Kirjoittaja Tapani Köppä on Ruralia-instituutista eläkkeelle jäänyt osuustoiminnan tutkimusjohtaja ja professori.
Kapitalistiseen markkinatalousfundamentalismiin taloudellinen yhteistoiminta ei kuulu, mutta se voidaan hyväksyä poikkeustapauksena silloin, kun teorian oletukset täydellisen kilpailun toimivuudesta eivät toteudu. Elävän elämän markkinataloudessa yhteistoiminta teorioiden vastaisesti kuitenkin sitkeästi toimii ja jopa kukoistaa. Suomessa voimme ylpeillä tilastoista, joissa sijoitumme osuustoiminnan kärkeen koko maailmassa. Olemme oppineet laajasti hyödyntämään taloudelliseen yhteistoimintaan perustuvaa organisoitumista ja luoneet siitä kestävää liiketoimintaa. Arjen yhteistyökyvyt ja -halut ovat kuitenkin hukassa osuustoiminnan maailmanmestarikansalta.
Osuustoiminta ei tavoita kansalaisten arjen valintatilanteita ratkaisumallina, johon luontevasti tartuttaisiin yhteisissä tarpeissa ja tavoitteissa. Kilpailutalouden yksilökeskeisyyttä suosiva elämäntapa murentaa yhteisöllisyyttä ja vähentää yhteistoiminnallisen oppimisen luontaisia kasvualustoja. YK:n kansainvälisen osuustoimintavuoden lähestyessä loppuaan kaipaan osuustoiminnasta vaihtoehtoa kilpailutalouden vääristämälle ihmiskäsitykselle, asennemuutosta ja yhteistoimintaa arjen tarpeisiin, uinuvan yhteishengen heräämistä tosielämän kilpailuformaattien vastapainoksi.
Kanadalainen ystäväni David Martin, sosiologian emeritusprofessori, on maallemuuttaja-aktivisti ja pienmetsänomistaja, jolla on herkkä mieli ja tarkka silmä maailman muutoksille. Tuttavuutemme ulottuu neljännesvuosisadan taakse Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskukseen. Olin siellä tutkimusjohtajana ja David vierailevana professorina. Pidämme edelleen yhteyttä ja tuemme toistemme maailmanparannuspyrkimyksiä, konkreettisia utopioita, kuten pientilallista omavaraistaloutta ja yhteistoimintaa. Tuoreimmassa sähköpostiviestissään David listasi Kansainvälisen osuustoimintavuoden kampanjoiden innoittamana, millaisissa tarpeissa hän itse toivoisi maaseudun asukkaita mukaan osuuskuntiin toteuttamaan parannuksia omaan elämänlaatuunsa. Katsotaanpa, olisiko kanadalaisten tarpeissa meillekin tuttua.
Yhteisauto-osuuskunta tyydyttäisi monen maalla asuvan eläkeläismummon ja -papan liikkumistarpeen erinomaisesti ja vähentäisi oleellisesti oman auton pitämisen kustannuksia. Asunnon jakaminen osuustoiminnallisesti sopisi myös hyvin eronneille tai leskeksi jääneille miehille ja siihen olisi järkevää yhdistää myös auton yhteiskäyttö-osuuskunta. Monipuolinen suorahankintaosuuskunta, joka toimittaisi jäsenilleen edullisesti tukkuostoksina esimerkiksi rakennustarvikkeita, ruokaa, mahdollisesti myös vaatteita ja toimistotarvikkeita sekä muita todettuja tarpeita palvelevia hankintoja, voisi hyödyttää 10-50 kotitalouden hankintojen organisointia. Työntekijöiden omistama osuuskuntayritys, jossa olisi 3-30 jäsentä, voisi yhdistää maataloudenharjoittajia, luonnonmukaisesta metsätaloudesta kiinnostuneita sekä ruoan jatkojalostuksesta tai puurakentamisesta kiinnostuneita taitajia perustamaan osuuskuntia, jotka mahdollistaisivat yhteiset investoinnit ja tehostaisivat tietotaidon vaihtoa ja oppimista sekä tuotteiden valmistuksessa että markkinoinnin eri vaiheissa. Pienimuotoisen tilaviiniosuuskunnan perustamiseen voisi löytyä riittävästi harrastusta osuuskuntamuodossa, samoin lihan tai kalan savustamotoiminnoille. Nykytekniikan mahdollisuudet paikallisen bioenergian tuottamiseen innovatiivisesti ja kustannustehokkaasti ovat kiinni aktiivisista toimeen tarttujista: osuuskunta tarjoaisi tässäkin kiinnostavan osallistumismahdollisuuden monelle maaseudun asukkaalle, maaseutuyrittäjälle, maatilalle. Myös pienimuotoinen kustannusosuuskunta voisi erityisosaamisen aloilla julkaista muutoin huomiota vaille jäävään osaamiseen ja kokemukseen perustuvaa tietoa, taitoa, taidetta tai elämysaineistoa.
Kaikissa luettelemissaan aktiviteeteissa David kertoi tuntevansa omakohtaista kiinnostusta tilaisuuden tullen olla mukana perustamassa osuuskuntia. Auto-osuuskunnasta hän oli tehnyt aloitteenkin oman asuinalueensa liikennetoimikunnalle: lupasi antaa käytetyn kuorma-autonsa ja 3000 dollaria perustettavalle osuuskunnalle voidakseen lopettaa omistusautoilun. Aloite ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Kuten David toteaa, yhden jäsenen osuuskunta on mahdottomuus ja pelkkää humpuukia. Kaikkiin haluamiinsa mahdollisuuksiin hän ei myöskään käytännössä voisi osallistua. Mutta kun yli ¾ osaa Kansainvälisestä osuustoimintavuodesta on jo kulunut, hänellä ei ole ollut tilaisuutta liittyä yhteenkään osuuskuntaan. Eikä David ole ainoa, luulisin. Ja kuitenkin, edelleen Davidia lainaten: ”YK teki viisaasti nostaessaan esiin osuustoiminnan aikana, jolloin talouskasvu ylittää äärellisen maapallon rajat, joiden olemassaolo on tiedetty jo vuosikymmenten ajan. Voittomotiiviin nojaava kapitalismi, kuten olen lukenut lukemattomia kertoja, vaatii kasvua; kun kasvusta tulee enemmän haitta kuin hyöty, tai se käy mahdottomaksi raaka-aineiden puutteen vuoksi, kapitalismi ei enää kehrää niitä ihmeitä, joita sen nähtiin tuottavan Adam Smithin, Ronald Reaganin ja muiden julistuksissa. Byrokraattinen sosialismi on myös epäonnistunut tuottamaan hyvinvointia suurille väkijoukoille.”
David uskoo, että osuuskuntien nerokkuus ja arvo ovat parhaimmillaan kooltaan pienryhmätyyppisissä sovelluksissa. Perustamisvaiheessa tämä voi tarkoittaa 3-30 jäsenen osuuskuntia, mutta ei koskaan suurempia kuin 150-200 jäsenen osuuskuntia. Tämä vastaa myös evoluutiopsykologien arvioita siitä, että 150 yksilön kokoinen yhteisö on yläraja ihmisaivojen kyvylle tunnistaa yhteisöön kuuluvat henkilökohtaisesti ja rakentaa välittömät luottamussuhteet yhteisöön kuuluvien kesken. Toki kuluttajaosuuskunnat ja osuuspankit ovat ”suuruuden ekonomian” vuoksi kasvaneet huomattavan suuriksi jäsenmääriltään. On kuitenkin syytä muistaa, että kodinkoneita valmistava ULGOR, ensimmäinen Baskimaan kuuluisan Mondragon-verkoston osuuskunnista syntyi viiden nuoren miehen ja heitä neuvoneen papin perustamana kaasukeittimiä valmistavana työpajana, ei suinkaan valmiina monimutkaisena suuryrityksenä.
Davidin mukaan Kansainvälinen osuustoimintavuosi on kyllä näkynyt Kanadassa ja lentolehtisten sanoma on tavoittanut tavallisetkin kansalaiset. Tulokset näyttävät kuitenkin jääneen laihoiksi arjen osuustoiminta-aloitteiden tasolla, jos Davidin kokemuksia tuloksettomasta seuran hakemisesta osuuskunta-aktiviteetteihin voidaan yleistää laajemmalle. Ja Kanada on sentään eturivin osuustoimintamaita. Puhumattakaan Suomesta, jota tilastoihin viittaamalla pidämme maailman osuustoiminnallisimpana maana. Kansainvälisestä kampanjoinnista huolimatta osuustoiminta ei ilmeisesti kuitenkaan tavoita kansalaisten arjen valintatilanteita ratkaisumallina, johon luontevasti tartuttaisiin tähän tapaan: ”… no mutta perustetaanpa kyläläisten auto-osuuskunta, niin logistiikka saadaan toimimaan ja euroja säästyy muihin tarpeisiin…”
Tuntuu siltä, että suomalainen osuustoiminnan maailmanmestarikansakin luottaa enemmän instituutioihin kuin oman ja lähinaapureiden itseapuun. Yksilökeskeinen elämäntapamme ja asenneilmastomme eivät suosi yhteisöllisiä ratkaisumalleja eivätkä kasvata yhteistoimintaan. Itsekkään ja omahyväisen ihmisen omien etujenkin vuoksi yhteistyötä kuitenkin tarvitaan ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen ympäristömme korjaamiseksi kestävän kehityksen uralle. Tekemisen tason yhteistyötaidot kuitenkin opitaan vain yhteisöissä, joissa ihmiset kohtaavat vertaisiaan yhteisin arkielämän tarpein, odotuksin ja tavoittein. Uusien osuuskuntien renessanssi on mahdollinen, mutta se vaatii uinuvan yhteistyöhengen heräämistä, yhä useampien ihmisten listoja yhteistyötarpeista, kumppanien etsimistä ja muutoksen suunnan oivaltamista ja toimeen tarttumista.
Kirjoittaja on Ruralia-instituutista eläkkeelle jäänyt osuustoiminnan tutkimusjohtaja ja professori sekä Kansainvälisen osuustoimintavuoden Suomen kansallisen toimikunnan jäsen