Artikkelin kirjoittaja Markku Kuisma on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkimusjohtaja sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa.
Toimittaja Teemu Luukka kirjoitti Helsingin Sanomissa osuvan arvion Leena Liukkosen kirjauutuudesta Aatos (Siltala). Arvio kannattaa lukea (HS 21.10.2014), ja tietysti kirja myös.
Aivan kuten Luukka luonnehtii, teos tunkeutuu syvälle Aatos Erkon (1932–2012) persoonaan. Kyseessä on hämmentävä ja erikoislaatuinen tarina vaikeasta ja mahtavasta lehtiruhtinaasta, Sanomain pääomistajasta ja pitkään Suomen rikkaimmasta miehestä.
Tarinan päteyyttä on aika hankala kiistää. Niin aikovan on esitettävä parempaa aineistoa kuin Liukkonen. Sellaista taas ei taida olla saannissa niin kauan kuin Erkon arkistot pysyvät tutkimukselta suljettuna.
Toivottavasti Liukkosen kirja osaltaan johdattelee miettimään tämmöisen linjan mielekkyyttä. Maailma on täynnä turhia salaisuuksia, aukot tietämyksessä tuppaavat aina täyttymään, jos ei tutkitulla ja punnitulla tiedolla niin joka tapauksessa juoruilla ja kaikenmoisilla muilla väärinkäsityksillä.
Varmaankin hyvää tavoitteleva arkistojen kiinni pitäminen kääntyy käytännössä tarkoitustaan vastaan. Se tekee vääryyttä ennen muuta Aatos Erkolle. Erkon oma ääni jää puuttumaan tai tulee esiin vääristyneenä.
Liukkosen kirja perustuu Erkon omiin kuvauksiin itsestään ja elämästään. Osa niistä on Erkon Liukkoselle kertomaa. Pääosa muodostuu kymmenistä tunneista tallennettuja haastatteluja ja keskusteluja, joita Erkko kävi ruotsalaisen ystävänsä Anna C. Belfragen kanssa.
Belfrage on ruotsalainen mediavaikuttaja, hovin ja Wallenberg-sfäärin lähipiiriläisiä.
Erkko ei antanut ohjetta, mitä haastattelunauhoille pitäisi tehdä. “Pidät ne itselläsi ja teet niiden kanssa juuri niin kuin itse haluat”, Erkko oli sanonut.
Belfrage ja Liukkonen löysivät toisensa, ja loppu on niin sanotusti historiaa.
***
On hyvä muistaa, mitä Aatos ei ole. Kuten Leena Liukkonen itsekin korostaa, se ei ole Aatos Erkon elämäkerta.
Aatos ei ole myöskään kokovartalokuva Erkosta, kaikkein vähiten hänen roolistaan ja merkityksestään lehtimiehenä, kustantajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Varsinaisen elämäkerran tarve ei Aatoksen myötä ole hävinnyt, päinvastoin. Nyt vasta “valistus on viritetty, järki hyvä herätetty”, Jaakko Juteinia lainaten.
Kiitos tästä kuuluu Leena Liukkosen ja Anna C. Belfragen kulttuuriteolle.
***
Mitä Aatos sitten on? Se on puhutteleva, katkera ja surullinen vanhenevan miehen pohdiskelu elämästään. Siis nimenomaan vanhenevan, ei nuoren Erkon, ei voimiensa päivien mahtimiehen, joka puhuu aikalaisjulkisuudelle.
Painopisteet ovat tämän mukaiset. Puhe palaa aina kipeään lapsuuteen, avoin vihamielisyys isää ja äitiäkin kohtaan vaihtuu korkeintaan pettymykseen omaan itseensä – siihen ettei ollut rohkeutta tempaista itseään irti kaikesta tympeästä ja pakotetusta.
Kyllä kirjassa siellä täällä vilahtelee kiinnostavia kuvia myös Erkon työmaailmasta, siis Sanomista, Suomen paikasta maailmassa, suhteista vaikuttajiin meillä ja muualla.
Mutta todellakin vain välähdyksinä, mikä kertoo enemmän Erkon kuin Liukkosen valinnoista. Erkko puhui tärkeimmistä asioistaan. Bisnes ja politiikka eivät niihin enää kuuluneet, ainakaan kovin korkealla arvohierarkiassa.
Jännittävä ja kiehtova teos kaikkiaan.
***
Aatoksen vastaanotto mediassa oli aiheen mukaisesti näyttävä.
Monet päivälehdet ja Ylen tv-uutiset noteerasivat kirjan ilmestymisen. Helsingin Sanomissa oli mainittu Teemu Luukan mainio arvio, ja kilpailevan talon Iltalehti repäisi oikein kunnon peruslööpin yksinäisen ja onnettoman lehtikeisari-miljardöörin paljastuksista.
Jos vanhan Erkon murheelliseen tilitykseen on uskominen, raha ei todellakaan tuo onnea. Tällä me köyhät voimme itseämme lohdutella.