Artikkelin kirjoittaja on Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019 -hankkeen tutkija.

Tšekkoslovakian miehityksen vastainen mielenosoitus Siltasaarenkadulla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Simo Rista.

”Hullu vuosi” 1968 ajoi nuorisoa liikkeelle. Katukivet kelpasivat aseiksi ja punaviini inspiraation lähteeksi. Tuntui siltä, että kokonainen sukupolvi oli saanut herätyksen: maailmassa oli vääryyttä! Sotaveteraanit, isät eivät ymmärtäneet, mitä he tekivät Vietnamin viidakoissa ja Prahan kortteleissa. Lapsia poltettiin napalmilla ja tankit liiskasivat sosialismin pioneereja.

Suomessakin havahduttiin maailman kauheuksiin. Oman sukupolvensa valppaimmat nuoret marssivat mielenosoitusten eturivissä ja julistivat sanomaansa koko maailmalle: ”Ho, Ho, Ho Tši Minh!”

Sosialismi oli muodissa, mutta elokuussa 1968 sen maine kärsi kovan kolauksen. Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto oli vyöryttänyt joukkonsa Tšekkoslovakiaan ja murskannut toiveet ”ihmiskasvoisesta sosialismista”. Tehtaankadun lähetystön edustalla nähtiin protesteja, punalippu kärysi Mannerheimintien kulmilla ja huhuja liikkui Neuvostoliiton pahoista aikeista Suomen suunnalla.

Pohjolan vaikea asema ”tunnettiin” myös Suuressa lännessä. Washington Post kirjoitti – sisäsivun kaksipalstaisessa uutisessa – Neuvostoliiton toteuttavan hämäräperäistä operaatiota Suomessa: puna-armeijan yksiköitä salakuljetettiin päivittäin Suomen puolelle odottamaan maan miehittämiselle suotuisaa hetkeä. Sotilaat tuotiin Vainikkalan kautta rajan yli suljetuissa tavaravaunuissa, lehti selitti varmana tietona.

Uutinen herätti huomiota. Samaan aikaan käytiin New Yorkissa Suomen lainaneuvotteluja, jotka muuttuivat hankaliksi. Diplomaatit ja poliitikot yrittivät oikeista väärää tietoa, mutta washingtonilaislehti ei taipunut.

Päätoimittaja, lehdenomistaja Aatos Erkko kummasteli tapahtunutta ja koki velvollisuudekseen selvittää asiaa. Hän ei voinut käsittää, miten oli mahdollista, että arvovaltainen länsilehti oli sortunut julkaisemaan perättömän uutisen näin kriittisellä hetkellä. Koska Helsingin Sanomat kuului Washington Post–Los Angeles Times -uutispalvelun tilaajiin, Erkko lähetti amerikkalaisille lehtikontakteilleen happamia kysymyksiä: minkä arvoinen oli julkaisu, joka levitti perätöntä tietoa? Olivatko lehden muutkin uutiset samaa tasoa?

Vaikka vastauksia kysymyksiin ei kuulunut, Erkko ei suostunut painamaan asiaa villaisella:

”Vihdoin, taisi [olla] marraskuuta, saapui lehden ulkomaanosaston apulaisvastaava [Suomeen] tutkimaan asiaa. Aloitimme tutkimukset lounaalla.”

Erkko toimi ”pitkän lounaan” isäntänä alusta loppuun, mutta muut suomalaiset vaihtuivat päivän, illan ja yön mittaan. Helsingin Sanomien toimituksen johtoa, ulkoministeriön edustajia ja muita silmäätekeviä parveili paikalla, ”mutta kaikki turhaan”: Washington Postin edustaja ei suostunut uskomaan lehtensä uutista vääräksi, koska se – Erkon sanoin – sopi niin hyvin läntiseen mielikuvaan Suomesta.

Suutuspäissään suomalainen lehtimoguli tilasi lentokoneen, jolla kiidätti amerikkalaisen vieraansa heti seuraavana aamuna Lappeenrantaan. Etelä-Karjalan pääkaupungissa vastassa olivat hyinen ilma ja sakea sumu, mutta myös pääesikunnan ja rajavartioston edustajat. Erkko oli onnistunut hälyttämään nämä tutkimusmatkan oppaaksi:

”Käytiin rajanpinnassa, vartioasemilla, Vainikkalassa [ja] junavaunuja katsomassa. Lopuksi pääsimme rajasillalle, jossa oli melkoisella turkilla varustautunut neuvostoliittolainen rajasotilas.”

Paluulennolla Lappeenrannasta Helsinkiin amerikkalaistoimittaja oli vaisu. ”Washingtonilaisen sään mukaisesti” pukeutunut vieras oli palellut koko päivän ”kuin mikä” eikä ollut saanut todisteita Neuvostoliiton salaisista hankkeista.

Myöhemmin Aatos Erkko muisteli matkaa tyytyväisenä erään puheensa lomassa. Hänen mukaansa lopulta saatiin selville sekin, että Washington Postin kirjeenvaihtaja oli kirjoittanut uutisen Tukholmassa vuoteella maatessaan ”saatuaan niin sanotun luottavan vihjeen asiasta eräältä rouvashenkilöltä Lappeenrannasta”.

Erkolle ”tositarina” oli silmiä avaava kokemus, jota hän tapasi kertoa myös muille opetukseksi. ”Etenkin kriisien aikoina myös mitä luotettavimmat tiedotusvälineet saattavat tarjota lukijoilleen uutisia, joiden lähdekritiikki on olematon.”

Mielenosoittajia Runebergin patsaan luona Esplanadin puistossa syksylla 1968. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, Simo Rista.