Kustaa Hulkon arvio Antti Blåfieldin teoksesta Loistavat Erkot julkaistiin alun perin Suomen Kuvalehdessä 14.11.2014 (SK 46/2014).

Eero, Eljas ja Aatos Erkon suureen linjaan kuuluivat vapaamielisyys, uudistushenkisyys ja näkemys Suomesta osana länttä. Linja menestyi myös kaupallisesti.

Eero oli startup-yrittäjä, joka loi uutislehden. Eljas taas vakiinnutti toiminnan, osti yhtiön osake-enemmistön perheelle ja moninkertaisti levikin.

Aatos modernisoi yrityksen ja teki Helsingin Sanomista laatulehden.

Yleensä Aatos kunnioitti toimituksen riippumattomuutta. Siitä huolimatta kustantajan vaikutus oli suuri.

”Toukokuussa 2012 Aatos Erkko kuoli. Oli kuin suurta koneistoa koossa pitävä pultti olisi pudonnut pois: vakiintuneet valta-asetelmat ja toiminnan lähtökohdat voitiin nyt asettaa kyseenalaisiksi”, Antti Blåfield kirjoittaa.

Aatos Erkon persoona saa Blåfieldistä empaattisen ymmärtäjän. Aatos oli talvisodan pommitusten järkyttämä, yksinäinen ja koulukiusattu lapsi, jolla ei ollut juuri yhteyttä isäänsä.

Viime vuosista kirja tarjoaa uutta, jännittävää tietoa. Loppuluku antaa tähän asti parhaan kokonaiskuvan päätoimittaja Mikael Pentikäisen erottamisesta keväällä 2013. Pentikäinen ajoi tabloid-uudistusta reippain ottein, mikä suututti yhtiön hallituksen. Toimitusjohtaja Harri Kaukonen ja hallituksen jäsen Rafaela Seppälä yrittivät vaikuttaa lehden sisältöön, mutta Pentikäinen piti päänsä. Tulos huononi, ja kun Kaukonen ehdotti keväällä 2013 Pentikäisen erottamista, uusi puheenjohtaja Antti Herlin ei vastustanut.

Blåfield korostaa Erkkojen maltillista osinkopolitiikkaa ja kykyä kehittää lehtiyhtiön kilpailukykyä. Voi silti kysyä, olivatko kaikki Erkot loppujen lopuksi ”loistavia” kustantajia ja perheyrittäjiä?

Rehellistä kirjaa voi lukea myös toisin. Sanoman johtamisessa oli suuria ongelmia. Oikukas Aatos Erkko sai raivareita ja simputti estottomasti päätoimittajia.

Avoimuuden sijasta vallitsi bysanttilainen hämärä. Kun kustantaja hyllytti – onneksi harvoin – jonkin jutun vaikkapa varjellakseen lehden suhdetta Urho Kekkoseen, syytä ei kerrottu edes kirjoittajalle.

”Mitään sellaista ei sanottu, joka viittaisi totuuteen”, Janne Virkkunen kuvaa ”sanomalaista kieroutta”.

Blåfield kirjoittaa viisaasti ja elegantisti. Hän puhuu Helsingin Sanomista rakkaudella, mutta kuvaa kriittisesti toimituksen elämää ja vallankäyttöä. Kirjan hieno kuvitus kertoo lehdentekemisen hauskuudesta ja perheyhtiön valtarakenteista.