Pekka Tarkan arvio Antti Blåfieldin teoksesta Loistavat Erkot julkaistiin alun perin Helsingin Sanomissa 12.11.2014.
Päivälehden ja Helsingin Sanomien 125-vuotisjuhlan kunniaksi alkaa lehden historian tutkimusprojekti. Sen lähtölaukaus on eilen ilmestynyt toimittaja Antti Blåfieldin kirja Loistavat Erkot.
Kirjan nimi johtaa sikäli harhaan, että Blåfield ei kiillota Erkkojen kunniaa. Muotokuvat ovat hätkähdyttävän suorasukaisia. Avoimesti osoitetaan lehtikuninkaiden itsevaltaisuus, oikuttelu, pihistely.
Mutta myös ansiot muistetaan. Erkot ajoivat yhteiskuntasovun, demokratian ja länsimaisen oikeusvaltion asiaa maassa, jota koetteli vallankumouksellinen punakaarti ja sitten fasistinen Lapuan liike.
Melkoinen osa suomalaisista etsi ihanteensa 1918 Venäjältä ja 1941 Saksasta, mutta Erkot hakivat oppinsa Amerikasta, Englannista ja pohjoismaista. Heidän lehtensä nousu mielipidevallan kärkeen sai kansakunnan kannalta suuren merkityksen.
Helsingin Sanomien kaksi Erkkoa – isä Eero, poika Eljas – on jo saanut elämäkertansa. Ammattihistorioitsijoiden perusteelliset selonteot heidän vaiheistaan jäivät kuitenkin suurelle yleisölle vieraiksi.
Blåfieldin kirja on toista maata. Elävä, vilkas teksti houkuttelee lukijoita. Painopiste on Erkkojen ja heidän palkollistensa suhteiden kuvauksessa.
Päivälehden arkisto on teettänyt kymmenittäin toimittajien haastatteluja. Niiden pohjalta syntyy vauhdikasta kerrontaa siitä millaisina toimittajat näkivät omistajien otteet.
Eero ja Eljas Erkon osalta Blåfield käyttää apunaan aikaisempia elämäkertoja, mutta kehittää hienosti oman esityksensä.
Liberaali porvaristo jakautui viime vuosisadan alussa kahteen heimoon, varpusiin ja pääskysiin. Toiset noukkivat ravintonsa maan pinnassa, toiset lensivät taivaan sinessä.
Erkot olivat useimmissa asioissa varpusia. Pääskyset halusivat Suomeen kuninkaan, varpuset kannattivat tasavaltaa. Muutettavat muuttaen lintuvertaus kuvasi yllättävän pitkäkestoisia poliittisia asenteita.
Helsingin Sanomat oli alkuun nuorsuomalaisten varpusten äänenkannattaja. Eero Erkko teki siitä uutislehden. Eljas Erkko irrotti lehden puolueesta ja sai levikin mahtavaan nousuun panostamalla viihteeseen ja urheiluun. Presidentti K. J. Ståhlbergin rinnalle nousivat Mikki-Hiiri ja koko kansan GeeBee, nyrkkeilijä Gunnar Bärlund.
Eljaksessa oli angloamerikkalaisen uutismagnaatin piirteitä. Etenkin brittiläiset sanomalehtilordit Beaverbrook ja Northcliffe tarjoaisivat antoisia vertailukohteita.
Lehti taantui Eljaksen ikääntyessä, kunnes hänen poikansa uudisti sen juurta jaksaen.
Aatos Erkon aikana Helsingin Sanomat nousi suureksi laatulehdeksi. Levikiltään se oli pohjoismaiden suurin 1994. Eri maiden lehtien sisältöä Blåfield ei juuri vertaile.
Oman arvioni mukaan Helsingin Sanomat on ollut laadullisesti Norjan lehdistön edellä ja tavoitellut menestyksellisesti Tanskan Politikenin, jopa Ruotsin Dagens Nyheterin tasoa.
Kymmenen vuoden tuloksellisen uudistustyön jälkeen Aatos Erkko vetäytyi omistajan rooliin.
Omistaja valitsee päätoimittajan, joka vastaa lehden sisällöstä. Rahan ja sanan suhde on median kaiketi ikuinen ongelma.
Jo vuosisadan alussa kiltti päätoimittaja Santeri Ivalo merkitsi sopimukseensa turvalauseen, jonka mukaan mitään ei oteta lehteen vastoin hänen tahtoaan.
Sitten Erkot ostivat lehden itselleen. Valto Tuomioja oli viimeinen omistajan ulottumattomissa oleva päätoimittaja. Hän erosi 1931. Eljas Erkon ollessa ulkoministerinä päätoimittajaksi tuli Yrjö Niiniluoto, sillä edellytyksellä, että hän “toimii täydessä yhteisymmärryksessä” omistajan kanssa.
Erkon ja Niiniluodon huoneiden välillä oli ovi, ja voi hyvin arvata, mistä suunnasta tuuli puhalsi.
Myöhemmistä keskeisistä päätoimittajista – Mertanen, Tikkanen, Kylävaara, Nortamo, Kievari, Virkkunen, Meriläinen – muodostuu hieno sarja. Suosikkini heistä on Simopekka Nortamo, loistava lehtimies.
Blåfield huomauttaa, että enimmät päätoimittajat ovat Niiniluodon jälkeen olleet ylioppilaita, eivät enää tohtoreita tai maistereita.
Ulkomaantoimittaja Olli Kivisen arvion mukaan Erkot eivät halunneet lehteensä akateemista valtaa, koska se olisi pyristellyt omistajaa vastaan.
En oikein usko. Pikemmin kysymys on ilmiöstä, joka näkyy myös politiikassa. Ministereissäkin oli ennen muinoin yliopistoväkeä, mutta nykyään harvoin.
Osansa oli silläkin, että Erkot pelkäsivät aivan suhdattomasti lehtensä muuttumista elitistiseksi. Liika viisaus olisi karkottanut suuren lukijakunnan. Ei tarvittu kirjanoppineita vaan käytännön tajua.
Lehden kasvaessa päätoimittajat tulivat toimeen ilman akateemista arvovaltaa. Vaikuttajan aseman he hankkivat journalisteina, kuten Janne Virkkunen, joka palautti pääkirjoitussivulle avoimen yhteiskunnallisen kannanoton.
Kirjan loppupuolella on toistoa, mutta minkä sille voi. Toimittaja toisensa jälkeen kertoo, miten kiukkupussi Aatos Erkko oikutteli palkollisilleen. Kun puuska oli ohi, se oli ohi, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Reetta Meriläinen sanoo asian hyvin. Aatos oli kuin isä lapsilleen. Hänellä oli lupa torua ja piiskata, mutta auta ja varjele, jos joku ulkopuolinen yritti sitä tehdä. Omiaan hän suojasi ja puolusti.
Kolmen sukupolven dynastiassa äksyily saattoi olla perittyäkin. Erkkojen alkujuurilla Orimattilan Eerakkalassa oli komenneltu renkejä ja piikoja. Seuraavissa polvissa kansainvälinen kokemus silasi tavat, mutta isäntämieli säilyi.
Eero Erkon moitetapaa pidettiin töykeänä. Eljas Erkko haukkui sikamaisesti äitinsäkin, jos tämä yritti puuttua asioihin. Kun lehden pääkassa lähestyi herraansa, hän aloitti niiaamisen talon ensimmäisessä kerroksessa.
Aatos Erkko varjeli valtaansa kehittämällä mutkikkaan viestiketjun, jonka kautta hänen tahtonsa välittyi. Apuna oli myös naispuolisia luotettuja, joille toimitus antoi nimen Erkon enkelit. Niinpä kukaan ei oikein päässyt perille hänen tarkoituksistaan. Päätoimittajiaan hän simputti tavalla, jossa ei voi nähdä mitään järkeä, ellei sitten ollut kysymys poikkeuksellisen pirullisesti toteutetusta hajota ja hallitse -periaatteesta.
Se ainakin on selvä, että Helsingin Sanomissa ei päässyt kasvamaan sellaisia voimahahmoja kuin naapurissa Dagens Nyheterin päätoimittajat Herbert Tingsten tai Olof Lagercrantz.
Helsingin Sanomien toimittajista ja lehden omistajista on tätä ennen kirjoitettu melko oudoista lähtökohdista.
Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmia kertoo etevän mutta sairastuvan musiikkitoimittajan tempauksista. Toimituksessa hän käyttäytyi kuin pahankurinen kakara.
Pertti Klemolan Helsingin Sanomat – sananvapauden monopoli on toimitukseen pesiytyneen poliittisen ryhmän puhetorvi. Sen Blåfield kuittaa lyhyesti: kun keskuskauppakamari haukkui lehden taloustoimituksen punaiseksi, Klemolan mukaan se toimi kuin kapitalistien juoksupoika.
Klemolan ja Heikinheimon lähtökohdat ovat täysin vastakkaiset, mutta molempien mielestä Aatos Erkko ymmärsi lehden tehtävät paremmin kuin toimituksen johto.
Klemolan kirja olisi ansainnut Blåfieldiltä vähän enemmän huomiota, koska siitä käy tahattomasti ilmi, millaisen vaikutusvallan uusstalinistit, lempinimeltään taistolaiset, saivat 1970-luvun alun toimituksessa. Sitten toimituksen johto ja toimittajakunnan enemmistö palauttivat heidät maan pinnalle. Klemolan mielestä siihen päättyi lehden virkeä taisteleva journalismi.
Myöhemmin Aatos Erkko haukkui toimitustaan radikalismin puutteesta samanlaisin sanankääntein kuin Klemola.
Omistajan ja äärikommunistisen toimittajaryhmän suhteet käyvät kaiketi tarkemmin esiin 2019, kun lehden historiaprojektin urakka valmistuu.
Loistavat Erkot luo yleiskuvaa yhdistelemällä yksilöiden kokemuksia. Toimittajien haastatteluista Blåfield on löytänyt verratonta aineistoa: repliikkejä ja tilanteita, jotka tavoittavat lehtitalon ilmapiirin. Kirja on paikoin lähes yhtä hauska kuin Billy Wilderin lehtityötä mainiosti karrikoiva elokuva Etusivu uusiks’.
Toinenkin filmi tulee mieleen. Orson Wellesin Citizen Kanen päähenkilö, väsynyt lehtiruhtinas, kuoli yksinäisenä valtavassa linnassaan.
Aatos Erkolle Helsingin Sanomat oli hänen valtakuntansa rakkain osa. Uuden vuosituhannen alkuvuosilta Blåfield on kirjannut oraakkelinlauseen, joka kajahtaa omistajan autiudesta:
“Ensisijaisesti on koetettava selviytyä, toissijaisesti menestyä.”