Luentosarjan toisella luennolla (7.11.2011) pohdittiin kuoleman ruumiillisia ja kokemuksellisia ulottuvuuksia. Päivän alustajina toimivat filosofi Sara Heinämaa ja folkloristi Kaarina Koski.
Kuoleman kokemuksellisuus
Sara Heinämaa lähestyi kuoleman kokemuksellisuutta fenomenologian keinoin. Fenomenologia on tutkimusperinne, joka pureutuu inhimillisen kokemuksen rakenteisiin ja merkityksiin. Kuolema liittyy yhtenä keskeisenä tapahtumana inhimilliseen elämään. Heinämaa painotti, että kokemuksilla on aina suunta ja aika. Esimerkiksi elämällä on aina suunta ja elämä voidaankin nähdä kuolemaa kohti elämisenä. Tähän liittyy myös ajallisuus, sillä ajatellessaan menneisyyttään ihminen muistelee ja ajatellessaan tulevaisuuttaan hän ennakoi. Suhteessa näihin syntymä ja kuolema luovat kokemuksellisen elämän ääripisteet, joita yksilö ei kuitenkaan voi tavoittaa. Omaa syntymää ihminen ei muista kokemuksellisesti ja samoin oma kuolema on saavuttamaton piste, joka on aina edes jonkin matkan päässä.
Sara Heinämaa palasikin viime kerralla esitettyyn ajatukseen eroista oman ja toisen kuoleman välillä. Hänen mukaansa toisen kuolema on tapahtuma, joka sijoittuu johonkin aikaan, paikkaan ja historiaan. Sen sijaan kunkin oma kuolema on yksilölle kaiken kokemisen ja tapahtumisen loppu, joten yksilön näkökulmasta se ei sijoitu enää historiaan. Erilainen suhjde ajallisuuteen johtaisi myös tunteiden erilaisuuteen. Toisen kuolema voi aiheuttaa surua ja murhetta, kun taas ajatus omasta kuolemasta voi aiheuttaa esimerkiksi ahdituksen tunteita.
Vainajien ruumiit
Kaarina Koski puhui vainajien ruumiisiin liittyvistä suomalaisista uskomuksista. Hän painotti, että kansanuskossa ja -perinteessä ruumiit nähtiin kuoleman edustajana. Erityisesti hautaamattomat ja maatumattomat ruumiit nähtiin mahdollisena uhkana. Tällainen ruumis, joka on vielä prosessissa, on ikään kuin välitilassa ja siten epäkategoria elämän ja kuoleman välissä ja siten se saattoi vielä palata häiritsemään elävien maailmaa.
Ruumiin saastuttavuuden Koski näki toimivan kahdella eri tasolla. Ensinnäkin ruumis itsessään saattoi olla uhkaava ja tällöin mahdollinen kuoleman levittäminen oli pikemminkin fyysistä ja mekaanista. Kuolleen ruumiin kanssa tekemisissä oleminen tai ruumiin aiheuttama säikähtäminen saattoivat aiheuttaa kalmaa. Toiseksi pelko saattoi kohdistua myös itse vainajaan, jolloin mukana oli persoonallinen ulottuvuus. Tällöin ruumiin saastuttavuus oli pikemminkin henkistä tai moraalista ja uhka kohdistui eniten hänen läheisiinsä. Ruumisiin ja vainajiin kohdistuvan pelon Kaarina Koski näki perustuvan pitkälti kuoleman aiheuttamaan stressiin, jota läheiset ja ruumiin kanssa työskentelevät joutuivat käymään lävitse. Pelko ei kuitenkaan ollut pysyvä olotila, vaan useimmiten onnellisiin muistoihin palattiin siirtymäriittien jälkeen.