Jouko Jokisen arvio Antti Blåfieldin teoksesta Loistavat Erkot julkaistiin alun perin Lapin Kansassa 13.11.2014.
Antti Blåfield on kirjoittanut hienon kirjan Erkoista ja heidän päätoimittajistaan. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu, se katsoo kohteitaan suoraan ja rehellisesti. Ja toisin kuin useimmat journalistit, Blåfield pysyy otsikon rajauksessa.
Helsingin Sanomien (Päivälehti) perustajasta Eero Erkosta (1860-1927) ja suuruuden luojasta Eljas Erkosta (1895-1965) on kirjoitettu perusteelliset elämäkerrat. Helsingin Sanomat nykyaikaan ja suureksi liiketoiminnaksi johdattanut Aatos Erkko (1932-2012) odottaa vielä elämäkertaansa.
Kolmea polvea Erkkoja yhdistää moni asia. Erkot ovat aina halunneet viedä Suomea länteen ja he ovat suosineet anglo-amerikkalaista liberalismia. Venäjään on suhtauduttu realistisesti, mutta suhde on ollut hankala. Ei ihme, sillä lopettivathan venäläisviranomaiset Päivälehden vuonna 1904.
Helsingin Sanomat he ovat halunneet pitää itsenäisenä, täysin riippumattomana kaikesta ulkopuolisesta painostuksesta. Lähimmiltään, mutta myös työntekijöiltään, he ovat vaatineet täyttä lojaalisuutta. Luonteissakin on samoja patruunamaisia piirteitä: isällisyyttä joka vaihtuu nopeasti äkkipikaisuuteen, jopa ilkeyteen.
Erkkoja yhdistää myös tumma sävy. Helsingin Sanomat on ollut maailmanlaajuisesti menestys niin journalistisesti kuin taloudellisesti. Menestys, valta ja rikkaus synnyttivät Erkoissa kuitenkin turhautuneisuuden ja yksinäisyyden. Erkkoja kuvatessaan Blåfield ei kuvaa onnellisia miehiä. Orson Wellesin mestarielokuva Citizen Kane (1941) nousee näistä miehistä lukiessa vääjäämättä mieleen.
Kirjan pääpaino on Erkoissa. Heidän päätoimittajansa ovat kuin varjokuvia ”loistavien” Erkkojen vierellä. Läheiset työtoverit Heikki Tikkanen (1930-2012) ja Teo Mertanen (1925-92) ovat hyviä esimerkkejä.
Tikkanen työskenteli Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa vuodesta 1954. Päätoimittajana ja vastaavana päätoimittajana hän oli 1966-1990, Sanomien hallituksessa vuoteen 1998. Mertanen oli HS:n päätoimittajana ja hallinnollinen päätoimittaja 1961-1984 ja hallituksen jäsen kuolemaansa saakka.
Heikki Tikkanen ja Teo Mertanen saattoivat kävellä rauhassa Helsingin kaduilla. Toki päättäjät heidät tunsivat, mutta tavalliselle Helsingin Sanomien lukijalle he olivat tuntemattomia. Tikkasen ja Mertasen aikana Helsingin Sanomat kehittyi moderniksi ja menestyväksi sanomalehdeksi.
Blåfieldin kuvauksen perusteella Tikkasen tärkein tehtävä oli suojata toimitus omistajan arvaamattomuudelta. Heikki Tikkanen heitti itsensä toimituksen ja Aatos Erkon väliin.
Esimerkiksi 1980-luvun alussa Aatos Erkko oli todella huolissaan Neuvostoliitosta. Hän halusi muuttaa HS:n linjaa neuvostomyönteisemmäksi hyvin suomettuneessa hengessä. Tikkanen ei suostunut omistajan painostukseen. Rohkea journalistinen teko, josta Tikkasta ei kukaan varmaankaan osannut kiittää.
Taistelu Erkon kanssa, ja ehkä myös Helsingin Sanomien politiikan toimituksen salaa kirjoittaman Tamminiemen pesänjakajien (1981) aiheuttaman pettymyksen takia, Tikkanen ilmoitti kaksi kertaa Erkolle eroavansa vastaavan päätoimittajan tehtävistä. Erkko ei suostunut ja ”unohti” asian. Erkko tarvitsi Tikkasta.
Erkko ja lojaali Tikkanen olivat toisiinsa sidottuja. Aatos Erkko kuoli 5. toukokuuta 2012. Heikki Tikkanen kaksi viikkoa myöhemmin. Kuolinajat ovat sattumia, mutta minun mielessäni Tikkanen täytti symbolisesti tehtävänsä loppuun sakka ja ”uskalsi” kuolla vasta Erkon jälkeen.
Teo Mertasesta on jäänyt erittäin vähän kirjallisia dokumentteja. Mertasen osuus lehtiyhtiön historiassa on varmasti monta kertaa tärkeämpi kuin hänen roolinsa Helsingin Sanomista kirjattavassa historiassa.
Kuvaava on sarkasmia viljelleen Mertasen aforismi, joka löysi paikkansa HS:n päätoimittajan (1990-2010) Janne Virkkusen työhuoneen seinältä. ”Joskus on vaikeampaa kuin aina.”
Kaikki Erkot olivat välillä itse Helsingin Sanomien päätoimittajina, mutta vetäytyivät sitten yhtiön johtotehtäviin. Ote toimituksesta oli kuitenkin tiukka. Jos ei sanan niin varmasti rahan ja resurssien kautta.
Jokainen Erkko myös aloitti lehdessään uuden, edeltäjäänsä paremman ajan.
Blåfieldin kuvaus Eero Erkosta ja Helsingin Sanomien (Päivälehden) alkuajoista on kiinnostavaa kulttuuri- ja lehdistöhistoriaa. Sivistys-Suomi oli 1900-luvun vaihtuessa todella pieni klubi.
Erkkojen asema Helsingin Sanomissa vakiintui hitaasti. Eero Erkko ryhtyi haalimaan lehden osakkeita 1920-luvulla. Eljas Erkko vei valtauksen loppuun isänsä kuoleman jälkeen varsin kovakouraisesti. Vasta 1931 Erkot saivat ehdottoman vallan Helsingin Sanomissa, kun ulkoministeri Erkki Tuomiojan isoisä Valto Tuomioja savustettiin pois päätoimittajan paikalta.
Eljas Erkon ajasta Blåfieldin kirja on ehkä ohuimmillaan. ”Ministeristä” ei juuri uutta tietoa löydy ja kerronta tyytyy muistitiedosta koottuihin anekdootteihin.
Aatos Erkon ajan kuvaus muuttuu henkeäsalpaavaksi. Suuria uutisia tekstissä ei ole, mutta Blåfield luo ehkä ensimmäisen kokonaiskuvan Erkon ajasta, jonka henkinen päätepiste on päätoimittaja Mikael Pentikäisen potkut keväällä 2013.
Blåfield kirjoittaa luotettavasti. Reunamerkintöjä ei tarvitse lisätä edes tapahtumiin, jotka itse uskon tuntevani.
Kaksi asiaa jää askarruttamaan. Kirja on erittäin kiinnostava jokaiselle journalistille. Sen lukee ahmien, mutta kuinka paljon Erkkojen historia kiinnostaa suurta yleisöä?
Toinen asia on historiakirjoituksen yleinen ongelma. Historia kirjaa suuret, dramaattiset ja poikkeukselliset asiat. Arki ja tavallisuus evät nouse esiin. Ehkä elämä Helsingin Sanomissakin on ollut paljon arkisempaa ja leppoisampaa kuin Erkkojen historia todistaa.