complexity of connections among them. And then she reads these and those texts, folds the page corners, adds virtual bookmarks, attaches to her reading lists, makes random notes. Reads old and new studies on Sámi, Laestadianism, and Sámi livelihoods, reads acts and on different border drawings, ploughs through different digital newspaper archives. All that without being a theologian, historian or jurist. And has to admit her not-knowing over and over again. And almost gets lost.

That’s why, because of many missing references, I may give the writers of Faktalaavu, for example, an opportunity to argue that my writing would not be based on facts. Actually we may use the same facts, but interpret them from different perspectives, on the basis of which we justify almost opposite things. According to my understanding, the authors of Faktalaavu, based on facts and their interpretations, criticise the policy of Finland especially for violating the Sámi people’s right to self-determination, which, in their opinion, according to my understanding, becomes visible most blatantly in the fact that the Supreme Administrative Court and thus the Finns at the end decide who belongs to the Sámi community. (Yes, it does not look good and its should thus not be the case.) Whereas I, on the basis of the facts, search ways to present and state that the interpretation chosen in the Finnish Sámi society for the Sámi definition both pursues a completely different Sámi policy than in neighbouring Norway and Sweden and hurts many Sámi people in the North and is therefore against their rights.

Since the subject is so political and the presentation of other perspectives on it is so forbidden or at least silenced in the Finnish Sámi community, the task is almost impossible, in certain circles already pre-designated as non-fact-based, even as disinformation.

That was given as an explanation when I asked how the panel discussion on freedom of expression and the indigenous rights of the Sámi people organised by the Finnish PEN on 13 December 2021 reflected the freedom of expression within the Sámi community with regard to the Sámi invited to the panel, as those in my opinion were more representing the voice of the majority, certainly legitimised by majority democracy, not that much the Sámi voices (in plural), as the name of the panel suggested. I was told that the discussion was intended to base on facts.

My writing turned (for many chapters ago) towards a little different direction than I initially planned, but here, too, opens up something I wanted to write about: I understand that it may feel bad when all Sámi and Finns do not just say ‘yes and amen’ to everything presented in the view of the meagre majority in power, but all the critique cannot be considered as racist, not as an attempt at silence, not as a spread of disinformation, but – how Jarkko Tontti said in Helsingin Sanomat on 3rd December 2021 – as a (sometimes abrupt and rude) discussion, as a demonstration of a democratic society.

On the other hand, I would also like to understand, and for the most part I also understand that the Sámi in power (of the majority) may feel threatened that those who have lost part of their Sámi cultural heritage, partly Finnishised Sámi roots, would like to be recognised as Sámi. (Here I am not talking about myself or my relatives.) It is true that, for example, the livelihoods and economic opportunities to survive in the north would have to be discussed more.

In an interview with Suomen Kuvalehti on 5th February 1993 (pp. 25-26), Ole Henrik Magga, then Speaker of the Sámi Parliament, Sametinget, talked about the Norwegian Sámi Parliament’s early years and the adaptation of Norwegian society to Sámi society: ”On the other hand, the Sámi have also experienced major upheavals. Before, all things were handled by reindeer herders. Now the Sea Sámi also have the right to speak, only a few of whom speak the Sámi language. There are still two words in our language that mean Sámi. One for reindeer herding Sámi and the other for house owners, those who have settled down. We also need time to adjust.” In Finland, the power would be preferred to keep there, where it is now.

And it is also true that the people of the old Sámi villages (previously called by ‘lapinkylä’, Lapp village) who had lost their Sámi language did not want to be named ‘Sámi’ at first, but began to seek justice as ‘Lapps’. When they did not succeed in that, they noticed ‘Sámi’ being the only name that can be recognised as an indigenous citizen by the Finnish state and Sámi Parliament. (This is a tricky point, yes, and you can read more about that in Veli-Pekka Lehtola’s book Saamelaiskiista, where the facts are correct, but the interpretations are made by the researcher in support by the power of the majority.) In addition there are people who have always considered themselves in Finnish or as Finnish-speaking as Lapps. These, partly the same people, first opposed the special rights of the Sámi, as at least in the 1960s they could not claim to be Sámi, because at that time, according to the Sámi Affairs Committee, only those who spoke Sámi were considered Sámi in Finland (see Kansan Uutiset 31st May 1962, p. 7). The concept of Indigenous peoples was domesticated to Finland only a little later.

But yes, perhaps quickly, before ending this blog, I could state that with poststructuralist and posthumanist theories I have (and have not) detached myself from the personal self, and thus, even though I write from my heart and flesh from my “own” moving place, in the midst of all that I live in and wonder, I still do not write only about myself or subjectively, but picking up the conversations and thoughts that fall into this writing place, into this body and mind, this body-mind, from the universe(s) of thoughts (not just my own). I try to be faithful to them or to what has become to be experienced in this place.

And that perhaps healing methodologies would mean (or, are) calling into the same bareness or at least into recognizing it in the reader her/himself. Because some way I think it would be better for all of us that way. That if you were honest and kind to yourself, then you could also see the other as sensitive and good and striving for good. Yes, and indeed, those who have not read my texts before, I can tell that my momentary naivety is inspired by Hélène Cixous’s texts – I love her idea of writing as a manifesto of naivety.

This is where this this time ends. Or still remains incomplete. I’ll be back soon, I hope.

Although scary.

Vaikka pelottaa.
Vaikka en tiedä, mistä aloittaa.
Vaikka en itsekään tiedä, mitä lopulta ajatella.

Vaikka pelottaa, yritän.
Tunnustelen.
Hapuilen. 
Selvittelen sotkeutuneita vyyhtejä.
Vaikka minut haluttaisiin vaientaa.
Vaikka itsekin pelkään, että sanon liikaa.
Ja vaikka on ihan hirvittävän vaikeaa lähteä edes liikkeelle.

Silti on pakko. 
Pikkuhiljaa uskaltaa.
Pikkuhiljaa sanoa ääneen.
Julkisesti.

Mennä siis suoraan asiaan:
Että Suomen saamelaisessa yhteisössä moninaisuutta ei vieläkään tunnusteta eikä assimilaation ja saamelaisiin kohdistuvan syrjinnän aiheuttamia seurauksia anneta sen uhreille eli toisille saamelaisille anteeksi. 
Tämä näkyy saamelaiskäräjälakia valmistelevan toimikunnan esityksessä uudeksi saamelaiskäräjälaiksi, joka on taas kerran epäonnistunut ja epäoikeudenmukainen.
Kyllä, sitä se on.

Pitkään olen yrittänyt jollain pehmeällä tavalla. 
Kirjoittanut rakkauskirjeen saamenopettajalleni.
Tunnustanut oman riittämättömyyden kokemuksen saamelaisena, 
julkaissut siitä, puhunut siitä.
Ehdottanut toisinajattelemisen mahdollisuutta saamelaiskäräjien entiselle puheenjohtajalle.
Kirjoittanut oppimispäiväkirjassa tunnustuksellisesti toiselle saamelaiskäräjien jäsenelle ja solidaarisesti ajattelemaan kutsuen.
Ottanut kantaa vaalipaneelissa ja kansainvälisten asiantuntijoiden seminaarissa.
Yrittänyt toimia rakkaudella, lempeydellä, vain saamelaisen yhteisön sisällä.
Toivoen, että joku liikahtaisi.
Että joku pieni portti sovintoon avautuisi.
Että pieni portti assimilaation ja kolonisaation historian laajuuden ymmärtämiseen avautuisi.
Että rakkaus ja solidaarisuus voittaisi.
Että ahneus, ylemmyydentunne ja oikeassa olemisen pakko hälventyisivät.

Muutosta ei ole kuitenkaan tapahtunut.
Viimeisin saamelaiskäräjälakiesitys on vain aiemmin esitettyjä hurjempi ja väkivaltaisempi.

Yhtä aikaa kun valtion neuvottelu- ja yhteistoimintavelvoitetta saamelaiskäräjien kanssa pyritään vahvistamaan, saamelaiskäräjien äänioikeutettujen määrää Suomessa halutaan pienentää ja rajata peruuttamattomasti. Osa kerran kielensä menettäneistä saamelaisista halutaan jättää saamelaisuuden ja itseään koskevan päätöksenteon ulkopuolelle vedoten esimerkiksi siihen, että he eivät heti toimineet, kun saamelaisia pyydettiin ilmoittautumaan saamelaiskäräjien (tai alussa saamelaisvaltuuskunnan) luetteloon. Tai siihen, että he haukkuivat toisia saamelaisia asuntolakouluissa ‘saatanan lappalaisiksi’. Tai, virallisesti siihen, että he ovat ‘suomalaisia’. Suurelle yleisölle kerrotaan, että ‘suomalaiset pyrkivät saamelaiskäräjien vaaliluetteloon’. 

Vertailukohtana voi huomioida Norjan, jossa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ilmoittautuneiden lukumäärä on kasvanut vuodesta 1989 (n. 5500 äänestäjää) nelinkertaiseksi vuoteen 2021 mennessä. (Eivät hekään siis heti kaikki ilmoittautuneet.) Ruotsissa 70-luvulla ainoastaan poronhoitajat, joita oli noin 2500, tunnustettiin saamelaisiksi ja kun ‘kulttuurisaamelaiset’ sittemmin vaativat oikeutta, saamelaisia on nyt n. 20 000. Suomessa suhteellisen pieni ryhmä on ollut päättämässä äänestysluetteloon mukaanottamisesta ja rajaamisesta alusta alkaen (äänioikeutettuja vuoden 2019 vaaleissa 5873) ja siitä vallasta he haluavat yhä pitää kiinni.

Ajattelen, että käsitys kielenmenettäneiden saamelaisten asemasta tulisi olla yhdenvertainen kaikissa Pohjoismaissa. 

Tässä sitä on,
isolla pensselillä vedettynä,
luonnosteltuna. 
Tyhjälle sivulle pullautettuna, 
räiskäistynä.

.

Vaikka pelottaa.

Although scary.
Although not knowing, where to start.
Although not myself knowing, what to think in the end.

Trying out even though it scares.
Putting out feelers (for peace, I hope).
Fumbling.
Unraveling some entangled threads.
Even if someone may want to silence me.
Although myself being afraid of saying too much. 
And even though it’s extremely hard to even get moving.

Yet having to.
Little by little having to dare.
Little by little daring to say aloud.
Publicly.

Going straight to the point:
That the multiplicity in the Finnish Sámi society still not is recognized and the consequences of assimilation and discrimination are not forgiven for the victims of it, in other words for other Sámi people.
This becomes visible in the Drafting Commission’s proposals for amending the Sámi Parliament Act in Finland, which yet again is a failure and an unfair one.
Yes, unfortunately, that’s the case. 

For a long time having been trying in some gentle way.
Writing a love letter to my Sámi language teacher.
Admitting my sense of inadequacy as a Sámi,
writing, talking, publishing about it.
Proposing the possibility of dissent to the former president of the Sámi Parliament.
Writing confessionally in a learning diary to another member of the Sámi Parliament with an invitation to think in solidarity.
Taking a stand on an election panel and at a seminar of international experts.
Trying to act with love and kindness, preferably only within the Sámi society.
Hoping something would move.
That some small gateway to reconciliation would open.
That a small gate to understanding the extent of the history of assimilation and colonisation would open.
That love and solidarity would win. 
That greed, pride, and the compulsion to be right would be dispelled. 

However, there has been no change.
The latest proposals for amending the Sámi Parliament Act are only more violent than previously presented.

At the same time as the state’s obligation to negotiate and co-operate with the Sámi Parliament is strengthened, the number of those entitled to vote in the Sámi Parliament in Finland is to be reduced and irreversibly limited. Some Sámi who have lost their language once are wanted to be excluded from Sáminess and decision-making about themselves citing, for example, the fact that they did not act immediately when the Sámi were asked to register on the list of the Sámi Parliament of Finland (or initially the Sámi delegation). Or that they barked at other Sámi in dormitory schools as ‘Satan’s Lapps’. Or, citing officially and simply, that they are ‘Finns’. The general public is told that ‘Finns are applying to the electoral roll of the Sámi Parliament’.

Norway can be considered as a point of reference, where the number of registered voters on the Sámi Parliament has almost quadrupled since 1989 (about 5,500 voters) by 2021. (So ​​not everyone there either signed up right away.) In Sweden in the 1970s, only reindeer herders, about 2 500, were recognized as Sámi, and while later on ‘cultural Sámi’ demanded justice, there are now about 20 000 Sámi. In Finland, a relatively small group has been deciding the criteria for including and restricting one in the electoral roll from the very beginning (5873 eligible voters in the 2019 elections) and they still want to hold on to that power.

I think that the perception of the status of Sámi who have lost their language should be equal in all the Nordic countries.

Here it is,
drawn with a large brush,
drafted.
Puffed on a blank page,
bursted out.